Bioenergisiä tuulahduksia

Rehellisesti biokaasusta

Category Archives: kulttuuri

Bioenergia ja Afrikka

Käsiini sattui mielenkiintoinen, vast’ikään julkaistu verkkojulkaisu ”Myths and Facts about Bioenergy in Africa”, julkaisijana PANGEA (Partners for Euro African Green Energy).

Tekijät ovat sisällöntuottamisen lisäksi selvästi paneutuneet myös julkaisun ulkoasun hiomiseen houkuttelevaksi. Esimerkiksi aikakauslehdistä tuttua ”pläjäystekniikkaa” on sovellettu onnistuneesti, toisin sanoen lukijan koukuttamiseksi ja kiinnostuksen herättäjäksi on tekstistä nostettu esiin keskeisiä asioita, osuvia ilmauksia ja puhuttelevia faktoja.

Samalle sivulle on koottu faktojen lisäksi myös myyttejä, sopivasti. Tällaiseen raporttiin tarttuu mielellään. Vankkaa asiasisältöä ei tarvitse pukea ankeaan harmauteen, perinteiseen ja tiukkaan raporttiformaattiin. Ehkä tärkeintä onkin se, että viesti menee perille ja että lukija jaksaa syventyä itse sanomaan.

Mitä sanotte tällaisista nostoista, fakta-myytti –pareista, joiden varaan julkaisun koko juju rakentuu. Fakta: 0,05% maapallon biopolttoaineista tuotetaan Afrikassa. Myytti: Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ei pitäisi tuottaa lainkaan biopolttoaineita, sillä siitä aiheutuu haittaa ruoantuotannolle.

Tai toinen fakta-myytti-pari. Fakta: Ruoan hinta on yhä enemmän sidoksissa öljyn hintaan, ei biopolttoaineiden hintaan. Myytti: Euroopan ja USA:n bioenergiapolitiikat johtavat ruoan hinnan nousuun Afrikassa.

Tai kolmantena esimerkkinä fakta: Kehittyvien maiden naiset voivat hyötyä taloudellisesti biopolttoaineiden tuotannossa syntyneistä sivutuotteista ja siitä, että biopolttoaineiden hajautettua tuotantoa lisätään. Myytti: Biopolttoaineiden tuotanto lisää sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Raportissa, joka muuten on pituudeltaankin mukavan lukukelpoinen eli riittävän lyhyt (9 sivua), on monia muitakin tällaisia selkokielisiä toteamuksia ja puhuttelevaa tekstiä. Jos Afrikka kiinnostaa, kannattaa julkaisua vilkaista.

Mikä mättää bioenergian edistämisessä?

Bioenergia ry:n toimihenkilöt ovat jalkautuneet maakuntakierroksille. Hyvä niin! Kävin itsekin kuulemassa ajankohtaisinfoa yhdistyksen tilaisuudessa runsas viikko sitten. Toimitusjohtaja Jyrki Peisa muistutti ajankohtaisesta taloustilanteesta ja valtion velkaantumisesta. Bioenergia voisi kotimaisena ja paljon työllistävänä toimialana auttaa näissä haasteissa. Toimintaympäristö ei kuitenkaan ole helpoin mahdollinen.

Uusiutuvien energialähteiden edistämistyössä on viime aikoina kuultu negatiivisia uutisia, kun isot energiayhtiöt tarttuvat kivihiilikorttiin. Tällä hetkellä myös Sisä-Suomen voimalaitoksilla poltetaan yhä enemmän hiiltä, puhumattakaan kivihiilirannikostamme.

Peisan mukaan kotimaisen energian investointiolosuhteet ovat heikentyneet, tukipolitiikka on poukkoilevaa ja toimintaympäristö kaikin puolin epävarma. Tuhansia hehtaareja potentiaalisia turvetuotantoalueita seisoo lupajonoissa. Ja voiton kaiken tässä hässäkässä vie venäläinen tai kazakstanilainen kivihiili. Voi itku!

Missä muuten ovat venäläisiä hiilikaivoksia käsittelevät lehtijutut tai LYHYET-palstan kiukkuiset tai edes hiukan huolestuneet jorinat kivihiilen tuotannon ympäristö –ja sosiaalisista vaikutuksista? En ole huomannut sellaisia. NIMBY-ajattelu (not in my backyard) näyttää omalla tavallaan olevan voimissaan tässä energiakeskustelussakin. Mutta miksi ihmeessä me likaamme omaa pesäämme ja rakennamme esteitä kotimaisten raaka-aineiden hyödyntämiselle, kun tähän maahan tarvitaan ihmisille kipeästi työpaikkoja ja toimeentuloa? Turve ei toki ole ongelmaton, mutta miksi sen tuotannon ja käytön ympäristöjalanjälkeä ei reilusti verrata kilpailijan, käytännössä kivihiilen tuotantoon, kuljettamiseen tuhansia kilometrejä ja polttoon voimalaitoksissamme? Ehkä vielä hiukan valaistusta tarvitaan siitäkin, millaista on elää hiilikaivosyhteisöissä ja miten hiilikaivosten ”jälkikäyttö” hoidetaan…

********

Jyväskylän Energian toimitusjohtaja Tuomo Kantola muistutti Bioenergia ry:n tilaisuudessa siitä, että energiayhtiön on kaikissa ratkaisuissaan – samalla kertaa – huomioitava kestävyyden erilaiset elementit. Hyvä! Ekologiseen kestävyyteen liittyy mm. korkea materiaalitehokkuus, polttoaineiden käytön korkea hyötysuhde, polttoainekuljetusten minimointi ja tietysti ympäristövaikutusten hallinta niin polttoaineiden- kuin energiantuotannonkin osalta. Sosio-kulttuurista kestävyyttä mittaa mm. paikallisten ja kansallisten energiavarojen hyödyntämisen työllistävä vaikutus ja energiankuluttajien näkökulmasta kohtuulliset asuinkustannukset ja takuuvarma lämmöntuotanto. Kotimaisten energiavarojen hyödyntämisen Kantola näkee tärkeänä myös teknis-taloudellisen kestävyyden näkökulmasta. Tällä on heti suora ja positiivinen vaikutus vaihtotaseeseen – me kun olemme tässä maassa ikävän riippuvaisia energiantuonnista.

Nyt kun pahin eurokriisi lienee taakse jäänyttä elämää, toivotaan, että valtiojohtomme ehtisi viimein rivakasti tarttumaan myös sisäpoliittisiin haasteisiin. Puhtaan ja kotimaisen energiahuollon edistäminen kuuluu näihin tärkeisiin asioihin, puhumattakaan tietysti esim. sote-asioista.

”Vähähiilinen talous” on myös EU-kielessä ajankohtainen termi, oikeastaan muotisana. Entäs jos täällä Suomessa ryhdyttäisiin tosissaan konkreettisiin tekoihin vähähiiliseen biotalouteen siirtymiseksi? ”Jos mitään ei tehdä, kivihiili voittaa”, totesi eräs seminaarin kuulija varsin osuvasti. Näinkö me haluamme asioiden etenevän?

Keisarin uudet vaatteet?

”Rakkaalla lapsella on monta nimeä”, tavataan sanoa. Olen viime aikoina pohtinut ”uuden” ja trendikkään toimialan, biotalouden, vapaasti suomennettuna luonnonvaratalouden syntyjä syviä.

Onko loppujen lopuksi keksitty mitään oleellista uutta? Entä nostaako hienolta kalskahtava termi oikeasti esille jotain uudenlaisia ajatuksia, innovatiivisia avauksia? Jos hiukan googlettaa, huomaa helposti, että biotalous (bioeconomy) käsitteenä on vain muutaman vuoden vanha. Mutta ovatko biotalouteen liitetyt sisällöt yhtä lailla aivan uutta ja mullistavaa?

Uskallan sanoa napakasti: EI pidä paikkaansa! Ainakin luonnonvara-alalla, esimerkiksi maa- ja metsätaloudessa, on iän kaiken noudatettu biotalouden keskeisiä kriteerejä. Esimerkkinä kestävyyden periaate, joka sekin on joissakin piireissä nostettu ikään kuin uutena asiana esille. Itse kyllä muistan jo 80-luvulla nuorena metsäylioppilaana perehtyneeni kestävyyden eri ulottuvuuksiin heti ensimmäisestä opiskelusyksystä alkaen. Kokonaiskestävyys – sisältäen ekologisen, taloudellisen, sosiaalisen ja myös kulttuurisen kestävyyden – on ollut esimerkiksi metsävarojen hyödyntämistä, hoitoa ja käyttöä ohjaava keskeinen periaate Suomessa jo kauan. ”Metsää älköön hävitettäkö” oli keskeinen viesti pian sotien jälkeen uudistetussa metsälaissa. Uskon, että sama periaate ”viljele ja varjele maatasi” pätee myös vaikkapa maatalouden harjoittamiseen.

Biotaloutemme kunniakkaaseen historiaan kuuluu mm. tervanpolttoa, tärpätin valmistusta, myös viinanpolttoa 🙂 , maatalouden tärkkelystuotteiden jatkojalostamista, xylitolin tuotantoa, paperin, puun, sellun, kartongin ja muiden puutuotteiden lisäksi myös lukuisten metsäteollisuuden ”sivutuotteiden” valmistusta jne. jne. Sotavuosina puun kaasutukseen perustuvaa teknologiaa kehitettiin pitkälle. Vanhempi väki muistaa häkäpönttöautot.

Vaurastumisen myötä monet vanhat keksinnöt unohdettiin. Esimerkiksi puukaasulla toimivat ajoneuvot olivat köyhyyden symboli, ja sodan jälkeistä maailmaa alettiin rakentaa paljolti fossiilisten polttoaineiden varaan. Onko nyt ikään kuin nöyrrytty ja luonnonvarojen ehtyessä palattu takaisin perusasioiden äärelle?

No, tämä ehkä hiukan kyyninen ajattelu ei tietysti johda mihinkään. Nyt täytyy iloita siitä, että aiempaa laajemmissa piireissä (myös kovassa ”busineksessa”) aletaan oikeasti nähdä luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyvät valtavat mahdollisuudet – toivottavasti kestävästi.

Luonnonvara-alan elinkeinoja on suuren yleisön joukossa jossain määrin pidetty laskevan auringon toimialoina, mutta tilanne on itse asiassa päinvastoin. TEM:n biotalousryhmän julkaisussa on mm. nostettu esille visio suomalaisesta ”fotosynteesiklusterista, joka kattaa kaikki bioraaka-ainetta jalostavat alta mukaan lukien luontoympäristöstä saatavat palvelut.” Yhtä kaikki nähdään, että ”vuonna 2040 voidaan bioraaka-aineesta valmistaa melkeinpä mitä vaan.” Insinööriosaamisen rinnalle nostetaan kuitenkin ekologinen ymmärrys ja ekosysteemitieto.

Myös SITRAn teeseissä biotalous on vahvasti esille. SITRAssa julkaisuissa korostuu ”uusiutuvien luonnonvarojen vastuullinen ja älykäs käyttö sekä kestävä hyvinvointi”. Mielenkiintoista on havaita, miten SITRAn viisaat toteavat, että ”biotalous haastaa keskittyneen yhteiskuntamallin” ja että ”kestäville biotalouden lähiratkaisuille on merkittävää kysyntää”.

Hienoja ajatuksia. Kyse on lopulta perusasioista, joiden varaan tätä maailmaa rakentaa. Metsät, suot ja pellot – siis maaseudun raaka-ainelähteet – ovat olleet, ovat nyt ja ovat myös tulevaisuudessa hyvinvointimme perustana. Pikkaisen me luonnonvara-alan toimijat voimme myös röyhistää rintaa. Olemme tainneet sittenkin olla aikaamme edellä!

Kestävää energiaa

Tiesitkö, että tällä hetkellä peräti 1,5 miljardia ihmistä elää ilman sähköä ja että liki 3 miljardia ihmisiä on riippuvainen perinteisestä ja varsin tuhlailevasta puun ja karjanlannan poltosta?

Energiasaannin turvaaminen kaikille, energiatehokkuuden parantaminen ja uusiutuvan energian osuuden nostaminen ovat isoja maailmanlaajuisia haasteita. YK viettääkin parhaillaan kestävän energian teemavuotta. Pääsihteeri Ban Ki-moon on toistuvasti muistuttanut siitä, että kehitystä ei tapahdu köyhissä maissa, jos energiansaanti ei ole turvattu. Energiapula on uhka myös opetuksen ja terveyden näkökulmasta.

Naisia energia-alalle!!

Tanskassa hiljattain pidetyssä kestävän energian huippukokouksessa nostettiin esille naisten asema energiasektorilla. Jos energiaa olisi nykyaikaisella tavalla myös köyhien maiden naisten ulottuvilla, voisivat naiset vapautua tuottavampaan työhön. Energia-asiat kytkeytyvät tiiviisti myös koulutukseen ja terveyteen – tavalla, jota emme kenties tule ajatelleeksi. Sähkövalon turvin lapset voisivat opiskella myös iltapimeällä. Lisäksi koulutuksen saavutettavuus paranisi, jos lapsia voitaisiin kuljettaa kauemmista kylistä kouluihin. Siihenkin tarvitaan energiaa.

On myös arvioitu, että vuosittain peräti kaksi miljoonaa ihmistä kuolee ennenaikaisesti alkeellisen polttotekniikan aiheuttamien päästöjen vuoksi. Suurin osa näistä uhreista on naisia ja lapsia.

Myös energia-alan päätöksentekoon olisi saatava enemmän naisia. Naisilla on keskeinen rooli kotitalouksissa, mutta heillä ei ole juurikaan päätäntävaltaa eikä taloudellisia mahdollisuuksia esimerkiksi kestävämpien energiaratkaisujen tekemiseksi, saati mahdollisuuksia vaikuttaa suurempiin energiapoliittisiin linjauksiin.

Kestävän energian kysymykset ovat esillä myös tulevana kesänä Riossa järjestettävässä kestävän kehityksen huippukokouksessa. Hajautettu energiantuotanto, ympäristön kantokyky sekä kehityksen sosiaalinen ulottuvuus noussevat vahvasti esille tulevassa konferenssissa.

Osaavia ja energisiä naisia tarvitaan niin maailmalla kuin myös suomalaisella energiasektorilla. Kovin miehinen on energia-alan toimijoiden kenttä. Syitä ja seurauksia voi jokainen mielessään pohtia.

PS. Lue lisää EU:n energiahuippukokouksen sivuilta.

Historian havinaa Turveteollisuusliiton kevätseminaarissa

69 vuoden ajan turvetuottajien etuja ajanut Turveteollisuusliitto ry järjesti eilen toistaiseksi viimeisen kevätpäivänsä. Hautajaisia ei sentään vietetty, vaikka menneitä muisteltiinkin. Edessä on uusi alku, kun myös turveväki liittyy kesällä toimintansa käynnistävään Bioenergia ry:een, bioenergia-alan uuteen yhteiseen etujärjestöön. Ainakin TTL:n hallituksen puheenjohtaja ja Vapo Oy:n toimitusjohtaja Tomi Yli-Kyyny oli luottavainen –  haasteista huolimatta.

Avauspuheenvuorossaan Yli-Kyyny pohdiskeli Suomen hankalaa taloustilannetta ja ennen kaikkea kauppataseen historiallista alijäämäisyyttä. Samassa tilanteessa oltiin öljykriisin aikaan 1970-luvulla. Edellisellä kerralla valtiovalta reagoi ongelmallisen tilanteeseen näkyvin ja konkreettisin toimin: lanseerattiin energiansäästöohjelmia ja lähdettiin määrätietoisesti parantamaan maan energiaomavaraisuutta, mm. energiaturpeen tuotantoa kehittämällä. ”Nyt sen sijaan hallitusohjelman tavoitteena on käytännössä ajaa turvetuotanto ja turpeen käyttö kokonaan alas. Myös Luonnonsuojeluliitto on liikkeellä kovin panoksin. Toisaalta ei tässä muu auta kuin toimia mahdollisimman avoimesti esimerkiksi paikallisten ihmisten kanssa ja pitää viimeisen päälle huolta ympäristönsuojeluasioista”, Yli-Kyyny pohti.

Turvetuotannon kehittymisen vaiheita saatiin katsella videoesitysten ja kuvakavalkadien kautta. Hienoa, että aikanaan on ollut viisautta tallentaa näitä, nyt jo historiaksikin muuttuneita työvaiheita ja -koneita: laahakauhoja, ruoppauskoneita, turvemyllyjä, nauhakuljettajia, köysiratoja, lautasveitsiä, kettinkilevittimiä, kieppivaunuja, kapearaiteisia turvejunia, haravalla kääntämistä jne. jne. Turpeen korjuuseen ja kuljetukseen tarvittiin lisäksi valtava määrä ihmisiä. Naurunpyrskähdyksiä herätti arviolta 40-luvulta olleessa filmissä vakavalla naamalla esitetty toteamus siitä, että turpeen ”käsin kääntäminen on nuorukaisille, naisille ja lapsille sopivaa työtä”. Oi niitä aikoja – taitaisivat jäädä turpeet nykyihmisiltä korjaamatta!

Sittemmin on siirrytty varsin järeiden, jossain vaiheessa myös Neuvostoliitosta peräisin olleiden konevaiheiden kautta nykyiseen tuotantoteknologiaan. Suomalainen erikoisuus on hyödyntää turvekoneiden vetokoneena maataloustraktoria. Sama ”valmetti” on monessa pitäjässä palvellut isäntiään niin turveurakoinnissa kuin maataloustöissäkin. Turveruukki Oy:n toimitusjohtaja Heikki Karppimaan mukaan nimenomaan konekannan kehittyminen ja eri työvaiheiden tehostuminen on tehnyt turvetuotannosta kannattavaa ja kilpailukykyistä. ”Toisaalta samalla turpeen hintakäyrä on pitkään ollut kuin aivokuolleen käyrä”, Karppimaa naurahti lakonisesti.

Kurkistuksia suokulttuuriin tarjosi tutkija Kirsi Laurén Itä-Suomen yliopistosta. Suolla työskentely on perinteisesti ollut keskeinen osa suomalaista kulttuuria, ja soihin on liittynyt paljon myös erilaisia mielikuvia. Esimerkkejä on lukuisia kalevalaisesta suohon laulamisesta ja polkemisesta, keskiajan kehtolauluista, virvatulista ja muista kansanuskomuksista myös nykypäivän kulttuuriin. Suomaisema esiintyy mm. ”Taru sormusten herrasta” – ja ”Näkymätön Elina”- elokuvissa. Soittavatpa maailmankuulut muusikkomme – Ville Valo, Lauri Ylönen ja Apocalyptica – Torronsuon ”myyttisissä” maisemissa.

Suokulttuuria on mielestäni syytä pohtia myös luonnonvarojen hyödyntämisen näkökulmasta. Nykyisin ihmisillä on yhä vähemmän kontakteja suoluontoon ja samalla toki myös turpeeseen. Arvot ja asenteet pohjautuvat pitkälti mielikuviin, ja samalla myös suoympäristöön liittyy yhä enemmän nostalgisoivaa ja romantisoivaa ajattelua, toisaalta myös puhtaasti ekologisten silmälasien läpi katsomista. 1940-50 –lukulainen, hyvin praktinen näkökulma leivän hankkimisesta suoluonnosta tuntuu monille vieraalta. Ehkä tästä ajattelutavan muuttumisesta löytyy eräs selittävä tekijä nykyisille turvetuotannon haasteille: ”cityihmisten” ja ”turvemiesten” ajatusmaailmat eivät kerta kaikkiaan kohtaa. Jo käsitteenä suo ymmärretään aivan eri tavoin.

 Minusta tässä on ainesta syvällisemmällekin pohdinnalle. Ehkä jonkinlainen yhteinen sävel ja ymmärrys on vielä löydettävissä, kun osapuolet aukaisevat ajatteluaan ja lisäävät keskinäistä vuorovaikutusta!