Kuinka kääntää omat aivot tilanteen vaativaan asentoon?

Tässä postauksessa on pelkkää pohdintaa, koska sitä olen harrastanut viime aikoina enemmän kuin ennen. Kaikki tämä syventävien opintojen aloitus ja se oma ammatillinen kasvu on jostain syystä lähtenyt nyt hurjaan vauhtiin. Ajatukset ja mietteet pyörii pelkästään tässä aiheessa ja suoritan silti vielä tällä hetkellä akuutin ja operatiivisen hoitotyön harjoitteluita.

Leikkaussalissa kohtaan potilaan ennen leikkausta ja aina kun kuulen lauseen ”minua jännittää tämä leikkaus”, tekisi mieli istua potilaan viereen ja alkaa keskustelemaan. Todellisuudessa minun pitäisi seurata ohjaajani toimia siinä, kuinka paljon laitetaan missäkin tilanteessa mitäkin lääkettä, toimiiko hapetus, onko infuusiot kunnossa, onko intubointivälineet missä, joko laitan maskin naamalle, saanko koskea tähän tai tuohon laitteeseen jne 😀

Koko toimenpiteen ajan mietin, että miltähän potilaasta tuntuu kun hän herää? Onko hän kipeä? Onko hänen vaikea hengittää tai liikkua? Miten hän kokee oman elämänsä leikkauksen jälkeen? Onko hän masentunut muuttuneesta tilanteesta? Kuinka hän pärjää näiden ajatusten kanssa? Samalla kun viemme potilaan heräämöön mietin, että voisinko jäädä sinne odottamaan, että hän herää. Ihan vain siksi, että voisin keskustella hänen kanssaan hänen tuntemuksistaan. Koko ajan kuitenkin seuraan samalla, että miten elimistö reagoi nukutuksen tai puudutuksen jälkeen, onko seurantalaitteet kytketty oikein, hapettuuko potilas kunnolla ja paljonko verenpaine on.

Koen tuon leikkaussaliharjoittelun ihan älyttömän mielenkiintoisena ja haluan ottaa ”kaiken ilon irti” mitä saan, koska onhan tuo ihan uniikki mahdollisuus. Silti tämä ”aivomyrsky” on lähes huvittavaa. Viimeksi tänään ohjaajani kanssa naureskeltiin tuolle ja pahoittelinkin tätä tunnemylläkkää mitä koen. Onneksi tämä nyt kuitenkin on positiivista aivomyrskyä ja tiedän, että myrskyn jälkeen on aina pouta…

 

Suojakäsineet

4 kommenttia

  1. Leikkaussali-harjoittelu on minunkin mielestäni ollut hyvin antoisa, joskin myös raskas. Olen kaikissa somaattisen puolen harjoitteluissa kärsinyt siitä, ettei ole aikaa tai mahdollisuutta kohdata paremmin potilaan psyykkisiä tarpeita. Mutta aikansa kutakin. Tsemppiä harjoitteluun.

  2. Myrsky sanana luo epämieluisia mielikuvia, vaikkakin myrsky itsessään luo otollisia ja hedelmällisiä kasvualustoja uudelle ja mielenkiintoiselle tulevaisuudelle. Näin ollen, myrsky, jota kuvailit saattaa hyvinkin olla se, mitä tarvitset. Voisi ajatella, että on potilaillekin parempi, että kaiken kliinisen työskentelyn ohella heillä voisi olla tietämys siitä, että joku pohtii, miltä heistä tuntuu. Joku joka välittää. Syventävää harjoittelua ja menestyksekästä potilaiden kohtaamista meneillään olevalle harjoittelullesi.

  3. Huojentavaa kuulla, että joku muukin käy samoja asioita läpi mitä itse kävin leikkassali -harjoittelussa. 😀 Leikkuri -harkka on ainutkertainen tilaisuus päästä näkemään siellä tapahtuvaa hoitotyötä. Ota kaikki ilo irti siitä mitä sieltä voi oppia. Olet koko ajan askeleen lähempänä sitä, että saat puhua ajatuksesi ääneen potilaiden kanssa. Tsemppiä!

  4. Mä en tiedä miten muilla on, mutta mä olen leikkuri-/aneharkan suoritettuani päättänyt että:
    a) kun mua ei ole tähänkään asti operoitu millään tavalla, ei sitä tehdä jatkossakaan, jos minussa henki (tai tajunta) pihisee.
    b) jos kuitenkin joudun syystä tai toisesta operoitavaksi minulta löytyy lompakosta elintenluovutustestamentti (siltä varalta, että jokin menee vikaan). Lisäksi sieltä löytyy tiedot leikkaavista lääkäreistä (niin leikkaavat kuin assarit sekä anestesiasta huolehtivat), salissa olevista hoitajista (passarit, instrumentit, anestesia), heräämöhoitajista ja niin edelleen…
    Jokaisella kuitenkin jonkinlaisia ajatuksia herättänyt ko. harjoittelu. Ja niin kuin mainitsit, niin ainutlaatuinen mahdollisuushan tuo meille oli 😉

Jätä kommentti


Why ask?