JAMKOn matkassa

Opiskelijakuntatoimintaa nyt jo entisen opiskelijakuntatoimijan silmin

Työurassa kiinni…

Se nyt on jo kiveen kirjattu: työurien pidennys on tarpeen. Riita siitä, tapahtuuko se alkupäästä vai loppupäästä, ei ehkä koskaan tule loppumaan.

Mutta oikeastaan, mikä on se alkupää, ja mikä vastaavasti loppu? Onko alku se, että suoraan toisen asteen opinnoista paukataan korkeakouluun, jossa ennätystahtia lainarahalla eläen painetaan tutkinto taskuun ehkä jopa ylemmältä tasolta (YAMK tai maisteriskoulutukset) asti, ja sitten vietetäänkin loppuaika duunissa putkeen eläkepäiville saakka? Ja onko loppupää sitten se eläkeikä, olkoonkin se mikä ikä tahansa?

Entäpä ne nuoret, jotka menee toiselta asteelta työelämään, hankkivat sieltä kallista kokemusta opintojaankin varten. Sitten muutaman vuoden jälkeen työelämän opetettua tietävät mitä halajavat isona tehdä, ja hakeutuvat opiskelemaan. Tässä vaiheessa he ovat ehtineet tottua siihen, että rahaa on, eikä tarvitse elää kädestä suuhun. Niinpä he jatkavat työtä osa-aikaisena tai jopa täysipäiväisenä, koska opintotukipaketeilla ei tarpeeksi ole tuhlattavaa opittuun elämän tyyliin. (Tässä kohtaa kysymys, onko työura katkennut, vai jatkuuko se? Onko työtä tekevä opiskelija haitaksi yhteiskunnalle?) Mitä sitten jos opinnot vähän venyvät, tuleepahan samalla kerrytettyä työkokemusta ja valmistumisen jälkeen on uusille työnantajille tutkintotodistuksen lisäksi esittää monivuotinen osaaminen työelämästä. Minun mielestäni ei paha. Valitettavasti työurien pidentämiskeskustelu alkupään osalta suurimmalti osalti käsittelee aina ja ikuisesti aihetta: opiskelijat nopeasti ulos laitoksista!

Nyt on ideoitu sitä, miten nuoret, joilla korkeakoulututkintoa ei vielä ole, saadaan ”nopeasti” tahtomaansa opiskelupaikkaan. Helsingin Sanomat uutisoi hallitusohjelmaan kirjatusta linjauksesta, että korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa tultaisiin jatkossa priorisoimaan ne, kenellä ei vielä ole vastaavantasoista tutkintoa tai vastaavalta tasolta hankittua opiskelupaikkaa. Sinänsä kelpo kirjaus, mutta entäs ne, jotka nyt sitten ideaalisti suoraan toiselta asteelta on korkeakoulupaikan saaneet ja muutaman vuoden jälkeen (koska sitä muuta kokemusta ei vielä ole) toteavat opiskelevansa täysin väärällä alalla ja haluavatkin vaihtaa opiskelupaikkaa. Sen tavallaan vielä ymmärrän, että uudet hakijat priorisoidaan jo tutkinnon suorittaneiden ohi, mutta joku järki tässäkin on oltava. Vaikka jo korkeakoulututkinnon suorittaneella on varmasti tietoa pääkopassaan selvitäkseen opiskelijavalinnoista buenosti läpi, on silti oltava joku järjestelmä, joka ei näitä opiskeluun motivoituneita ”kokeneita” hakijoita kuitenkaan syrji niiden ns. keltanokkien tieltä. Ai miksi? No tuskinpa toista tutkintoa hamuava lannistuu siitä, että ei päässyt sisään vaan jatkaa hakua niin kauan kuin paikka hälle irtoaa. Ja sitä odotellessa tehdään vähän sitä sun tätä, ehkä töitä tai ehkä matkustelua. Jos työuria on tarkoitus pidentää niin miten tämä sitä edesauttaa?

Entäs sitten se loppupää?

Tässä kohtaa keskustelut kääntyvät taisteluun eläkeiästä ja sen mahdollisesta korottamisesta. Siis peruseläkeiän korottamisesta. Mitä se kuitenkaan auttaa, jos yhä useampi jää kuitenkin jo aiemmin työkyvyttömyys- tai osa-aikaiseläkkeelle? Sen jälkeen nämä eläkeläiset ovat työurien kannalta käytettyjä pelinappuloita. Mutta olisivatko he kenties kestäneet ja jaksaneet pidempään, jos työuraa olisi paranneltu sen keskivaiheilta? (Miten? En osaa sanoa…) Mielestäni kuitenkin työuran turha venytys loppupäästä ajaa tähän uupumiseen taipuvaisen kansan entistäkin varhemmin pois työelämästä, koska odottavan aika on pitkä, ja yhä kauemmaksi karkaava eläkeikä tuntuu niin tuskallisen saavuttamattomalta, että toivo menetetään ja sitten romahdetaan täysin kun energiat ovat kuluneet jo pitkään siihen tavoittamattoman odotteluun. No tiedä häntä, helppo se on huudella tässä iässä, kun työura on kuitenkin vielä alkutekijöissä (vaikka työelämässä olenkin jo ehtinyt 11-vuotta ahkeroimaan).

Keskivaiheen työuran pidennys voisi myös tarkoittaa sen lisäksi, että pitkää uraa paiskovien hyvinvoinnista pidetään parempaa huolta, sitä, että ne työikäiset ja etenkin työkykyiset, joilla työpaikkaa ei syystä tai toisesta ole, saataisiin mukaan työurien pidennystalkoisiin. Paljon on ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi sairauden vuoksi voi työtä tehdä, mutta on mielestäni paljon myös niitä, joita ei työnteko kiinnosta, koska toimeentulotuellakin elää. Heidän ei ole pakko hakemalla hakea töitä (työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuminen ei paljoa vaadi, eikä sido mihinkään) tai hyväksyä tarjottua työtä. Miksi heitä sitten valtion toimesta elätetään vuosikausia samalla kun valitetaan, että työttömyysprosentit ovat liian suuria? Olisiko syytä muuttaa järjestelmää niin, että toimeentulotukea vastaan on tehtävä edes jotain, niinkuin opintotukea vastaan on opiskeltava tietty opintopistemäärä kuukaudessa. Eikö se olisi reilua?

Mitä he sitten voisivat tehdä? Osallistua työvoimakoulutuksiin, toimia vapaaehtoisina kuntien tapahtumissa ja esimerkiksi puistotöissä, kaupungin siistinäpidossa jne. Tai vaikka osallistuen erilaisiin työpajoihin tai kerhoihin kasvattaen koko ajan yhteisöllisyyttä, jonka parhaiten katsotaan syrjäytymistäkin ehkäisevän. Kenties tätä kautta löytynyt (elämän ja) työnteon ilo sekä siitä saatu työkokemus avittavat löytämään ihan oikeankin työpaikan.

Itse pidän myöskin Floridan huumetestilaista, jonka mukaan kaikkien sosiaaliavustusta hakevien on läpäistävä huumetesti. Kiinni jääneet ovat oikeutettuja ruokakuponkeihin, mutta rahaa (huumeisiin) he eivät saa. Sinällään tämä on melko karu tapa, onhan ihmisellä ruokatarpeiden lisäksi asuminen sähköineen ja yhteyksineen maksettavanaan. Mutta ainakaan rahaa ei syydetä vääriin asioihin. Juhannuksen aikaisten alkoholin ostolukujen valossa uskon, että Suomessa moni euro toimeentulotuistakin valuu kuukausittain alkomaholipuotien kassoihin tai sitten niihin vahvempiin kadun aineisiin. Tässäkin olisi siis varsin kehityskelpoinen systeemi suomalaiseen toimeentulotukijärjestelmään.