Elettiin sitä ennenkin – mitään Biotaloudesta tietämättä

Itse asiassa lapsuudessani oltiin Biotalouden ytimessä, vaikka sitä ei silloin tiedetty, eikä moista sanaa oltu keksittykään. Tilanteessa oltiin osin pakon sanelemana, vailla vaihtoehtoja. No nyt joku luulee, että siinä ”vanha patu” paasaa miten ennen oli hyvin … tai miten karua elämä oli. En suinkaan tarkoita sitä, vaan yritän peilata lapsuuden muistojani 60-70 –luvulta nykytrendeihin; Biotalouteen ja Kiertotalouteen.

Maalaistalossa kasvaneena ”kersana”, kuten meitä kutsuttiin, tuli bakteeri- ja pöpöaltistus automaattisesti, kun karjasuojissa, pelloilla ja metsissä kuljettiin. Vanhemmat eivät omilta töiltään paljon joutaneet peräämme katsomaan, eikä kännykkä ollut menoa estämässä. Ei vaivannut digiriippuvuudet, vapaasti sai toteuttaa itseään ja suunnitella aktiviteetit; uimaan, ongelle, majan rakennukseen, uimaan, jalkapalloa pelaamaan, syömäänkin jos muistettiin. Creen carea ja fyysistä hyvinvointia niin paljon kuin sielu sieti, eikä kilojouleista huolta kannettu.

Lähi- ja luomuruoka hoitui siinä samalla kun touhuttiin. Melkein kaikki antimet kelpasivat poikajoukolle naposteltavaksi; lehmille varatut leipomon ylijäämä näkkileivät ja vasikoitten maitojauheet, käenkaalin kukat ja lehdet, suolaheinät, mustikan ja mustaherukan kukat, männyn kerkät … niin ja mettä kirjavapillikkeistä ja apilasta, rehuherneet pellosta, nauriit lantut porkkanat kasvimaalta … ja omenat omenapuusta. Kaikki marjat kelpasivat, tosin lillukan marjoissa ei ollut paljon makua eikä syötävääkään. Suurta juhlaa oli uunilämmin ruisleipä, se kantapala oli kaikista parhain, ja on mielestäni vieläkin.

Kiertoon laitettiin kaikki mahdollinen, etenkin lastenvaatteet, kuten nykyisinkin. Pieneksi jäänyt talvitakki meni serkulle, ja isosiskon villapaita lämmitti talvipakkasella. Talvikuukausina äiti paukutti kangaspuita tuvassa. Vanhoista vaatteista tehdyistä matonkuteista oli mukava yrittää tunnistaa, mistä se tuokin väri on tullut, olikos se isän vanha flanellipaita. Jakamistalous oli vallalla myöskin, vai pitäisikö paremminkin puhua yhteiskäytöstä. Oman kylän pienviljelijäyhdistys hankki yhteisiä työkoneita mm. jyrän, kasvinsuojeluruiskun, klapikoneen. Leipäviljaa kasvoi pellossa ja ”potsi” odotteli kaameata kohtaloaan tietämättä Joulua karsinassaan. Elämän kiertokulku ja kaiken rajallisuus tuli vastaa, kun naapurin setä tuli pistoolin kanssa tapaamaan kasvattisikaamme.

Yrittäjyyteen ja tekemällä oppimiseen kannustettiin heti kun kynnelle kykeni. Ensimmäisiä muistamiani askareita oli tyhjien maitotonkkien hakeminen tienvarresta maitokärryillä. Samaisilla maitokärryillä oli mukava leikkiä ravikilpailuja, toinen kyytiin ja toinen juoksemaan… ja sitten toisinpäin. Heinäpelloilla haravointi ja heinäseipäiden tappien kuskaaminen sopivat alle kouluikäiselle vallan hyvin. Ja tietenkin kopittoman traktorin ja peräkärryn siirtäminen heinäseipäältä toiselle heinän korjuuvaiheessa, kuskilla ikää 6-7 vuotta. Onnistuisiko tänä päivänä?

Käsitykset kemikaalien ympäristöhaitoista ja raaka-aineiden lajitteluista olivat alkeelliset. Tosin kemikaaleja ei paljon käytetty eikä lajiteltavaakaan paljon ollut. Kemikaaleista tulee mieleen Täystuho, keltainen pahvinen purkki josta ”supsuteltiin” jauhetta kirvoille ja kärpäsille. Oli muuten tymäkkää ainetta, DDT:tä, jos nimi jollekin jotain sanoo. Vallalla oli kaksiosainen lajittelu ”karjakeittiön padan alla poltettavat” ja ”palamattomat”. Pienimuotoisia kaatopaikkoja eli ”tunkioita” taisi olla jokaisessa maalaistalossa. Muovi- ja peltipurkit, rakennusjätteet, lasinsirpaleet yms. kiviraunioon tungettuna. Enää ei tulisi edes mieleen sellaista tehdä. Hyvään suuntaan ympäristöasioiden tiedostamisessa on menty.

Jutun punainen lanka taisi kadota jo aikaa sitten ja mennä kudottuun villasukkaan… mutta tulipahan hyötykäyttöön.

Vanhoja muisteli,

– JAMKin Biotalousinstituutin projektipäällikkö Tapani Sauranen