Työnhaku. Peace of Cake.

CV = Paperi, jolla listattuna aiemmat työpaikat. Työhakemus = Lyhyt kirje, jossa esitellään itsensä ja ilmaistaan halunsa työpaikasta. Näin on. Jos eletään vielä 2010-luvun alkua. Muistan itseasiassa vuonna 2011 JAMKOssa toiminnanjohtajana työskennellessäni lukeneeni työhakemuksen, joka alkoi Keski-Suomen kotiseutulaulun ensimmäisen säkeistön sanoilla. Luin sen ollessani SAMOKin liittokokouksessa, työryhmätyöskentelyn tauolla. Naurahdin ääneen. Muuten se hakemus oli ihan paska, sori vaan. Mutta jäi todella hyvin mieleen. En tosin enää muista edes, mihin tehtävään rekrysimme. Muista hakemuksista tuo erottui persoonallisuudellaan niin hyvin, etten varmaan unohda sitä koskaan.

Nyt 2016 ei tuollainen hakemus jäisi mieleen persoonallisena. Tai no, ehkä se voisikin jäädä mieleen tuulahduksena historiasta. Nykyään kun tehdään videohakemus. Kyllä, meistä jokaisesta on tullut oman elämämme Hannu Karpoja, kun älypuhelimilla filmaamme pätkää ja selvitämme ruudun toisella puolen oleville milloin mitäkin asioita. Työnhakijana tietenkin sitä, että miksi juuri minä. Aiemmin tämä selvitys annettiin vasta tilanteessa, jossa hakija oli kutsuttu haastatteluun. Nyt hakija vastaa hakuvideollaan luultavasti (ja työnantajan näkökulmasta toivottavasti) kaikkiin niihin kysymyksiin jo valmiiksi, joten varsinainen työhaastattelu voikin jo olla syväluotaavampi, ajatusten ja ideoiden tarkistelutilanne.

Eikä pelkkä hakuvideo riitä. Lisäksi ansioluettelon tulee edelleen olla kunnossa, mieluusti visuaalisesti miellyttävänä muotona. Mieluusti myös netissä kaiken kansan nähtävillä. Ei enää valkoisia A4-papereita, nyt työnhakijan on satsattava ulkoasuun! Kilpailu paikoista on niin kovaa, että kasvavaksi trendiksi onkin jo todettu studiolla otetut edustuskuvat ja graafikolla työstetyt materiaalit.

Toki linkit ajantasaiseen ja mielenkiintoiseen LinkedIn-tiliin ja vilkkaisiin some-kanaviin, omaan YouTube-kanavaan, omalle nettisivulle, blogiin yms. Riippuu tietysti minkälaista työtä etsii. Mutta faktahan on se, että vaikka työnantajalla ei ole lupa katsoa hakijan tietoja esimerkiksi Facebookista tai muualta, niin kyllähän se katsoo. Etkö muka itse ole koskaan stalkannut jotakuta ihmistä somesta? Ihminen se on työnantajakin! Pidä siis huoli, että käyttöönottamasi kanavat ovat kunnossa: mielenkiintoisia, kauniita ja aktiivisia. Ja kerro niistä jo avoimesti työnantajalle niin vältät kohdallasi sen työnantajan mielessä käyvän ”näin ei saisi tehdä”-tunteen, kun hän sinut somesta etsii. Ja mieti todella, miltä ne kanavat näyttävät. Kyllä Facebookin julkisesti näkyvä profiilikuva jostain vuodelta 2008, kun opiskelukavereiden kanssa vedettiin haalarit päällä lärvilautasta naamariin, antaa vähän luotaantyöntävän kuvan työnantajalle. Tai Twitter-tili, jossa viimeisin vajaasta 30:stä tweetistä tehty joskus eduskuntavaalien aikaan 2015. Poista koko tili jos et käytä. Jos mainostat Instagram-tiliäsi, katso että se on julkinen, ja että senkin sisältö sopii kaikkien nähtäville. Samoin SnapChat. Todella omituisia ovat ne tilit, jotka vain seuraavat, eivät koskaan itse julkaise mitään. Sitä kysyy usein itsekin, että miksi vaivautuu avaamaan someen tilin, jos ei kuitenkaan vaivaudu sitä käyttämään. Stalkata kun voi ilman tiliäkin. Ainakin julkisia profiileja.

Vaikka jotkut tahot tietävät kertoa, että Twitter on menossa jo pois muodista, niin kyllä vaan se on LinkedInin ohella melkoinen saalisalusta työnhakijalle, miksei työnantajallekin. Itse olen löytänyt kaikkein mielenkiintoisimmat paikat juuri niiden kautta. No on ne ehkä johonkin Oikotie.fi -sivullekin päivittyneet jossain vaiheessa, mutta siinä kohtaa minulla on jo hakemus ollut sisässä monta päivää. Ja se taas työnantajan näkökulmasta osoittaa aktiivisuutta. Ei vain odotella sähköpostiin kilahtavaa listaa hakuehdot täyttävistä uusista avoimista paikoista (suurin osa työnantajista ei edes osaa laittaa paikkoja samoihin kategorioihin joita itse ajattelisit, näin ollen moni unelmaduuni voisi sujahtaa silmiesi ohi). Missään vanhalla mol.fi -sivulla ei enää ajassa mukana oleva työnantajakaan jaksa ilmoitella. Koska yhtä työnantajaa lainatakseni, ”sieltä hakevat vain ne ihmiset, joilla ei oikeasti ole halua, tai joita ei vaan kannata palkata”. Ehkä vähän kärjistäen, mutta monella tapaa näen tämän todeksi. Nykyinen työntekijähaku toimii somekanavissa. Eräskin tuotantoyhtiö haki juuri kaupallista tuottajaa vain ja ainoastaan toimitusjohtajansa Facebook-profiilin kautta. Ja sitten nousussa ovat nämä Instagram-haut. Skyr Finlandkin etsi kyseistä kanavaa pitkin luovan johtajan. Vain yksi valokuva riitti.

Ja hei Periscope. Ei vain teinien hölmöilyä livenä, tai Suomen suosituimman radiojuontajan livelähetystä, vaan myös ovi uuteen rekrytointimaailmaan. Osallistuin juuri itse Twitterissä mainostettuun rekrytilaisuuteen Periscopessa. Se oli ehkä vähän kankea ensimmäiseksi laatuaan, mutta jos aiemmin mainitsin videohakemukset hyvänä keinona työnhakijan esitellä itsensä työnantajalle, niin Periscope se vasta loistava väylä on työnantajalle esitellä itsensä ja avoimen työpaikkansa ominaisuudet kiinnostuneille työnhakijoille. Kyllähän se työnantajakin kisaa hyvistä työntekijöistä! Se osaltaan karsii pois niitä hakijoita, jotka tehtävästä enemmän kuullessaan toteavat, että ei osu, ei uppoa. Ja taasen joidenkin hakijoiden kohdalla, kuten itselläni kävi, Periscopessa saamani tieto vain vahvisti haluani saada kyseinen työpaikka, vaikka hakemuksen olinkin jo ennen sitä ehtinyt laittaa sisään. Toki esitin lähetyksessä muutamia kysymyksiäkin, lähinnä osoittaakseni kiinnostukseni sitäkin kautta. Tönköltä tuntui, mutta toisaalta, etenin haastatteluun asti ja siellä mukana oloni kerrottiin tulleen huomatuksi positiivisesti. Sitä en vielä tätä kirjoittaessani pysty sanomaan, miten tarina eteni. Haastattelun jälkeen pääsin ainakin vielä psykologiseen testiin ja sen tulosten läpikäyntiin (jes, en ole ihan sekopää testinkään mukaan!), mutta rekrypäätöstä vielä odotellaan. Mutta varmasti kuulette somekanavissani jos kävi hyvin…

Kun tässä nyt on jo paasattu somesta, niin muistuttaisin vielä lopuksi siitä, miten monen monta työpaikkaa firmoissa on tarjolla, vaikkei niistä ilmoitellakaan missään. Etenkin viime aikoina yhä useampi tuttavani on työllistynyt laitettuaan hakemuksen itseään miellyttävään firmaan sellaiseen tehtävään kuin vain uskaltaa unelmoida. No ei ehkä ihan toimitusjohtajaksi asti mutta jopa päällikkötason tehtäviin. Ja sitten onkin yhtäkkiä tullut valituksi työpaikkaan jota ei hetki sitten ollut olemassakaan. Syynä se, ettei kaikilla firmoilla ole aikaa rekrytä, vaikka tarve jollekin työntekijälle olisikin. Siksi kannattaa kepillä kokeilla jäätä. Eihän siinä ainakaan mitään häviä!

Minun mielestäni jokainen ihminen ansaitsee työn, josta nauttia. Pää pilvissä, jalat maassa. Niin pääsee vaikka mihin.

Susanna Norja

Kirjoittaja on toiminut JAMKOn hallituksen jäsenenä 2009, hallituksen puheenjohtajana 2010 ja toiminnanjohtajana 2011.