Digitaalinen ego-trippi

Flammarionin piirroksen väritetty jäljitelmä. Huomaa sanat Urbi et Orbi kuvan alareunassa

Urbi et orbi (=kaupungille eli Roomalle ja maailmalle), aloittaa Paavi usein julkiset tervehdyksensä kirkollisina juhlapyhinä, joten lainaankin nyt häntä ja tervehdin samoin sanoin näin pääsiäisen alla blogini lukijoita, myös kissoja ja koiria ym luomakunnan otuksia tasapuolisesti, (en kuitenkaan hirvikärpäsiä, sillä ne ovat viheliäisiä). Nuo paavilliset sanat esiintyvät myös joissakin ranskalaisen astronomin Camille Flammarionin teoksen L’atmosphère: météorologie populaire (1888) taivaankaarta esittävän puupiirroksen jäljitelmissä. Joidenkin tulkintojen mukaan kuva esittää keskiajan ihmisen maailmankuvaa, siinä keskiaikainen saarnamies työntää päänsä taivaankuvun läpi ollen ilmeisen hämmästynyt näkemästään. Tuo tekisi hyvää itse kullekin, siis välillä työntää se oma pää ulos siitä yksityisestä tai yhteisöllisestä kuplastaan ja kurkistaa hämmästellen mitä ympärillä tapahtuu. Katolinen kirkko määritteli keskiajalla eurooppalaisen ihmisen kuplan, toisin sanoen maailmankuvan. Valistuksen aika ja tiede sitten rikkoivat tuon kuplan, ja nyt kaiken maailman populistit koettavat määritellä omanlaisensa dissaten samalla tieteen saavutuksia ja sivistyksen merkitystä, tavoitteenaan alistuksen aika?

Tämänkertaisen blogi-kirjoituksen aiheena ei ole otsikon mukaisen orkesterin digitaaliset tuotokset vaan matka digitaalisen minän maailmaan. Peilailen tässä hiukan Risto Heinosen mainion vuonna 2001 julkaistun Digitaalinen minä -teoksen ajatuksia nykypäivään, eli mihin on tultu arkipäivän digitalisaatiossa noin 16 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Paljon on ehtinyt tapahtua, somesta ei ollut silloin juuri tietoakaan ja älypuhelimet olivat vielä pääasiassa Nokialaisia. Parhaiten digitaalista minäänsä pääsi silloin toteuttamaan kotisivujen, keskustelupalstojen, uutisryhmien, sähköpostin ja irc-palvelujen avulla.

Digi sitä ja digi tätä

Miun ikioma egokupla

Heinonen jakaa esipuheessaan kansalaiset fyysisiin ja digitaalisiin, sekä toteaa, että ihmisen digitaalisen version esiintymisestä, asemasta tai merkityksestä ei tiedetä juuri mitään. Ei tiedetä mistä digi-ihmiset on tehty, mikä olikin hänen mukaansa keskeisin syy kirjansa kirjoittamiselle. Monet hänen pohdinnoistaan ovatkin ajankohtaisia ja ehkäpä vastineita hänen ajatuksiinsa löytyy digitalisaation etenemisen myötä paremmin nyt kuin silloin, tosin esiin nousee myöskin uusia kysymyksiä, joista ei ollut vielä aavistustakaan 2000-luvun vaihteessa.

Maun kupla

Heinosen mukaan digitaalinen minä on henkilön itsensä rakentama tietojen kokonaisuus, jota hän (henkilö) käyttää edustamaan itseään. Digitaalisella persoonalla ymmärretään taas henkilöä koskevien tietojen avulla rakennettua kokonaisuutta, jota käytetään edustamaan häntä eri rooleissa, vaikkapa kansalaisena, kuluttajana tai työntekijänä (esim. Aikusten Viihdyttäjä:-)). Digitaalisella identiteetillä tarkoitetaan henkilöä tunnistavien digitaalisten tietojen kokonaisuutta. Heinonen mainitsee tekstissään myös virtuaalisen identiteetin ja Avatarit. Hänen mukaansa virtuaalinen identiteetti on ihmisen sisäisen maailman projektio virtuaalisessa yhteisössä ja avatar on kulttuurinen rajapinta yhteisön ja sisäisen projektion välillä. Avatarit ovat ainakin itselleni tulleet tutuksi Second Life -virtuaalimaailmoissa edellisen vuosikymmenen loppupuolella,  ja myös joissakin peleissä noita avatareja taidetaan askarrella oman virtuaalisen minän ilmentymäksi. Mitähän Second Life -yhteisölle nykyisin kuuluu? Tänä päivänä näihin määritelmiin voisi lisätä vielä jatkoksi uutena ilmiönä digitaaliset idiootit, joita näkyy pulpahtelevan esille some-raivon siivittämänä. Jotkut unohtavat verkossa toimiessa käytöstavat tyystin ja suoltavat aikamoista törkyä ”erilaisten” ihmisten niskaan. Vanha slogan ”Born to Be Wild, muttei kotona” sopii tähänkin ilmiöön kuin nenä päähän. Heinosen arvion mukaan fyysisen väkivallan uhat ovat verkkovuorovaikutuksessa olemattomia, sitä vastoin mahdollisuudet psyykkiseen väkivaltaan ovat suuret, kuten olemme tätä digiraivoa käytännössä nähneetkin viime aikoina sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla ja erinäisten verkkokirjoitusten kommentoinneissa.

Digitaalinen henkilöllisyys

Fyysisessä maailmassa ihminen itse osoittaa kuka hän on, vaikka sitten poliisin varmentaman ja myöntämän passin tai henkilötodistuksen avulla. Digitaalisessa maailmassakin tarvitaan jonkun ulkopuolisen tahon varmennus, ja viime aikoina sellaisena on toiminut Suomessa kansalaisen tunnistus- ja maksamispalvelu Vetuma. Nähtävästi ensi vuonna Vetuma korvataan Suomi.fi-tunnistuspalvelulla tai jollakin vastaavalla. Tyypillisesti näissä tunnistuspalveluissa hyödynnetään pankkitunnistusta ja mobiilivarmenteita. Jos joku anastaa toisen henkilön tunnistusvälineet ja käyttää niitä väärin, vaikkapa toisen luottokortilla omien maksujensa maksamiseen, tapahtuu silloin identiteettivarkaus. Nämä i-varkaudet ovatkin lisääntyneet verkkokaupan yleistymisen myötä.

Heinonen ennustelee myöskin sähköisen allekirjoituksen tuloa ja se onkin ollut jo pitkään mahdollista sikäli kun sähköinen asiointipalvelu sitä tukee. Allekirjoitus tehdään palvelusta riippuen joko sähköisellä henkilökortilla olevalla kansalaisvarmenteella, pankkitunnuksilla tai  mobiilivarmenteella. Sähköisen allekirjoituksenkin voi varastaa kuten identiteetinkin, ainakin niin kauan kunnes saadaan yleiseen käyttöön luotettavaan biotunnisteeseen perustuvaa teknologiaa. Elokuvissahan tällä aiheella on herkuteltu jo pitkään, mieleen muistuu ainakin Alien: Ylösnousemus (1997) -leffassa käytetty hönkäisyyn perustuva biotunniste, siinähän pahiksilla oli käytössään parfyymipulloon pakattu kuvernöörin hönkäys, joka avasi ovet joka paikkaan:-)

Mitäpä jos toisen digitaalista identiteettiä käytetään kyseisen henkilön asioiden hoitamiseen hänen puolestaan, joilloin lainataan hänen identiteettiään? Heinonen kirjoittaa ”digitaalisesti kodittomien” luokasta, eli henkilöistä joilla on rajoitettu mahdollisuus tai ei ollenkaan mahdollisuutta käyttää digitaalista teknologiaa. Kuinka moni onkaan auttanut vaikkapa vanhempiansa tai isovanhempiansa pankki- ym digitaalisten palveluasioiden hoidossa? Digitalisaation myötä riittävät tieto- ja viestintätekniset taidot ovatkin nousseet muiden kansalaistaitojen rinnalle merkittävään rooliin, ja niihin on syytä myös panostaa kouluopetuksessa.

Ongelmaksi digitaalisen identiteetin lainaaminen” nousee nykyisin esim. liikennerikkomuksissa, koska liikenteessä sakotetaan vaikkapa pysäköinti- tai ylinopeusrikkeistä rekisteritietojen mukaan ajoneuvon omistajan eikä kuljettajan mukaan eli kuljettaja toimii ja törttöilee näissä tapauksissa ajoneuvon haltijan identieetillä. Tässä olisikin kehittämisen paikka jonkinlaiselle kuljettajan tunnistusjärjestelmälle, jossa vastuu rikkeestä siirtyisi ajoneuvon haltijalta varsinaiselle kuljettajalle. Ehkäpä tämäkin onnistuu siinä vaiheessa kun kulkuneuvot ovat riittävän tekoälykkäitä?

Digitaalinen jalanjälki

Digitaaliseen persoonaan liittyy myös markkinointi digitaalisen jalanjäljen perusteella. Hakupalvelu Google tai vaikkapa somepalvelu Facebook tietävät hämmästyttävän paljon digitaalisesta persoonastasi, tarjoten mainoksia digitaalisen jalanjälkesi perusteella. Joillekin tämä on ihan ookoo, jotkut taas tietoisesti välttävät näiden palvelujen käyttöä juuri yksityisyyssyistä ja koettavat pysytellä mahdollisimman anonyymeinä tai käyttävät jopa feikki-identiteettejä verkon palveluissa. Taitavimmat diginatiivit osaavat myös nykyisin markkinoida rakentamaansa digiminää vlogien, blogien, Facebookin, Linkedinin tai muiden some-palveluiden avulla saaden siitä etulyöntiaseman vaikkapa työmarkkinoilla tai jopa ansaitakseen sillä tapaa elantonsa. Entäpä sitten kun uutistenvälittäjät, trollaajat ja poliitikot alkavat tarjota sinulle tekoälyn analysoiman jalanjälkesi perusteella vain sellaisia uutisia jotka vahvistavat uskomuksiasi ja ovat sinulle mieluisia? Jäämmekö silloin tekoälyn muovaaman kuplan vangiksi, ymmärtämättä erilaisuutta ja mitä maailmassa oikeasti tapahtuu? Tästä uhkakuvasta kirjoitti kiintoisan Tivi-kolumnin äskettäin Frank Martela.

Kotisivuista someen

Vuosituhannen vaihteessa tyypillisin tapa ”paljastaa itsensä” verkossa oli laatia omat kotisivut, joissa kertoi itsestään tai sitten jostakin itselleen tärkeästä asiasta. Heinonen ennustelee kirjassaan sosiallisen hypertekstin tuloa, mikä sitten osuvasti toteutuikin muutamaa vuotta myöhemmin Facebookin ja vastaavien kautta. Nykyisin tuon kotisivun on korvannut somepalvelun seinä, blogi, tai Youtuben videokanava. Sosiaalisen hypertekstin idean mukaan tykkäämisten ja kaverilinkitysten kautta saadaan sitten ihmiset ohjattua näiden äärelle. Aikoinaan kotisivut mahdollistivat itsensä esittelyn, mutta niihin liittyvä sosiaalinen vuorovaikutus oli vielä varsin köyhää toisin kuin nykyään eli näkisin että juuri tuo vuorovaikutus on lisääntynyt merkittävästi ja luonut jotain ihan muuta ja ehkä hallitsematontakin.

Robotin identiteetti, oikeudet ja velvollisuudet?

Mielenkiintoinen on tuore EU-aloite kehittyneen tekoälyn identieetin oikeuksista ja velvollisuuksista. Missä vaiheessa ja missä tilanteissa tekoäly alkaa olla niin älykäs että tarvitsee ja on oikeutettu omaan digitaaliseen identiteettiin? Siitä uutisoi mm. Guardian äskettäin.

Jätä kommentti


Why ask?