Luokka-arkisto: Aiheeton

Ammatillisen koulutuksen näkymiä Kainuussa – käsityöläisyys, tekemällä oppinen ja monikulttuurisuus

Sirpa Flinkman, yhteisöpedagogi, aikuiskoulutuslehtori, Haapaveden opisto

Tarja Karjalainen, tietotekniikan DI, tietojärjestelmät osaamisalueen koulutusohjelmavastaava, Kajaanin AMK

Taina Karppinen, verhoilijamestari, verhoilualan yrittäjä

Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman (KESU) 2011-2016 luonnoksessa hallitus asettaa tavoitteeksi, että Suomessa on maailman osaavin kansa vuonna 2020. Tulevaisuuden iso haaste on osaavan työvoiman riittävyys etenkin harvaan asutuilla alueilla kuten Kainuussa. Yksi tärkeä tapa vaikuttaa on Kainuun koulutuksen suuntaaminen ”oikeisiin asioihin” ja koulutuksen säilyttäminen Kainuussa.

Koulutuksen merkitys alueen kehittymiseen on tunnustettu tosiasia. Alueilla on omat erityispiirteensä, jotka vaikuttavat myös alueen koulutustarpeisiin ja koulutussuunnitteluun. Kainuun erityispiirteitä ovat muun muassa vähäväkisyys, väestön ikääntyminen ja väestön alhainen koulutusaste. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut mieltävät oman osuutensa aluekehitystyössä, mutta ammattikoulutuksella on monin paikoin vielä kehitettävää oman roolin löytämiseksi. Kainuun ammattiopisto on esimerkki hyvin toimivasta ammattikoulutuksen aluekehitystä tukevasta toiminnasta. (Räisänen & Hietala 2008.)

Tässä artikkelissa tarkastelemme Kainuun koulutuksen tulevaisuutta kolmesta eri näkökulmasta. Taina Karppinen kuvaa omassa osassaan huoltansa käsityöammattien säilymisestä ja erityisesti verhoilijakoulutuksen tulevaisuusnäkymistä sekä alan koulutuksen mahdollisuuksista Kainuussa. Tarja Karjalainen keskittyy tutkimaan Kajaanin ammattikorkeakoulun uuden strategisen valinnan, tekemällä oppimisen, vaikutuksia opetussuunnitelmatyön kannalta. Hän pohtii osiossaan muun muassa tekemällä oppimisen tuomia muutoksia etenkin opettajan rooliin ja arkeen. Sirpa Flinkman puolestaan miettii monikulttuurisen toiminnanohjauksen menetelmien teoreettista opettamista nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajien perustutkintoa suorittaville aikuisopiskelijoille alueelliset tarpeet huomioiden.

Sisällys

1  Käsityöammatit muutoksessa – verhoilijan ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden näkymiä

1.1  Verhoilijat työllistyvät tulevaisuudessakin

1.2  Koulutuksesta työelämään

1.3  Verhoilualan koulutusta Kainuuseen?

2  Tekemällä oppiminen opetussuunnitelmatyössä

2.1  Yhteiskunnan ja työelämän muutos sekä muuttuneen maailma vaateet

2.2  Tekemällä oppimisen tavoitteet

2.3  Opiskelijan ja opettajan roolit

3   Monikulttuurisen toiminnan ohjaus osana Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan koulutusta

3.1  Alueellisten tarpeiden huomiointi – monikulttuurinen Kainuu

3.2  Monikulttuurisen toiminnan ohjaus – opintokokonaisuuden suunnittelu alueelliset tarpeet huomioiden

4  Yhteenveto

Lähteet

 

1  Käsityöammatit muutoksessa – verhoilijan ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden näkymiä

Monet vanhat käsityöammatit ovat joko kokonaan häviämässä tai muuttumassa lähinnä harrastustoiminnaksi. Halpatuonti ja teollisen tuotannon siirtyminen halvan työvoiman maihin ovat vaikeuttaneet työllistymistä perinteisillä käsityöaloilla. Näin on käynyt esimerkiksi jalkine- ja vaatetusalalla. Työpaikkojen väheneminen on luonnollisesti vaikuttanut myös alan opiskelupaikkojen vähenemiseen ja ammattitaitoisia tekijöitä alkaa olla vaikea löytää. Nähtävissä on myös koulutuksen keskittyminen Etelä-Suomeen. Kuinka käy käsityöammattien tulevaisuudessa? Häviääkö Suomesta ja varsinkin maakunnista käsin tekemisen taito? Esimerkiksi olen seuraavassa ottanut lähempään tarkasteluun verhoilijan perinteisen käsityöammatin sekä alan ammatillisen koulutuksen mahdollisuudet Kainuussa.

takaisin alkuun

1.1 Verhoilijat työllistyvät tulevaisuudessakin

Käsityöammateilla on pitkät perinteet, joita luonnollisesti kunnioitetaan ja vaalitaan. Ammatin säilymisen kannalta on välttämätöntä pysyä ajan ja kulutustottumusten vaatimusten mukana. Verhoilijankin työnkuva on muuttunut aikojen saatossa melkoisesti. Muutokseen on sopeuduttu ja etsitty uusia työtapoja vanhojen rinnalle.

Nykypäivänä kiinnostus sisustamiseen ja vanhojen huonekalujen kunnostamiseen on lisääntynyt. Verhoilijan työnkuva on laajentunut erilaisten sisustustekstiilien ompeluun ja kokonaisvaltaisempaan sisustusten toteuttamiseen. Yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta haetaan sisustuksissa ja se tuonee myös jatkossa verhoilijoille työtä.

Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat nykypäivän sanoja. Kierrätettävyys arvona on näkynyt jo jonkin aikaa asiakkaiden asenteissa yrityksessäni. Kalusteiden uudelleen verhoilua suositaan myös ympäristökysymysten vuoksi. Perinteisessä verhoilussa käytettävät luonnon materiaalit, kalusteiden pitkäikäisyys ja uudelleen verhoiltavuus ovat arvossaan myös tulevaisuudessa.

Käsityöammateissa yrittäjyys on merkittävä, usein jopa ainoa mahdollinen työllistymistapa. Yritykset alalla ovat useimmiten mikroyrityksiä työllistäen yrittäjän itsensä tai korkeintaan alle kymmenen työntekijää (Luutonen & Äyväri 2002, 13). Näin on myös verhoilijoiden kohdalla. Vaikka huonekaluteollisuus on alan suurin työllistäjä, pienyrittäjyys on sitä keskeisempi työllistymistapa mitä käsityömäisempää verhoilutyö on.

takaisin alkuun

1.2 Koulutuksesta työelämään

Ammatillinen osaaminen on kaiken perusta toimipa sitten työntekijänä tai yrittäjänä. Alan jakaantuminen perinteiseen, teolliseen ja ajoneuvoverhoiluun, kolmeen materiaaleiltaan ja toimintaympäristöiltään hyvinkin erilaiseen osa-alueeseen, asettaa verhoilijan ammattiin kouluttautuvalle haasteita.

Verhoilijoiden koulutusta järjestetään perustutkintotasoisena ammatillisissa oppilaitoksissa sekä opetussuunnitelma- että näyttötutkintoperusteisenä koulutuksena. Lisäksi järjestetään verhoilijan ammattitutkintoon ja erikoisammattitutkintoon valmistavaa koulutusta. Koulutuksissa suuntautumisvaihtoehdoksi voidaan valita perinteinen verhoilu, teollinen verhoilu tai ajoneuvoverhoilu. Verhoilijan työnkuvan muuttuminen näkyy myös alan koulutuksessa: verhoilijan ja sisustajan perustutkinnot on yhdistetty verhoilu- ja sisustusalan perustutkinnoksi, jossa verhoilija ja sisustaja ovat omina koulutusohjelminaan (Opetussuunnitelmien ja tutkintojen perusteet 2009).

Käsityöammatit ovat taitoammatteja ja taidon kehittyminen ammattilaisen tasolle vaatii vuosien työkokemuksen. Nykyaikana verhoilualan koulutukseen tulevilla kädentaidot voivat olla hyvinkin alkeellisella tasolla. Käsin tekeminen kodeissa on vähentynyt ja taitoaineiden tuntimääriä peruskoulussa on vähennetty (Luutonen & Äyväri 2002, 207). On mahdollista, ettei ammatillisessa oppilaitoksessa aloittava opiskelija tunne edes perustyökaluja. Näin ollen on selvää, ettei vasta valmistunut perustutkinnon suorittanut verhoilija, ole vielä kolmen vuoden opintojen jälkeen valmis ammattilainen puhumattakaan, että hänellä olisi valmiuksia ryhtyä alan yrittäjäksi. Vasta ammattitutkintotasolla voidaan puhua ammattilaisesta.

Oppisopimus tarjoaisi luontevan tavan perustutkinnon suorittaneelle hioa taitojaan ammattitutkintoa vastaavalle tasolle kokeneen ammattilaisen opastuksella. Toisaalta se tarjoaisi yrityksille oivan mahdollisuuden hankkia tarpeisiinsa osaavaa työvoimaa. On hämmästyttävää, ettei oppisopimusjärjestelmää ole pystytty kehittämään nykyistä toimivammaksi. Tällä hetkellä koulutuskorvaus koetaan yrittäjien keskuudessa täysin riittämättömäksi tehtyyn työhön nähden. Oppiminenhan painottuu pääasiassa työpaikalle. Oppisopimuksessa yrittäjä tekee oppilaan kanssa koulutusajan kestävän määräaikaisen työsopimuksen ja oppilaalle maksetaan työehtosopimuksen mukaista palkkaa sivukuluineen. Kuitenkin työn tekeminen sujuu oppilaalta hitaasti ja yrittäjän omaa työaikaa kuluu oppilaan ohjaamiseen.

Oppipoika-kisälli -mestariperinteeseen nojautuva näyttötutkintojärjestelmä on aina ollut kädentaitoaloilla merkittävä ja arvostettu tapa osoittaa taitonsa ja kehittää ammatillista osaamistaan. Verhoilualalla näyttötutkinnot ovat lähes ainoa ammatillinen jatkokoulutuskanava. Verhoilijamestarin erikoisammattitutkinto on alan korkein tutkinto, joka oikeuttaa myös ammatillisen opettajan opintoihin. Näyttötutkintoon valmistavalla koulutuksella on merkittävä osa verhoilijoiden koulutuksessa ja sen kehittämiseen tulisi mielestäni panostaa. Näyttötutkinnoissa toteutuu hyvin myös paljon puhuttu työelämälähtöisyys koulutuksessa: työelämän edustajat ovat mukana arvioimassa ja valvomassa tutkintoja.

Yrittäjyyttä korostetaan nykyään kaikessa koulutuksessa. Luutonen ja Äyväri esittävät Sitran käsityöyrittäjyyttä koskevassa raportissaan (2002) jopa kokonaan yrittäjyyteen tähtäävien opintolinjojen perustamista. Kuten edellä todettiin, käsityöaloilla yrittäjyys on merkittävä työllistymisen tapa, joten aiheellista lienee jo koulutuksessa ottaa huomioon yrittäjyys eräänä työllistymisen vaihtoehtona.

Käsityöyrittäjyys on useimmiten pienyrittäjyyttä, joka poikkeaa luonteeltaan teollisesta valmistamisesta. Yrittäjyyskasvatuksessa käsi- ja taideteollisilla aloilla voitaisiinkin paneutua enemmän näihin erityispiirteisiin. Ennen kaikkea käsityöyritysten kannattavuuteen ja verkostoitumismahdollisuuksiin tulisi kiinnittää huomiota. Hyvänä esimerkkinä toimivasta yrittäjyyskasvatuksesta on mm. Kainuun ammattiopistossa toteutettu Nuori Yrittäjyys -malli. Siinä opiskelijat perustavat opintojensa aikana vuodeksi oikean yrityksen. Kokeilemalla yrittäjyyttä turvallisessa kouluympäristössä konkretisoituu käytännön kautta mistä yrittämisessä on oikeasti kysymys.

takaisin alkuun

1.3 Verhoilualan koulutusta Kainuuseen?

Kainuussa ei verhoilualan koulutuksen perinnettä ole, vaan koulutus on keskittynyt Etelä-Suomeen ja Pohjanmaalle. Kuitenkin Kajaanissa toimi 1990-luvulta aina viime vuoteen asti valtakunnallisestikin mittava verhoiltuja huonekaluja valmistava yritys. Talouselämä-lehden (2006) haastattelussa yrityksen toimitusjohtaja kertoi osaavan työvoiman saatavuuden olevan ongelma. Työntekijöitä koulutettiin jatkuvasti valtion tukemilla työllisyyskursseilla. Käytäntö herätti alalla närää, mutta ilman kurssitusta ei hänen mukaansa Kainuussa olisi suurta sohvatehdasta. Mietityttämään onkin jäänyt olisiko ammatillisen koulutuksen järjestäminen ollut järkevämpää kuin työvoimapoliittinen ”pikakurssitus” vuosi vuoden perään.

Kainuu on elänyt vuosisatoja puusta. Paperiteollisuuden alasajon myötä alueella on ryhdytty hakemaan vaihtoehtoisia puun jatkojalostuksen muotoja. Hyvänä esimerkkinä tästä on maakunnallisen kehittämisyhtiön, Kainuun Edun, vetämä KAINU – Huonekaluteollisuuden kehittämishanke.  Tavoitteena on ollut kainuulaisten huonekalu- ja puuteollisuuden pk-yritysten menestysedellytysten parantaminen, paikallisten yritysten liiketoimintavolyymin lisääminen sekä yhteistyön parantaminen tuotannossa, markkinoinnissa ja myynnissä ja yritysten tuotteistamisosaamisen parantaminen huippuasiantuntijoiden avustuksella. Muotoilu ja design toteutettiin kainuulaisuutta korostaen, mihin oleellisesti kuuluvat mm. tarinaperinne, omaleimainen kulttuuri ja kainuulaiset materiaalit. (Kainuun Etu Oy, 2011)

Projektin tuloksena syntyi KAINU -mallisto, jonka suunnittelijoina toimivat sisustusarkkitehti Kaarlo Holmberg ja tekstiilisuunnittelija Elina Helenius. Malliston huonekalut ja sisustustekstiilit ovat saaneet paljon huomiota niin Suomessa kuin ulkomailla. KAINU-mallistoon kuuluva pöytä palkittiin Habitare-messuilla vuoden parhaana. Mahdollisuuksia menestykseen on siis myös kainuulaisella huonekaluteollisuudella. Avaimina tähän lienevät verkostoituminen, alueen omaleimaisuuteen pohjaava suunnittelu ja laadukas toteutus.

Huonekaluja valmistavia yrityksiä ja mahdollisuuksia Kainuun alueelta löytyy. Huonekalualan keskeisten ammattien puuseppien ja verhoilijoiden ammatillinen koulutus sen sijaan puuttuu. Jos kainuulaista huonekalujen valmistusta elinkeinona halutaan vahvistaa osana puunjalostusasteen nostamisen strategiaa, tulisi alan osaamista Kainuussa lisätä. Ilman osaavaa tekijää ei laadukasta tuotetta voida valmistaa.

Verhoilualan koulutus tällä hetkellä perustutkintotasolla on mielestäni liian erikoistunutta, eikä vastaa kovin hyvin Kainuun tarpeita. Oma kokemukseni verhoilualan yrittäjänä on osoittanut, että täällä verhoilija ei voi erikoistua vain esimerkiksi perinteiseen verhoiluun. Tarvitaan laaja-alaisempaa ammattitaitoa. Yrittäjäksi ryhtyvän verhoilijan tulisi hallita ainakin perustiedot verhoilualan eri osa-alueilta pystyäkseen valikoimaan kulloiseenkin työtehtävään sopivimmat materiaalit ja työtavat. Onko siis tarkoituksenmukaista erikoistua jo perustutkintotasolla niin kapea-alaisesti, kuin verhoilijan ja sisustajan perustutkinnon perusteissa on määritelty? Mielestäni perustutkinnossa tulisi keskittyä enemmän alan yleiseen hallintaan ja perustaitojen harjoitteluun, minkä jälkeen voitaisiin valita omien vahvuuksien mukainen erikoistumisalue.

Verhoilijoiden koulutus kuuluu tällä hetkellä tekniikan ja liikenteen alan tutkintoihin. Toisaalta verhoilu suuntautumisvaihtoehtona mainitaan myös käsi- ja taideteollisuusalan perustutkinnon perusteissa (Opetussuunnitelmien ja tutkintojen perusteet, 2009). Artesaaniopinnoissa valinnan mahdollisuuksia alueellisesti räätälöidymmän koulutuksen suunnitteluun olisi enemmän. Kajaanissa verhoilualan koulutus olisi helposti toteutettavissa Kainuun ammattiopiston kulttuurialalla. Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman (KESU) 2011-2016 linjauksissa käsi- ja taideteollisuusalan koulutusten aloituspaikkoja tullaan kuitenkin vähentämään n. 40 % vuoteen 2016 mennessä, joten käytännössä uusien alan tutkintojen perustaminen lienee mahdotonta. Verhoilualan koulutuksen järjestämistä, ainakin jossain muodossa, tulisi kuitenkin alueellisen kehittämisen kannalta mielestäni tutkia.

takaisin alkuun

2  Tekemällä oppiminen opetussuunnitelmatyössä

Opetussuunnitelma kuvaa sanallisesti mitä tietoa oppilaille on tarkoitus opettaa. Eri aikakausina opetussuunnitelmia on tehty erilaisista lähtökohdista katsoen. Oppijan kannalta opetussuunnitelmasta tulisi näkyä mitä tietoja ja taitoja kurssilla saadaan ja mitkä ovat ne vaatimukset, jotka täyttämällä kurssista saa suoritusmerkinnän. Opettaja puolestaan tutkailee suunnitelmaa siltä kannalta, että mitä tietoja mahdollisesti laajastakin aihealueesta juuri kyseisellä kurssilla käsitellään ja miten kurssi liittyy opintokokonaisuuteen. Yhteiskunta puolestaan pyrkii toisinaan säätelemään opetuksen laatua/tasoa antamalla raamituksia opetussuunnitelmille mm. koulutuksen kokonaislaajuus ja yleiset kompetenssit. (Antikainen, Rinne & Koski 2006.)

Ammattikorkeakoululaissa sanotaan, että ammattikorkeakoulun tulee toimia yhteistyössä alueen yritysten kanssa (Ammattikorkeakoululaki 2003, Luku 1, 5§). Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma (KESU) 2011-2016 luonnoksessa todetaan, että ammattikorkeakoulujen tärkeitä tehtäviä ovat työelämäyhteydet ja aluevaikuttavuus. Lisäksi KESU luonnoksessa mainitaan, että ammattikorkeakoulujen tulee kehittää tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaansa (TKI) niin, että se mahdollisimman hyvin palvelee alueen pk-yrityksiä ja palvelusektoria.

Tekemällä oppiminen on jotain sellaista, josta opettajillakin on useita erilaisia käsityksiä ja ei voida suoralta kädeltä sanoa, että joku näistä käsityksistä olisi väärä ja toinen oikea. Osa mieltää tekemällä oppimiseksi sen, että opiskelijat oppivat asioita teoreettisen luennoinnin sijasta/rinnalla itsenäisesti tai ryhmissä tehtäviä tekemällä ja ongelmia ratkomalla. Isommassa mittakaavassa ja ulkoisten tekijöiden näkökulmasta tekemällä oppimiseksi luetaan T&K –toiminnan sitominen osaksi opetusta, jolloin mukana tulee olla toimeksiantaja. Tässä osiossa tekemällä oppimista käsitellään T&K –toiminnan opetukseen sitomisen kannalta.

takaisin alkuun

2.1 Yhteiskunnan ja työelämän muutos sekä muuttuneen maailma vaateet

Koulutuksen tulee vastata entistä enemmän ja paremmin Kainuun nykyisiin ja tuleviin tarpeisiin. Tekemällä oppimisen projektien kautta saatava konkreettinen yhteistyö paikallisten yritysten kanssa, auttaa suuntaamaan koulutusta paremmin alueen tarpeisiin. Samalla opiskelijoille saadaan paremmat valmiudet työelämän vaateisiin ja myös luodaan parempi pohja uudelle yrittäjyydelle.

Koulutuslaitoksen tulisi pystyä pysymään tietoisena ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen tarpeista uusien työntekijöiden osaamisen suhteen. Koulutusohjelmien rakenteita, kurssisisältöjä ja koulutusmenetelmiä on uudistettava siten, että valmistuvilla opiskeli-joilla on hyvät mahdollisuudet tulla alati muuttuvan yhteiskunnan täysivaltaisiksi ja hyötyä tuottaviksi jäseniksi. (Antikainen, Rinne & Koski 2006.)

Vähenevien oppilasmäärien ja moninaistuvien koulutuksellisten haasteiden myötä mm. verkostojen luomisen merkitys korostuu. Oppilaitosten on astuttava ulos maailmaan ja haettava kumppaneita läheltä ja kaukaa. Myös oppilaitosten sisällä on pystyttävä näkemään laajempia kokonaisuuksia ja opettajien on tultava poteroistaan ja yksityisiltä hiekkalaatikoiltaan yhdelle yhteiselle leikkikentälle leikkimään jaetuilla leluilla.

Oppilaitos voi antaa koulutuksellaan oppilaille tiettyjen aihealueiden kompetenssia, joka muuttuu ammattitaidoksi, jos työelämän kvalifikaatiovaatimukset kohtaavat työntekijän kompetenssin. On myös ymmärrettävä, että koulutus ei voi olla vain juuri kyseisen ajankohdan työelämän vaatimuksien mukaista, koska koulutuksen antamien kompetenssien on pädettävä vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Mahdollisia aukkoja hetkellisten vaatimusten suhteen voidaan paikata harjoittelun, harjoitustöiden ja opinnäytetyön suuntauksilla. (Keurulainen 2006, 2-5.)

takaisin alkuun

2.2 Tekemällä oppimisen tavoitteet

Kun opetusmaailmassa otetaan käyttöön uusia menetelmiä tai toteutustapoja, tulisi lähtökohtana olla tulokset joita saavutetaan. Noiden tulosten tulisi vielä olla opiskelijan näkökulmasta katsoen hyviä eli ei tulisi tehdä muutoksia muutoksen tai ulkoisen paineen vuoksi vaan, jotta saavutetaan opiskelijan kannalta jotain uutta ja parempaa.

Tekemällä oppimisen voi nähdä opiskelijan kannalta hyvänä asiana, jos toteutus tehdään onnistuneesti. Kainuun yrityksiltä tulleiden toimeksiantojen toteuttaminen ja sitä kautta uusien asioiden oppiminen on mielekäs tapa oppia ja lisäksi opiskelija saa käsityksen sen hetken työelämän ongelmista ja luo kontakteja yrityksiin. Tekemällä oppimisella pystyttäneen vastaamaan myös ulkoisten tekijöiden koulutukselle ja sen tuloksellisuudelle luomiin paineisiin.

takaisin alkuun

2.3 Opiskelijan ja opettajan roolit

Jokainen oppilaitos muodostaa oman yhteisönsä ja tavat toimia kyseisessä yhteisössä. Lisäksi koulutuksessa näkyvät eri ammattialojen muodostamien yhteisöjen tavat toimia ja niiden sosiaaliset rakenteet.

Yhteiskunnan jäseniltä odotetaan tietynlaista käyttäytymistä tietyssä asemassa ja tilanteessa. Nämä roolit sitovat yksilöitä monella tapaa. Rooli voi myös olla itse valittu tapa toimia yhteiskunnassa. Nyky-yhteiskunnassa ihmisen sosiaalinen asema ja yksilöllisyys ovat keskenään ristiriidassa, koska yhteiskunta asettaa paljon sosiaalisen aseman mukaisia vaatimuksia, jotka eivät välttämättä salli yksilöllistä ajattelua ja toimintaa. (Antikainen, Rinne & Koski 2006.)

Nykypäivän ammattikorkeakouluopettajan rooli on hyvin haasteellinen monessakin mielessä, on vastattava aluekehittämisen, tutkimuksen ja pedagogiikan vaateisiin. Tekemällä oppimisen tuominen opettajan arkeen on haasteellista. Vastassa ovat uuden pelkääminen, vanhoista tavoista luopumisen vaikeus, ja monet muut ihmisen toiminta-tapoihin liittyvät seikat. Kaiken keskellä olisi vielä muistettava, että vastuu oppimisesta on oppijalla itsellään, mutta koulutusvastuu ja pedagogisten ratkaisujen valinta jää edelleen opettajan harteille. Laadukkaan oppimisen taustalla ovat oppimista edistävät pedagogiset ja didaktiset ratkaisut eli opettajan opetustyö. (Ora-Hyytiäinen & Rajalahti 2009, 7-14.)

Tekemällä oppimiseen liittyy jaettua opettajuutta eli opettajat joutuvat ulos perinteisestä yksilötyöstä yhdessä ohjaamaan opiskelijan kehittymistä asiantuntijaksi. Jotta tällainen jaettu johtajuus mahdollistuisi, opettajat tarvitsevat selkeät roolijaot. Myös lähiesimiehen rooli korostuu, kun opettajuus kokee muutoksen ja erityisen tärkeää on lähiesimiehen selkeä sitoutuminen päätöksiin ja henkilöstö sitouttaminen niihin. Erityisesti uudenlaisissa oppimisympäristöissä korostuu hyvän ja positiivisen oppimisilmapiirin luomisen tärkeys. Oppimista edistävät tekijät tulevat hyvin esille kuviossa 1. (Ora-Hyytiäinen & Rajalahti  2009, 24-33.)

takaisin alkuun

Kuvio 1.  Oppimista edistäviä tekijöitä (Ora-Hyytiäinen & Rajalahti 2009, 33).

Opiskelijaprojekteissa ja niiden tuotosten arvioinneissa on olemassa riski siitä, että tehdään toimeksiannon mukainen toteutus, mutta opiskelijan asiantuntijuuden kasvu ja pedagogiset näkemykset jäävät lapsipuolen asemaan eli todellista oppimista ei välttämättä synnykään tai se saattaa olla opetussuunnitelman tavoitteista poikkeavaa. Tämä omalta osaltaan vaatii opettajilta asiantuntijuutta ja myös kykyä nähdä ja ymmärtää nämä oppimisen haasteet sekä työelämän ja oppilaitoksen näkemyksien mahdollinen ristiriita.

takaisin alkuun

3  Monikulttuurisen toiminnan ohjaus osana Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan koulutusta

Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan koulutuksen tulee vastata tämän päivän muuttuvan yhteiskunnan haasteisiin. Viimeaikaisempia haasteita opetustyölle ovat olleet nuorisolain uudistukset, jotka ovat koskeneet moniammatillista yhteistyötä ja erityisnuorisotyötä. Kolmas haasteellinen osa-alue on monikulttuurinen nuorisotyö.

Nuorisolaki korostaa nuorisotyön kasvatuksellisuutta sekä kansainvälistä ja monikulttuurista nuorisotoimintaa. Suomen perustuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa kielletään syrjintä ja velvoitetaan edistämään ihmisten yhdenvertaisuutta. Opetus- ja kulttuuriministeriön lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmassa (2007-2011) yhdeksi tavoitteeksi on asetettu kaikkeen yhdenvertaisuutta loukkaavaan ja syrjintää edistävään toimintaan puuttuminen. Ohjelman mukaan yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä edistetään vahvistamalla nuorten myönteisiä asenteita monikulttuurisuutta ja eri vähemmistöjä kohtaan.

Monikulttuurinen nuorisotyö on suhteellisen uusi käsite ja se vaatii tekijöiltään monikulttuurisuuden tuntemista, sekä haastaa tekijöitään tuomaan yhteen erikulttuureista tulevia ihmisiä.

Monikulttuurinen nuorisotyö ei ole tällä hetkellä Suomessa kovinkaan suunnitelmallista. Nuorisolain mukaan nuorisotalojen palvelut ovat kaikille avoimia ja kaikki ovat tervetulleita mukaan toimintaan. Monikulttuuristen nuorten mukaan tämä ei kuitenkaan riitä, sillä esimerkiksi Somaliasta tullut nuori ei välttämättä tiedä, mikä on nuorisotalo tai nuoren vanhemmilla ei ole lainkaan tietoa siitä, mistä nuorisotyössä on kyse.

takaisin alkuun

3.1 Alueellisten tarpeiden huomiointi – monikulttuurinen Kainuu

Kajaanin varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen mukaan, suurin osa Kajaanissa asuvista ulkomaalaistaustaisista henkilöistä omaa pakolaistaustan.

Monikulttuurisuus alkoi näkyä Kajaanissa selvemmin sen jälkeen, kun Kajaanin vastaanottokeskus perustettiin vuonna 1999. Paikkakunnalla vakinaisesti asuvien ulkomaalaisten määrä on kolminkertaistunut vuoden 2002 jälkeen, jolloin kaupunki solmi Kainuun TE-keskuksen kanssa sopimuksen sadan pakolaisen sijoittamisesta kuntaan vuosittain. Ulkomaalaistaustaisten lasten ja nuorten suhteellisen suuri määrä lisää palveluiden kysyntää varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa ja toisen asteen oppilaitoksissa. Tämä asettaa tulevaisuuden haasteita koko Kainuussa tehtävälle nuorisotyölle.

Vuonna 2009 Kainuussa oli yhteensä 82 634 asukasta, 526 asukasta vähemmän kuin edellisvuonna. Ulkomaalaisia oli 1315 henkilöä eli 1,6 % väestöstä, 116 henkilöä enemmän kuin edellisvuonna. Kuviossa 2 näkyy ulkomaalaisväestön ikä- ja sukupuolijakauma.

Kuvio 2. Ulkomaalaisten ikä- ja sukupuolijakauma Kainuussa 2009 (Kainuun Ely-keskus).

Kajaanissa aloitettiin syksyllä 2010 Nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen perustutkinto työvoimapoliittisena aikuiskoulutuksen. Alueellisen koulutuksen toteutuksesta vastaa Haapaveden opisto. Alkujaan koulutusta tarjottiin eri kulttuuritaustoista tuleville henkilöille. Ongelmaksi syntyi kuitenkin suomen kielen taito. Tämänhetkinen koulutusryhmä koostuukin pääosin kantaväestöön kuuluvista henkilöistä.

takaisin alkuun

3.2 Monikulttuurisen toiminnan ohjaus – opintokokonaisuuden suunnittelu alueelliset tarpeet huomioiden

Kainuulaiset tarpeet huomioiden opintoihin sisällytettiin 14,5 opintoviikon valinnainen osio monikulttuurisen toiminnan ohjaus. Teoreettisen osuuden lisäksi se tutkinnon osa sisältää viiden opintoviikon harjoittelun monikulttuurisessa toimintaympäristössä. Teoriaosuudessa käsitellään kaikkiaan kahdeksan erilaista aihekokonaisuutta, jotka ovat kukin vähintään yhden opintoviikon mittaisia. Opintokokonaisuuden suunnittelu- ja toteuttamisvaiheessa on hyvä tehdä tiivistä yhteistyötä monikulttuurista työtä tekevien työelämän yhteistyökumppanien kanssa.

Opintokokonaisuus aloitetaan kulttuurien tuntemuksen osiolla, jonka jälkeen nuoriso-ohjaajan tulisi osata ottaa huomioon uskonnoltaan ja kulttuuristaustaltaan erilaisia ihmisiä ja heidän toimintatapojaan. Myös suomalaisten vähemmistökulttuurien tuntemus on tärkeää, puhumattakaan maamme maantieteellisten erojen tuomista kulttuurieroista. Näiden asioiden läpikäyminen on tärkeää, jotta opiskelija pystyy työskentelemään ammatin edellyttämällä tavalla monikulttuurisessa toimintaympäristössä esimerkiksi perheen tai nuoren tukihenkilönä tai eri kulttuureista tulevien äitien ryhmänvetäjänä.

Kainuussa asui ulkomaalaisia 70 eri maasta vuonna 2009. Taulukossa 1 näkyy suurimpien ryhmien kotimaat.

Taulukko 1. Kainuun ulkomaalaisten kotimaat.

Ymmärtääkseen muita kulttuureita on opiskelijan hyvä tutustua myös oman maansa historiaan ja niihin tekijöihin, jotka ovat muovanneet maan kulttuurisia arvoja. Omien kulttuuristen arvojen tunnistamisen osion muina työmenetelminä voidaan käyttää myös draaman keinoja sekä kirjallisuusterapiaa. Tässä osiossa on tarkoitus sukeltaa oman minän syövereihin. Osion läpikäyminen auttaa havainnoimaan omaa käyttäytymistä erilaisissa toimintaympäristöissä. Samalla opiskelija oppii aiheeseen liittyviä työmenetelmiä esimerkiksi rasistisen käyttäytymiseen liittyen.

Kulttuurien välisen vuorovaikutuksen osuudessa on oleellista vierailla Kajaanin monikulttuurisessa Monika-keskuksessa, sekä tutustua muihin paikallisiin toimijoihin, jotka kohtaavat toiminnassaan eri kulttuureista tulevia henkilöitä.

Kulttuuri-identiteetin merkitys yksilölle jaksoon on hyvä pyytää maahanmuuttajataustaisia vieraita kertomaan omasta historiastaan ja elämästään suomalaisessa yhteiskunnassa. Millaista on elää esimerkiksi somalialaisena ja islaminuskoisena Kajaanissa? Jakson tarkoituksena on auttaa opiskelijoita huomioimaan eri kulttuureista tulevia ihmisiä heidän suunnitellessaan toimintaa tai ohjatessaan yksilöä tai ryhmää.

Monikulttuurisuus suomalaisessa yhteiskunnan osioon kuuluu olennaisesti tutustuminen Kainuun kotouttamisohjelmaan ja kotouttamista edistäviin palveluihin, sekä erilaisiin tukitoimiin.

Opintoihin liittyen opiskelijoilla on ollut aikaisemmin tutkinnon osat, ohjauksen menetelmät ja ohjaus eri toimintaympäristöissä. Tästä syystä ohjausmenetelmien valintojen osuudessa kiinnitetään enemmän huomiota ohjaustilanteiden myönteisen ilmapiirin luomiseen ja kulttuurien välisten vuorovaikutusten edistämiseen. Opiskelijoiden tulisi pystyä valitsemaan ohjausmenetelmät ottaen huomioon ryhmän jäsenten erilaiset kulttuuriset lähtökohdat.

Kansainvälinen toimintaympäristön osuudessa opiskelija tutustuu kansainvälisen nuorisotyön pääperiaatteisiin, sekä erilaisiin valtakunnallisiin ja paikallisiin toimijoihin, jotka harjoittavat kansainvälistä nuorisotyötä. Tässä osiossa on mahdollista toteuttaa myös ns. ”kulttuurikahvila” -harjoittelu monikulttuurisissa tilanteissa.

Opintokokonaisuuteen kuuluu myös monikulttuurisen projektin valmistaminen. Tässä osiossa on hyvä tutustua aluksi erilaisiin monikulttuurisiin projekteihin, joita Suomessa on tehty viimeisten vuosien aikana.

Opintokokonaisuuden suoritettuaan opiskelijalla tulisi olla valmiudet lähteä työharjoitteluun ja näyttää osaamisensa näyttötutkintona harjoittelun lopussa.

”Ihmisarvo on ehdoton, jakamaton ja kaikille ihmisille yhtäläinen Se ei vaihtele yksilön ominaisuuksista, iästä, rodusta, uskonnosta tai taustasta riippuen” (Fry 1997).

takaisin alkuun

4  Yhteenveto

Aluekehityksen ja alueen elinvoimaisuuden näkökulmasta Kainuussa tulisi miettiä moninaisesti koulutuksen mahdollisuuksia alueen kehittymisen ja olemassa olon mahdollistajana. Artikkelissamme olemme esittäneet tähän erilaisia näkökulmia.

Käsityöammattien ja etenkin puun jatkojalostukseen liittyvien puuseppien ja verhoilijoiden koulutusta tulisi saada alueelle, jotta alueen yksi voimavara eli metsä saadaan hyödynnettyä elinkeinoelämän nostattajana. Korkeakoulusektorilla tärkeää on koulutuksen säilyminen alueella: jos sitä ei ole, nuorisosta liian iso osa lähtee pois alueelta. Kiristyvässä koulutuskilpailussa tekemisen meininki ja siihen panostaminen opetus-suunnitelmatasolta lähtien antaa hyvän kilpailuaseman isoihin koulutuslaitoksiin verrattuna. Samalla saadaan keinoja palvella aluetta ja alueen yrityksiä mahdollisimman hyvin. Monikulttuurisuus tulee myös nähdä alueen voimavarana, ei heikkoutena. Meillä on nyt oiva tilaisuus tehdä Kainuuta tunnetuksi uudenlaisella koulutuksella, jota voidaan myöhemmin siirtää toimintamallina muillekin alueille. Maahanmuuttajien sitouttamisessa alueen voimavaraksi nuorisotyön osuus on merkittävässä roolissa, lasten kautta tietoisuus leviää myös aikuisväestöön.

Uskomme, että Kainuun pystytään säilyttämään elinvoimaisena ja houkuttelevana alueena, kunhan ymmärretään huomioida alueen vahvuudet ja toimia ennakkoluulottomasti ”etulinjassa”, kuten tähänkin saakka on monissa asioissa toimittu.

takaisin alkuun

Lähteet

Ammattikorkeakoululaki 9.5.2003/351. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030351

Antikainen, A., Rinne, R., Koski, L. 2006. Kasvatussosiologia. WSOY Oppimateriaa-lit Oy. Helsinki.

Hakala, S., Kukkakallio E. & Ylönen P. 1999. Perinteinen verhoilu. Jyväskylä, Gum-merus Kirjapaino Oy.

Kainuun Ely-keskus, Ulkomaalainen väestö Kainuussa 2009-2010. Suunnittelija Mari Jääskeläinen, luento 15.7.2010.

Kainuun Etu Oy. http://www.kainuunetu.fi/fi/98f61380-0fee-4d11-91ca-91b3377715f8/067272ca-0cc2-4dea-835b-31fe7abc868d

Kajaanin kaupunki, nuorisotyö (2010), Mamu nuoren HEKS-hanke

Keurulainen, H. 2006. Osaamisen arviointi. Ammatillinen opettajakorkeakoulu.

Koulutus ja tutkimus 2011–2016. Opetus-ja kulttuuriministeriö. http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/asiakirjat/KESUluonnos_13092011.pdf

Luutonen, Marketta & Äyväri, Anne (toim.) 2002. Käsin tehty tulevaisuus. Näkökul-mia käsityöyrittäjyyteen. Helsinki: Sitra ja Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito.

Nuorisolaki

Nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen perustutkinto 2009, Opetushallitus

Opetusministeriö. 2008. Koulutus ja tutkimus vuosina 2008-12. Kehittämissuunnitel-ma. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/asiakirjat/kesu_2012_fi.pdf

Opetussuunnitelmien ja tutkintojen perusteet 2009. Opetushallitus. http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/ammatilliset_perustutkinnot/tekniikan_ja_liikenteen_ala

Ora-Hyytiäinen, E., Rajalahti, E. (toim.) 2009. Opettajuus Learning by Developing –toimintamallissa

Räisänen, A. & Hietala, R. (toim.) 2008. Yhteisiin pöytiin. Ammatillisen koulutuksen aluekehitysvaikutukset. Arviointiraportti. Koulutuksen arviointineuvoston julkaisuja 28. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Talouselämä-lehti. 19.6.2006. Suomi-huonekalu taistelee elämästään. http://www.talouselama.fi/uutiset/suomihuonekalu+taistelee+elamastaan/a159983

Palaute oppimisen apuna

Tiina Keränen ja Virpi Pääkkönen

Tämän artikkelin tavoitteena on pohtia opiskelijoiden saaman palautteen merkitystä motivoivana tekijänä opiskeluun. Miten tärkeäksi opiskelijat kokevat palautteen saamisen? Millaista palautteen pitäisi olla? Riittääkö virallinen palaute eli arvosanojen antaminen? Kenen palautetta pitäisi antaa ja kuinka usein? Toivomme artikkelin herättävän opettajat antamaan välitöntä, spontaania palautetta opiskelijoille sekä kannustavan muita opiskelijoiden kanssa toimivia samaan.

Keskitymme artikkelissa näyttötutkintoperusteiseen ammatilliseen koulutukseen eli niin sanottuun aikuiskoulutukseen. Opiskelijan aiemmin hankkima osaaminen huomioidaan henkilökohtaisessa oppimissuunnitelmassa, joten hän voi tarpeen mukaan osallistua valmistavaan koulutukseen ennen näyttötutkintoa. Opiskelija voi myös mennä suoraan näyttötutkintoon osoittamaan ammattitaitonsa ilman valmistavaa koulutusta. Maatalousalan perustutkinnon opinnot (valmistava koulutus) toteutetaan monimuotoisesti eli ne ovat hyvin työssäoppimispainotteiset. Keskimäärin opiskelijat ovat koululla lähipäivillä joka toinen kuukausi viikosta kahteen viikkoon. Muun ajan he ovat työssäoppimassa tai tekevät etätehtäviä. Useimmat opiskelijat harjoittelevat käytännön työtehtäviä useissa alan yrityksissä. Näyttötutkinnot suoritetaan näissä työssäoppimispaikoissa.

Artikkelin aluksi olemme perehtyneet palautteen antamisen merkitykseen opiskelijalle ja dialogin käymisen periaatteisiin. Seuraavissa luvuissa käsittelemme palautteen antamisen mahdollisuuksia valmistavassa koulutuksessa ja näyttötutkintotilaisuuksissa. Lopuksi kerromme palautteen antamisen herättämistä ajatuksista artikkelin kirjoittamisen edetessä.

Artikkelin kirjoittajat,ovat luonnonvara-alan opettajia ja toimivat aikuisryhmien ryhmänohjaajina Kainuun ammattiopistossa.

Sisällys

1 ”Kissa kiitoksella elää”

2 Arviointi näyttötutkintoon valmistavassa koulutuksessa

2.1 Valmistavan koulutuksen arviointi

2.2 Työssäoppimisen arviointi

3 Ammattitaidon arviointi tutkintotilaisuuksissa

4 Palautteen antamisen herättämiä ajatuksia

Lähteet

1 ”Kissa kiitoksella elää.”

Rogersin mukaan yksi merkittävä syy oppimisen epäonnistumiseen on se, että opiskelija ei ole saanut palautetta, joko sitä ei ole annettu tarpeeksi tai palaute on annettu väärin. Opiskelijan on vaikea kehittyä ilman palautetta. Aikuisten opiskelu on yleensä vapaaehtoista ja nimenomaan aikuisopiskelijan motivaatiota pitää yllä jatkuva kehittyminen. Palaute on erinomainen keino palkita opiskelijaa suorituksesta. (Rogers 2004, 54–56.)

Kaikki ihmiset kaipaavat kiitosta tehdystä työstä. Kehuista voi oppia vain, jos tietää miksi on onnistunut. Siksi on tärkeää kertoa opiskelijalle miksi hän on onnistunut. Samoin, jos suorituksessa on parannettavaa, on käytävä rakentavaa keskustelua ja autettava opiskelijaa itse havaitsemaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Palaute on annettava yksiselitteisesti ja selkeästi. Se ei saa olla liian yleispätevää tai mitäänsanomatonta. Palaute ei saa vaikuttaa myöskään liian subjektiiviselta. Palaute sisältää tosiasioita ja kuvausta, ei mielipiteitä. Oppijan tulisi voida kehittää toimintaansa palautteen pohjalta. Periaatteena kannattaa pitää sitä, että arvioi suoritusta, ei ihmistä. Opiskelijalle on välitettävä tunne siitä, että häntä arvostetaan ja hänen toivotaan kehittyvän. Palautteen antamisen jälkeen opiskelijaa voi opastaa oikeaan suoritukseen antamalla hänen itse tehdä. Palautteen antaja ei saa tehdä opiskelijan puolesta. (Rogers 2004, 58–63.)

Palautteen tavoitteena on saada opiskelija oppimaan virheistään. Hänet on siis saatava suhtautumaan rakentavasti palautteeseen, jotta opiskelija ymmärtää viestin ja motivoituu uuteen suoritukseen. Palaute on kohdistettava asiaan, jotta sitä ei koeta syyttämisenä ja syyllistämisenä. Väärin annettu palaute voi laukaista vastaanottajassa erilaisia tunnereaktioita kuten puolustautumisen, hyökkäämisen tai alistumisen, jolloin viesti ei mene perille. Korjaavassa palautteessa käytetään usein niin sanottua hampurilaistekniikkaa. Keskustelu aloitetaan positiivisilla asioilla esimerkiksi onnistumisilla myönteisen ilmapiirin synnyttämiseksi. Seuraavaksi käsitellään korjattavat asiat tosiasioihin pohjautuen. Parasta olisi, jos palautteen antaja saa opiskelijan itse huomaamaan miten hän voi tehdä asian paremmin. Palautteen antaminen kannattaa lopettaa myönteiseen ilmapiiriin esimerkiksi palaamalla alun positiivisiin huomioihin. Palautetta antaessa kannattaa huomioida, että kehon kielen on viestittävä samoja asioita kuin lausutut sanat. Yleensä ihmiset reagoivat palautteeseen tunteilla. Tämä tunnereaktio jättää paremmin asian mieleen. (Spiik 2011.)

Palaute on annettava heti suorituksen jälkeen niin pian kuin mahdollista. Virheellinen toiminta on korjattava heti, jotta se ei ehdi muuttua tavaksi. Toisaalta opiskelija voi myös olettaa tehneensä oikein, mikäli häntä ei heti auteta muuttamaan toimintaansa. Opiskelijalle on myös kerrottava, jos kaikki on hyvin. Opiskelija haluaa kuulla myös perustelut uskoakseen kiitoksen. (Rogers 2004, 57.)

Opiskelijat oppivat antamaan rakentavaa palautetta toisilleen, opettajille ja työssäoppimiseohjaajille, jos he ovat itse saaneet rakentavaa ja hyödyllistä palautetta. On varmempaa antaa henkilökohtaista kuin julkista palautetta. Varsinkin korjaava palaute on aina annettava henkilökohtaisesti.  Palautteeseen kuuluu dialogi. Prosessi on kaksisuuntainen. Myös opiskelijalla voi olla ehdotus suorituksen korjaamiseksi. Avoimet kysymykset lisäävät dialogisuutta. Palautteen antaminen vaatii taitoa ja tahdikkuutta. (Rogers 2004, 67–69.)

Useimmat luulevat antavansa palautetta riittävästi. Jokaisella opetuskerralla tulisi löytää tapa antaa palautetta jokaiselle opiskelijalle. Palautetta ei voi koskaan antaa liikaa. (Rogers 2004, 69.)

Harri Keurulainen kertoi luennollaan 20.1.2011 erilaisista palautteen merkitystä koskevista tutkimustuloksista. Palaute on tehokas oppimisen edistä, kun se kohdistuu osaamiseen eikä oppijaan. Virheet ovat hedelmällisiä oppimisen lähteitä. Sillä, onko palaute kirjallista vai suullista, ei ole merkitystä. Kuitenkin opiskelijoiden mielestä suullinen palaute on tehokkaampaa. Suullinen palaute auttaa opiskelijaa ymmärtämään miten hän voi kehittyä. Arvosanoilla ei ole ollut merkitsevää yhteyttä osaamisen kehittymiseen. Varsinkin heikosti menestyvät opiskelijat ovat hyötyneet sanallisesta kommentoinnista. (Keurulainen 2011.)

Keurulainen ehdottaa osaamisen arvioinnin johtaviksi periaatteiksi:

  • Arviointi on osa oppimisprosessia ja sen tulee sellaisenaan tarjota mahdollisuus oppimiseen.
  • Arviointi tapahtuu pääsääntöisesti arvioitavan toiminnan kannalta aidoissa olosuhteissa.
  • Arviointi perustuu yhteistyöhön ja kaikilla asianosaisilla on mahdollisuus osallistua arviointiin.
  • Arviointiin osallistuvat ovat tietoisia arviointikriteereistä
  • Arviointi tukee ja edistää kykyä itsearviointiin. (Keurulainen 2011.)

takaisin alkuun

2 Arviointi näyttötutkintoon valmentavassa koulutuksessa

2.1 Valmistavan koulutuksen arviointi

Maatalouden perustutkinnon näyttötutkintoperusteinen ammatillinen koulutus toteutetaan Kainuun ammattiopistossa monimuoto-opintoina. Opiskelijat ovat lähiopetuksessa noin 20 ov kaksivuotisen opiskelunsa aikana. Opetusta annetaan eri eläinten hoitamisesta, peltoviljelystä, traktorin ja muiden koneiden käyttämisestä sekä metsänhoitamisesta. Monipuolisuuden vuoksi opiskelijoilla on useita opettajia, joista kukin opettaa vain muutamia päiviä. Etäopetusta on 11 – 16 opintoviikkoa valituista valinnaisaineista riippuen. Kaikki muu opiskeluaika on työssäoppimista, joten työssäoppimisen ohjaajien kannustus ja palaute on ensiarvoisen tärkeää opinnoissa.

Lain mukaan arvioinnin tehtävänä on ohjata, kannustaa ja kehittää oppimista. Tutkinnon osaamistavoitteet ja arviointikriteerit määrittävät oppimisen ja opetuksen suunnittelua ja sitä kautta arviointia. Arvioinnilla on kaksi erilaista merkitystä. Toisaalta sen avulla opiskelijoita ja heidän osaamistaan luokitellaan ja vertaillaan. Vähintään yhtä tärkeää on ohjata ja kehittää opiskelijoiden oppimista. Luokittelua ja vertailua varten arviointivälineinä käytetään testejä, tenttejä ja erilaisia määrällisiä havaintovälineitä. Erilaiset oppimistehtävät, esseet, portfoliot sekä itse- ja vertaisarvioinnit auttavat arvioimaan opiskelijan oppimisen kehittymistä. (Kinnunen & Halmevuo 2003, 8-25.)

Ammatillista koulutusta koskevassa asetuksessa on määrätty, että opiskelijaa on arvioitava riittävän usein koulutuksen aikana ja sen päättyessä. Opiskelijaa ei voi arvioida vain opetusjakson lopuksi, vaan hänen on saatava tietoa kehittymisestään opetusjakson aikana. Tämä antaa myös opettajalle tietoa siitä, miten opetus ja oppiminen tulisi järjestää parempiin tuloksiin pääsemiseksi. Laissa mainitaan myös, että oppimista ja työskentelyä tulee arvioida monipuolisesti. Kullekin opiskelijalle on käytettävä hänelle parhaiten soveltuvaa arviointimenetelmää. Arviointi on siis henkilökohtaistettava samoin kuin itse opetuskin. Arviointi tehdään mahdollisimman todellisissa työtilanteissa. Tärkeää on myös tiedon soveltaminen. (Kinnunen & Halmevuo 2003, 19–24.)

Opiskelijan arvioiminen ja palautteen antaminen ovat olennainen osa oppimisprosessia. Tämä on yhteistyötä, johon osallistuvat opiskelija itse, opettajat, työpaikkaohjaajat ja muut opiskelijat. Ohjaavan ja kannustavan arvioinnin on oltava jatkuvaa dialogia. Silloin kuunnellaan toisten mielipiteitä ja keskustellaan niistä. Opiskelijaa ohjataan tiedostamaan omat vahvuutensa ja se, mitä hänen on vielä opittava päästäkseen tavoitteisiinsa. Koko prosessin tavoitteena on opiskelijan oppiminen. Itse tämä prosessi antaa opiskelijalle työelämässä tarvittavia elinikäisen oppimisen taitoja. (Kinnunen & Halmevuo 2003, 5-25.)

Taito arvioida itseään on keskeinen taito työelämässä. Työntekijän on kyettävä suunnittelemaan työnsä ja oma kehittymisensä työnantajan antamissa raameissa. Itsearvioinnin tavoitteena on oppia työskentelemään asettamiensa tavoitteiden mukaisesti. Opiskelijaa on ohjattava myös palautteen vastaanottamiseen. Kaikkien arviointiin osallistuvien yhteinen arviointikeskustelu luo mahdollisuuden dialogille, jossa voidaan käsitellä opiskelijan kokemukset, vahvuudet ja kehittämistä vaativat osa-alueet. Myös opiskelija voi antaa palautetta opetuksen kehittämisestä. (Kinnunen & Halmevuo 2003, 26–27.)

takaisin alkuun

2.2 Työssäoppimisen arviointi

Koulutuksen järjestäjä ja opettajat sekä työssäoppimispaikat vastaavat yhdessä siitä,että opiskelija pystyy saavuttamaan tutkinnonperusteiden mukaiset ammattitaitovaatimukset. Työssäoppimispaikoissa ensisijaisen tärkeää on koulutetut ja osaavat työpaikkaohjaajat. Työpaikkaohjaajan osaamisen kulmakiviä ovat hyvä perusosaaminen omalla alalla, laaja tiedon jakaminen ja asioiden yhdisteleminen opiskelijaa kiinnostavalla tavalla. (Hätönen 2010, 6.)

Työpaikkaohjaajan tulee hahmottaa arvioinnin tärkeys opintojen edistymisen vaiheiden mukaan niin, että opiskelija saa arvioinneista mahdollisimman suuren hyödyn. Työssäoppimisen arviointeja tulisi vähimmilläänkin olla kolme. Alussa tehdään lähtötason arviointi, työssäoppimisen aikana tehdään oppimisen arviointia ja lopussa tehdään osaamisen arviointia. (Hätönen 2010, 7.)

Arvioinnin tarkoitus on ohjata, motivoida ja kannustaa opiskelijaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Lisäksi arvioinnin tulee tuottaa tietoa opiskelijan osaamisesta hänelle itselleen, opettajille ja jatko-opintoja varten. Arvioinnin kaikilla osapuolilla, opiskelijoilla, työpaikkojen ohjaajilla ja opettajilla, tulisi olla yhteinen suunnitelma tehtävistä ja periaatteista, jotta kaikki arvioisivat samalla tavalla. Opiskelijan kehittymisen tukena ammattilaiseksi kasvamisessa on esimerkiksi hyväksyntä, jota hän kokee työssäoppimispaikoissa. Lisäksi turvallinen, avoin, tasavertainen ja keskusteleva ympäristö kannustavat hyvään minäkuvaan työelämässä. Jotta opiskelija voi kehittää itseään, hänen tulee saada palautetta ja arviointeja. Erityisesti silloin, kun opiskelija epäonnistuu tai on pettynyt itseensä ja suorituksiinsa, palaute on tärkeää. Nuorten kohdalla on kyse myös puhtaasti kasvamisesta eikä pelkästään oppimisesta. (Hätönen 2010, 9.)

Arvioinnin tulee olla selväsanaista perustua tarkasti asiaan. Arvioinnin tulee antaa opiskelijalle tietoja itsensä kehittämiseen ja kasvamiseen ammattilaiseksi. Arvioinnin tulisi antaa opiskelijalle selvä suunta mitä hänen tulisi vielä oppia ja mitkä asiat hän jo hallitsee. Näyttötutkintoon ei saisi ohjata opiskelijaa joka ei jo aikaisemmissa arvioinneissa ole osoittautunut valmiiksi työtehtäviin juuri tässä tutkinnonosassa. Arviointien pääpaino pidetään aina loppuvaiheen arvioinneissa, ei niinkään alkuvaiheessa. (Hätönen 2010, 9.)

takaisin alkuun

3 Ammattitaidon arviointi tutkintotilaisuuksissa

Tutkinnonsuorittajat osoittavat tutkintotilaisuuksissa osaamisensa tutkinnon perusteiden ja henkilökohtaisen suunnitelman perusteella. Kattavan ja luotettavan arvioinnin saamiseksi käytetään työelämän todellisia työtehtäviä, joita täydennetään tarvittaessa kirjallisilla, suullisilla ja videoiduilla tehtävillä. Arvioija kokoaa havainnot ja täydentävät tehtävät tutkintotilaisuuksissa ja tekee niistä yhteenvedon arviointilomakkeeseen kolmikantaa varten. (Opetushallitus 2011, 29–30.)

Arviointimenetelmät ammattitaidon arvioinneissa tulee miettiä tarkkaan. Kuinka tutkinnon suorittaja on näyttänyt osaamisensa, joka kyseisen tutkinnon osan ammattitaitovaatimuksissa edellytetään. Arvioinneissa käytetään monipuolisesti ennalta sovittuja arviointimenetelmiä, jotka sopivat laadullisesti kyseisen tutkinnon osan arviointiin. Mahdollisimman monipuolisella arvioinnilla saadaan luotettava tulos huomioiden tutkinnon perusteiden sisältö. (Opetushallitus 2011, 37.)

Tehtävään perehdytetyt arvioijat arvioivat opiskelijan tutkintosuorituksen opiskelijalle laaditun suunnitelman mukaisesti. Arvioinnin tulee kattaa kaikki tutkinnon perusteiden sisältö ja olla suunnitelmallista. Tutkinnonsuorittajan tulee olla ennen suoritustaan tietoinen arviointiperusteista ja myös mahdollisuus itsearviointiin on annettava kaikille tutkinnonsuorittajille. Perehdytetyt arvioijat, jotka näyttötutkinnon järjestäjä on valinnut, arvioivat tutkintosuorituksen järjestämissopimuksen mukaisesti. (Opetushallitus 2011, 37.)

Kolmikantainen arvioijaryhmä tekee tutkintosuorituksesta tutkinnonperusteisiin pohjautuvan kattavan ja luotettavan yhteenvedon eli arviointiesityksen, joka toimitetaan tutkintotoimikunnalle. Kolmikantaisessa arviointiryhmässä jäsenet edustavat työntekijöitä, työnantajia, opettajia ja alalla toimivia itsenäisiä ammatinharjoittajia. (Opetushallitus 2011, 37.)

Esitys arvioinnista tehdään arviointiaineiston pohjalta joka on kerätty tutkinnonsuorittajan kaikista aineistoista kyseisen tutkinnon osan aikana. Vähimmillään riittävät arvioinnit ja itsearviointi, lisäksi voidaan liittää asiakirjoja jotka on mainittu tutkinnonperusteissa, todistukset erillispätevyyksistä esim. EA-kortti, aiemmin tunnistettu osaaminen ja mahdolliset suulliset haastattelut joko videoituna tai paperilla. (Opetushallitus 2011, 37–38.)

Näyttötutkinnon järjestäjä tekee tutkinnon tai sen osien suorittamisesta arviointipöytäkirjan, jonka arvioijat allekirjoittavat. Tutkinnonsuorittaja voi tiedon saaneena henkilönä allekirjoittaa myös arviointiesityksen. Hyvässä arviointiprosessissa tutkinnonsuorittaja saa kirjallisen palautteen lisäksi myös suullisen palautteen joko arvioijalta tai kolmikannalta. Palautteen antaminen on hyvä tehdä esimerkiksi arviointiesityksen jälkeen. Arviointiesitys lähetetään yhteenvetotaulukkona tutkintotoimikunnalle. Kun tutkinnonsuorittaja on suorittanut tarvitsemat tutkinnonosat, hänelle haetaan tutkintotoimikunnalta tutkintotodistus. (Opetushallitus 2011, 38.)

Tarvittaessa tutkinnonsuorittaja voi hakea arvioinnin oikaisua tutkintotoimikunnan päätökseen. Opiskelijalla on kaksi viikkoa aikaa valittaa siitä kun hän on saanut tutkintotoimikunnalta tutkinnonjärjestäjän tiedon päätöksestä. Näyttötutkinnonjärjestäjän tulee selvittää valituskäytänteet tutkinnonsuorittajalle ennen tutkinnonsuoritusta. Opiskelijalla on oikeus saada itseään koskevat kirjalliset dokumentit arvioinnista ja muista asiakirjoista. Oikaisupyyntö on tehtävä kirjallisena, jonka jälkeen toimikunta kuulee arvioijia. Jos virhe löytyy, niin toimikunta oikaisee ja tekee uuden päätöksen arvioinnista. Arvioinnista annettuun päätökseen ei voi hakea muutosta valittamalla. (Opetushallitus 2011, 38–39.)

Tutkinnon arvioijat edustavat työnantajia, työntekijöitä, opetusalaa ja itsenäisiä ammatinharjoittajia. Tutkinnonperusteissa voi olla poikkeavia määräyksiä, esimerkiksi yrittäjän ammattitutkinnossa, yritysneuvojan ja yritysjohtamisen erikoisammattitutkinnoissa. Arvioija edustaa kolmikannassa vain yhtä yhteisöä, joka on hänen pääasiallinen toimialueensa. Arvioijista tehdään sopimus näyttötutkinnon järjestämissopimuksessa. Arvioijalla tulee olla vahva ammattitaito ja hänen tulee tuntea tutkinnon perusteet sekä arvioinnin keskeiset periaatteet. (Opetushallitus 2011, 39.)

Arvioijia valitessa tulee myös miettiä esteellisyys kysymyksiä.  Esimerkiksi opettaja, joka on opettanut tutkinnonsuorittajaa valmistavassa koulutuksessa, on esteellinen. Samoin työssäoppimisenohjaaja ei voi arvioida opiskelijaa tutkinnon osassa, jonka aikana hän on ohjannut opiskelijaa. (Opetushallitus 2011, 39.)

Näyttötutkinnon järjestäjän tehtävä on perehdyttää arvioijia yleisesti kaikkiin tutkinnon osiin ja erityisen hyvin perehdytys tehdään niihin tutkinnon osiin, joihin arvioijaa varmasti käytetään. Tavoitteena arvijoiden opastuksessa ovat tutkinnonsuorittajan oikeudenmukainen ja ammattitaitoinen arviointi, lisätä osaamista arvioinnissa, parantaa yhteistyötä työelämän ja arvioijien välillä, kehittää toiminnan laadukkuutta. Perehdyttämisen tulee olla systemaattista ja säännöllistä, näyttötutkintojärjestelmässä tapahtuvat muutokset tulee saada arvioijille oikein ja nopeasti käyttöön. (Opetushallitus 2011, 39–40.)

Näyttötutkintomestari on näyttötutkintojärjestelmän, tutkintojen ja arvioinnin asiantuntija. Tutkintojen järjestäjän varassa on huolehtia, että arviointitilaisuuksiin osallistuu aina vähintään yksi näyttötutkintomestari. Myös henkilöllä, joka on vastuuhenkilönä oppilaitoksen tutkintotilaisuuksista, tulisi olla näyttötutkintomestarin koulutus. (Opetushallitus 2011, 40.)

Näyttötutkintomestareiden koulutuksen tarkoitus on edistää toiminnan joustavuutta, luotettavuutta ja tutkintojen vastaavuutta työelämän tarpeisiin nähden. Koulutuksen laajuus on 25 opintopistettä ja se toteutetaan opetushallituksen vahvistaman koulutusohjelman mukaan. Suurin osa tutkinnonsuorittajista on opetuksen edustajia, mutta työelämän edustajia pitäisi kannustaa osallistumaan enemmän näyttötutkintomestarikoulutukseen. Tutkintotodistuksen saa, kun on osoittanut osaamisensa koulutusohjelman vaatimusten mukaisesti. (Opetushallitus 2011, 40–41.)

takaisin alkuun

4 Palautteen antamisen herättämiä ajatuksia

Idea artikkelin kirjoittamiseen lähti viime tammikuun seminaarista, jolloin Harri Keurulainen alusti arvioinnista ja palautteen merkityksestä. Teema sai pohtimaan omaa toimintaa opettajana. Rogersin mukaan palaute motivoi opiskelijaa saattamaan opinnot loppuun. Sen avulla opiskelijoiden itsetunto kohoaa ja heidän osaamisensa kehittyy. Miten palaute kannattaa antaa, jotta opiskelija käsittää, että kaikenlainen palaute auttaa häntä kehittymään ammattilaiseksi? Arvioinnin aikana dialogin pitäisi käynnistää opiskelijassa muutosprosessin. Opiskelijan tulisi palautteen perusteella pystyä kehittämään suoritustaan. Liian kauniisti paketoidusta palautteesta voi opiskelijalla jäädä kehittämiskohteet huomaamatta. Palautteen antaminen on siis taitolaji.

Opettajan persoonallisuus vaikuttaa palautteen antamisen toteutumiseen. Suomalainen käytäntö on, onnistumisista ei anneta palautetta. Negatiivisista havainnoista kerrotaan, muttei välttämättä suoraan kyseessä olevalle henkilölle. Useimpien on tietoisesti ruvettava opettelemaan palautteen antamista. Rogersin mukaan hyvä tavoite on, että palautetta pitäisi antaa jossain muodossa joka opetustuokio kaikille opiskelijoille.

Mikäli valmistavan koulutuksen arviointikeskustelu voidaan toteuttaa lainsäädännön mukaisesti, se edistää huomattavasti opiskelijan ammattitaidon kehittymistä. Arviontikeskustelu kannattaa ottaa luontevaksi osaksi opiskelijoiden kanssa käytävää keskustelua. Esimerkiksi opintojen henkilökohtaistamiskeskusteluissa voidaan keskustella myös jo toteutuneista opinnoista. Samoin työssäoppimisen ohjaamiseen kannattaa varata aikaa. Täytyy olla aikaa työpaikkaohjaajan opastamiseen ja palautteen antamisen kannustamiseen. Opettaja voi vaikka osallistua palautekeskusteluun. Opiskelijapalautteesta on ilmennyt, että monetkaan eivät ole saaneet suullista palautetta työssäoppimispaikoissa, vaan kirjallisen arvioinnin jakson päättyessä.

Näyttötutkintotilaisuudet ovat hyvin etukäteen suunniteltuja. Sekä opiskelija että arvioijat tietävät etukäteen tilaisuuden tavoitteet. Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alalla on tapana, että suorituksen jälkeen opiskelija saa rauhassa kirjata oman itsearviointinsa. Samaan aikaan arvioija kirjaa omat havaintonsa. Tämän jälkeen keskustellaan missä opiskelija onnistui ja missä olisi ollut parantamisen varaa. Paras käytäntö kolmikannan arvioinnin antamiseksi on mahdollisimman pian tutkinnon suorituksen jälkeen.

Opettajilla ja ryhmänohjaajilla on monta mahdollisuutta palautteen antamiseen pääsääntöisesti kaksi vuotta kestävien maatalousalan perustutkinnon aikuisopintojen aikana. He tarvitsevat herkkyyttä havaitakseen parhaimmat palautteenantotilanteet.

takaisin alkuun

Lähteet

Hätönen, H. 2010. Työpaikkaohjaaja opiskelijan arvioijana. Helsinki: Vipuvoimaa EU:lta 2007-2013.

Keurulainen, H. 2011. Koulutuspäällikkö Jyväskylän ammatillinen opettajakorkeakoulu. Oppimisen ja osaamisen arvioinnista. Luento 20.1.2011.

Kinnunen, E. & Halmevuo, T. (toim.). 2003. Opiskelijan arvioinnin opas ammatilliseen koulutukseen. Helsinki: Opetushallitus.

Opetushallitus. 2011. Näyttötutkinto-opas näyttötutkinnon järjestäjien ja tutkintotoimikuntien käyttöön. Oppaat ja käsikirjat 2011: 4. Viitattu 4.9.2011. http://www.oph.fi/download/133192_Nayttotutkinto-opas_k.pdf

Rogers, J. 2004. Aikuisoppiminen. Helsinki: Finn Lectura.

Spiik, K.-M. Korjaava palaute. Viitattu 4.9.2011. http://www.spiik.fi/tyokalut/korjava.pdf

takaisin alkuun

Kestävän kehityksen opetus luonnonvara- ja ympäristöalalla – Case Seppälä

Jatta Ahlsten, Maire Heikkinen, Suvi Juntunen ja Reetta Karppinen 

Tämän kirjallinen työ on pohjustus Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alan kestävän kehityksen opetuksen kehittämiselle. Yksikkömme sai Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiön eli OKKA-säätiön kestävän kehityksen sertifikaatin joulukuussa 2010. Se on todistuksena siitä, että olemme miettineet ja vieneet kestävään kehitykseen (jäljempänä KEKE) liittyviä asioita pitkälle opetuksessamme. Mutta kehitettävää on edelleen. Yksi tärkeä kehittämiskohde on se kuinka varmistamme kaikissa tutkinnoissa ja tutkinnon osissa kestävän kehityksen opetuksen toteutumisen. Eli toisin sanottuna KEKE- opetuksen terävöittäminen. Yhtenä ratkaisuna on oppimispolun rakentaminen. Siinä kuvataan kuinka varmistetaan tärkeiden kestävään kehitykseen liittyvien asioiden opetus jokaisessa tutkinnossa.

Tässä kirjallisessa raportissa tutkimme mistä kestävä kehitys on saanut alkunsa, mitä sillä tarkoitetaan ja mitä se tarkoittaa luonnonvara-alalla. Olemme lisäksi pohtineet kuinka nämä oppimispolut voisi kuvata.

Mitä on kestävä kehitys?
Historiaa ja taustoja
Kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta
Kestävä kehitys luonnonvara-alalla
Kestävä kehitys Seppälässä
KEKE-opetuksen oppimispolku
Pohdinta
Lähteet


Mitä on kestävä kehitys?


Historiaa ja taustoja

Useat kansainväliset perusasiakirjat ovat olleet pohjana kestävälle kehitykselle niin maailman laajuisesti kuin kansallisesti. YK:n ensimmäisessä ympäristökokouksessa Tukholmassa vuonna 1972 pohdittiin maailman laajuisesti yhteisen maailman yhteisiä haasteita. Tuolloin tunnustettiin, etteivät ympäristöongelmat kunnioita valtioiden rajoja ja etsittiin ensimmäisen kerran yhdessä keinoja elinympäristömme suojelemiseksi. Kokouksessa käsiteltiin kolmea laajaa kokonaisuutta. Yhtenä teemana oli luonnonvarojen käyttö, kehitys ja ympäristö sekä myös ympäristönsuojelun kasvatukselliset kysymykset nousivat esille. (Kärppä, Laurila & Lundgren 2010, 9)

YK:n ympäristön ja kehityksen maailmankomissio, jota johti Gro Harlem Brundtland, julkaisi raportin vuonna 1987. Se nosti kestävän kehityksen ajatuksen suureen julkisuuteen. Raportin määritelmän mukaan: ”kestävä kehitys on ihmiskunnan nykyisten tarpeiden tyydyttämistä niin, että tulevilta sukupolvilta ei viedä mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan”. Komission raportti muodosti pohjan YK:n ympäristö- ja kehityskokoukselle Rio de Janeirossa järjestetyssä kokouksessa vuonna 1992. Siellä kestävän kehityksen ajatus tunnustettiin ensimmäistä kertaa korkealla poliittisella tasolla, ja maailman hallitukset sitoutuivat edistämään kestävää kehitystä kansallisessa toiminnassaan ja kansainvälisessä yhteistyössä. Kokouksessa hyväksyttiin Agenda 21 -toimintaohjelma, jossa kestävän kehityksen edistämisestä sovittiin ja määriteltiin kansainväliset tavoitteet. Kokouksessa syntyi myös laaja yhteisymmärrys siitä, että ympäristönsuojelu, taloudellinen kasvu ja sosiaaliset, ihmisten hyvinvointiin liittyvät kysymykset liittyvät toisiinsa. (emt. 9.)

Maaliskuussa 2000 EU asetti Lissabonissa kokoontuneessa Eurooppa-neuvostossa päämääräkseen tulla ”maailman kilpailukykyisimmäksi ja dynaamisimmaksi tietoon perustuvaksi taloudeksi”. Göteborgissa kesäkuussa 2001 kokoontuneessa Eurooppa-neuvostossa sovittiin kestävän kehityksen strategiasta ja lisättiin Lissabonin strategiaan ympäristön näkökohta. Ympäristöteknologia on tärkeä kohta Lissabonin strategian ja kestävän kehityksen välillä, koska se voi lisätä kasvua ja samalla parantaa ympäristön tilaa ja suojella luonnonvaroja. Strategia uudistettiin vuonna 2006. (Euroopan parlamentti 2011.)

Vuonna 2002 YK:n kestävän kehityksen huippukokouksessa Johannesburgissa koottiin yhteinen toimintasuunnitelma tukemaan Agenda 21 ja siinä määriteltyjä tavoitteita. Johannesburgin kokouksessa sai alkunsa myös hanke kansainvälisen koulutukseen painottuvan projektin aloittamisesta. Vuoden 2002 joulukuussa YK:n yleiskokous julisti kestävää kehitystä edistävän koulutuksen vuosikymmenen 2005–2014. (Kärppä, Laurila & Lundgren 2010, 10.)

Suomi on ollut yksi edelläkävijä kestävän kehityksen tavoitteiden käyttöön ottamisessa kansallisella tasolla. Suomeen perustettiin kansallinen kestävän kehityksen toimikunta jo vuonna 1993. Sen tehtävänä oli edistää yhteistyötä kestävän kehityksen kysymyksissä Suomessa ja toimia neuvoa antavana elimenä YK:ta ja erityisesti sen kestävän kehityksen toimikuntaa koskevissa asioissa. (emt.10.)

Suomen kestävän kehityksen toimikunta määritteli 1995 kestävän kehityksen ”maailmanlaajuisesti, kansallisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaksi jatkuvaksi ja ohjatuksi yhteiskunnalliseksi muutokseksi, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet.” Toimikunnan mukaan kestävä kehitys sisältää kolme näkökulmaa: ekologisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen. (Lemmetyinen & Miettinen 2011, 3.)

Suomi teki vuonna 1998 ensimmäisten maiden joukossa oman kestävän kehityksen ohjelmansa. Hallituksen kestävän kehityksen ohjelmalla pyrittiin ekologiseen kestävyyteen ja sitä edistävien taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen mahdollisuuksien luomiseen. (Kärppä, Laurila & Lundgren 2010, 10.)

Suomen ohjelma kestävän kulutuksen ja tuotannon edistämiseksi valmistui vuonna 2005. Se liittyy YK:n vuoden 2002 kestävän kehityksen huippukokouksen päätökseen. Ohjelman tavoitteena on edistää energiaa ja materiaaleja säästävää tuotantoa sekä ohjata kuluttajia tekemään kestäviä valintoja. Ohjelmassa kasvatukselle ja koulutukselle on varattu oma lukunsa. Sen mukaan kestävän kehityksen kasvatus ja koulutus tulee ottaa huomioon oppilaitosten ja korkeakoulujen kaikessa toiminnassa. Ohjelman mukaan kasvatuksella ja koulutuksella on tärkeä rooli nyky-yhteiskunnan toiminnan muuttamisessa kestävämmäksi ja siinä esitetään monia toimenpide-ehdotuksia koulutukselle ja kasvatukselle. (emt. 10.)

Strategiassa todettiin myös koulutuksen ja kasvatuksen keskeinen rooli kestävän kehityksen tavoittelussa. Strategiassa asetettiin tavoitteita mm. arvo- ja asennekasvatuksen edistämiseksi, oppilaitosten arkikäytäntöjen ja toimintakulttuurin kehittämiseksi, yhteistyön lisäämiseksi oppiaineiden välillä ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa, oppimateriaalien kehittämiseksi sekä osallistumis- ja vaikuttamistapojen kehittämiseksi. Valtakunnallisesti tavoitteeksi asetettiin myös kestävän kehityksen toimintaohjelmien laatiminen kaikille kouluille viimeistään vuoden 2010 aikana. (emt. 11.)

Vuonna 2006 julkaistiin strategia ”Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategian ja sen toimeenpanosuunnitelman vuosille 2006 – 2014”. Sen julkaisi Suomen kestävän kehityksen toimikunnan erillinen koulutusjaosto. Se esittää strategiassaan toimenpiteitä mm. opettajien osaamisen ja oppimateriaalien kehittämiseen, yhteistyö- ja kehittämisverkostojen rakentamiseen sekä asettaa tavoitteita mm. oppilaitosten ympäristöasioiden hallinnalle. Näiden lisäksi ammatillisen koulutuksen osalta tavoitteeksi asetetaan mm. kestävän kehityksen merkityksen vahvistaminen näyttötutkinnoissa. Koulutusjaosto esittää myös, että vuoteen 2010 mennessä kaikkiin koulutusorganisaatioihin laaditaan oma kestävän kehityksen toimintaohjelma, joka osa toiminta- ja taloussuunnitelmaa ja laadunhallintaa. Strategiassa asetetaan tavoitteeksi, että 15 % päiväkodeista, kouluista ja oppilaitoksista on saanut ulkoisen tunnuksen tai sertifikaatin kestävän kehityksen toiminnastaan vuoteen 2014 mennessä. (emt. 11.)

Strategiassa tavoitteeksi ammatilliselle koulutukselle asetettiin mm. oppimateriaalin monipuolisen tuotannon kehittäminen, opettajien ja työpaikkaohjaajien täydennyskoulutus sekä kestävän kehityksen huomioon ottaminen ammattitaitokilpailuissa. Tavoitteena on, että 15 prosentilla ammatillisista oppilaitoksista on vuonna 2014 jokin sertifikaatti tai tunnus kestävän kehityksen työn tasosta. Ammatillisia oppilaitoksia kestävän kehityksen toimintaohjelmien rakentamiseen kannustaa myös tammikuussa 2008 vahvistettu ammatillisen koulutuksen laadunhallintasuositus. Siinä asetetaan tavoitteita ja suosituksia kestävän kehityksen huomioon ottamisessa oppilaitoksen toiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. (emt. 12.)

Edellä kuvatut strategiat ja ohjelmat näyttävät, että kestävän kehityksen merkitys Suomen koulutuspolitiikassa on selvästi lujittunut viime vuosina. Kestävä kehitys tulee myös säilymään keskeisenä koulutuksen haasteena sillä sen merkitys työelämässä korostuu tulevaisuudessa. Kestävä kehitys on maailmanlaajuisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Kestävää kehitystä on kuvattu myös ihmiskunnan suurimmaksi oppimishaasteeksi. (emt. 12.)

takaisin alkuun


Kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta

Ekologisesti kestävällä kehityksellä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden eli ekosysteemien toimivuuden säilyttämistä sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan sopeuttamista luonnonvaroihin ja luonnon sietokykyyn. Ekologista ulottuvuutta voidaan pitää kestävän kehityksen kaikkein tärkeimpänä ulottuvuutena, sillä luonnonvarojen riittävyys, käyttö ja oikeudenmukainen jakaminen asettavat viime kädessä rajat kaikelle ihmisen toiminnalle. (Lemmetyinen & Miettinen 2011, 3.)

Sosiaalisesti kestävän kehityksen tarkoitus on turvata kaikille ihmisille yhdenvertaiset mahdollisuudet oman hyvinvointinsa luomiseen, perusoikeuksien toteutumiseen ja elämän perusedellytysten hankkimiseen. Sosiaalisen kestävyyden pitää taata mahdollisuuden tasa-arvoiseen osallistumiseen ja vastuunottoon päätöksenteossa. Sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimukseen sisältyy oma elämänhallinta, vastuunotto ja kestävien elämäntapojen tavoittelu. (emt. 3.)

Taloudellisesti kestävä kehitys tarkoittaa teollisuusmaissa erityisesti tuotantotapojen muutoksia ja vastuullista kuluttamista. Kasvu ei saa perustua velkaantumiseen tai luonnonvarojen hävittämiseen. (emt. 4.)

Kulttuurisesti kestävä kehitys mahdollistaa ihmisten vapaan henkisen toiminnan, eettisen kasvun sekä kulttuurien monimuotoisuuden säilyttämisen ja kehittymisen sukupolvesta toiseen. Tärkeä osa kulttuurillista moninaisuutta ovat kulttuurin tuntemus, arvostus ja kulttuurinen identiteetti sekä moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus. (emt. 4.)
takaisin alkuun


Kestävä kehitys luonnonvara-alalla

Kestävän kehityksen teemat ovat aina kuuluneet hyvin luontevalla tavalla osaksi luonnonvara- ja ympäristöalan opetusta. Tämä ilman, että on edes ajateltu erityisesti kestävää kehitystä. Eihän sana edes ole ollut tunnetusti käytössä kovin pitkään.

Luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu maaseutuelinkeinon periaatteisiin luonnostaan. Lisäksi toimintaa ohjaa myös monet lait, määräykset ja ohjeet. Vuosi vuodelta, kun tutkimustuloksia on enemmän ja tekniikka on kehittynyt, myös ohjeistus lisääntyy. Tämä on toisaalta hyvä, ja toisaalta jotkut yrittäjät kokevat sen raskaaksi asiaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että joidenkin toimenpiteiden tekeminen ei perustu enää vapaehtoisuuteen vaan pakkoon, tästä esimerkkinä nitraattidirektiivi, joka ohjaa hyvin tarkasti lannanlevitystä pellolle ja lypsylehmien jaloitteluvaatimus.

Luonnonvara- ja ympäristöalaa ohjaa monet lait. Näitä ovat mm. työsuojelulaki, jätelaki, eläinsuojelulaki, metsälaki, hygienialaki yms. Lakien lisäksi on vielä paljon suosituksia, joiden mukaan suositellaan toimittavan. Muun muassa eläinten pitoon liittyy monia tällaisia suosituksia.

 

Kuva 1. Laiduntaminen parantaa merkittävästi eläinten hyvinvointia, se tukee eläinten lajityypillistä käyttäytymistä ja kuuluu osana suomalaiseen kulttuurimaisemaan. Kuvassa Seppälän kyytöt laitumella. Kuva: Reetta Karppinen

takaisin alkuun


Kestävä kehitys Seppälässä

Seppälässä, Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alan yksikössä, opiskellaan sekä nuorisoasteella että aikuiskoulutuksessa yhteensä lähes 20:ssa eri tutkinnossa. Kaikissa tutkinnoissa on jo tutkinnonperusteissa mainittu useita seikkoja, jotka kuuluvat kestävään kehitykseen. Opetussuunnitelmissa ja opetuksessa on käsitelty paljonkin kestävää kehitystä, mutta ennen OKKA-säätiön KEKE sertifikaatin hakemista emme osanneet edes ajatella, että esimerkiksi jokavuotisten Maalaismarkkinoiden järjestäminen on myös kestävän kehityksen arvojen mukaista toimintaa.

Kestävän kehityksen teemoista Seppälän käytännön elämässä tärkeimpänä ovat työturvallisuuteen liittyvät asiat, joita korostetaan läpi opiskelun jokaisessa työtehtävässä ja työvaiheessa. Puutteet työturvallisuudessa voivat pahimmillaan maksaa jonkun hengen.

Kuva 2. Isojenkin koneiden kanssa on turvallista työskennellä, kunhan suojavarustus ja toimintatavat ovat oikeat. Kuva: Maire Heikkinen.

Kaikkiin tutkintoihimme kuuluu pakollisena tutkinnonosana yrittäjyys ja opetuksessa on kiinnitetty huomiota taloudellisuuteen ja kannattavuuteen, joiden kautta oikeita materiaalivalintoja ja hävikin välttämistä on käsitelty. Kun jätettä syntyy, se lajitellaan asianmukaisesti ja kierrätetään kaikki mitä voidaan.

Yhteistyötaidot ja työyhteisössä toimiminen ovat tärkeitä teemoja nuorisoasteella. Nuorilla ei vielä itsellä ole omakohtaista kokemusta työelämästä ja työelämässä toimimisen pelisääntöjen opettelussa koululla on merkittävä rooli. Sopeutuminen työelämän lainalaisuuksiin ja toisaalta rohkeus kertoa myös omia mielipiteitään ovat monille opiskelijoillemme yhtä merkittäviä oppimisen haasteita kuin vaikka traktorilla ajamisen opettelu tai jokin muu tekninen taito.

Koneiden ja laitteiden huolto ja asianmukainen käyttö mielletään meillä ennen kaikkea työn taloudellisuuteen ja kannattavuuteen liittyviksi asioiksi. Kannattavuusseikkojen lisäksi kysymyksessä on merkittävä ympäristönäkökohta: kun valitaan oikean kokoiset koneet eri työkohteisiin, säästetään polttoainetta ja työtunteja. Kun koneet huolletaan tarkasti ja asianmukaisesti, niiden käyttöikä pitenee eivätkä ne myöskään pääse esim. valuttamaan ympäristöön öljyä. Huolletut koneet ja laitteet ovat myös turvallisia käyttää.

Eläimistä ja niiden hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu olennaisena osana kaikkiin tutkintoihin, missä eläimiä opiskellaan. Myös julkisuudessa on käyty paljon keskustelua aiheen tiimoilta ja eläinten hyvinvointi on tärkeä asia niin opettajille kuin opiskelijoillekin. Hieman yllättäen myös tämä aihe liittyy kestävään kehitykseen sekä eläinten hyvinvoinnin, myös maaseudun imagon kannalta. Suomalaisen tuottajan imagon vahvistaminen paitsi luo hyvinvointia eläimille ja ihmisille maaseudulla, myös kaikkien suomalaisten kuluttajien turvallisuudentunnetta kotimaisia elintarvikkeita ja tuotteita käytettäessä. Tämä puolestaan edesauttaa työpaikkojen säilymistä maaseudulla.

Seppälässä järjestetään jo 23. kertaa Maalaismarkkinat, jotka perinteisesti kokoavat kainuulaiset tuottajat ja käsityöläiset Seppälään aina elokuun viimeisenä viikonloppuna. Tapahtumasta on tullut vuosien saatossa Kainuun suosituin yleisötapahtuma. Tapahtumassa paitsi kainuulaiset tuottajat ja yhdistyksen saavat tuotteitaan esille, myös markkinavieraat – ja erityisesti lapset pääsevät esimerkiksi maaseudun eläimiin ja koneisiin tutustumaan. Tähänkin saakka olemme ajatelleet tapahtumaa sidosryhmäyhteistyön ja Seppälän imagon ja tunnettuuden kannalta ja nyt tiedämme, että nämä seikat liittyvät vahvasti kestävään kehitykseen.

Kulttuuri ja historia ovat Seppälässä esillä myös jo perinteeksi muodostuneessa jokakeväisessä Toukotöiden siunaus – tapahtumassa, joka toimitetaan ekumeenisena. Samassa tilaisuudessa myös Seppälän karja päästetään kevätlaitumelle. Seppälän karja on uhanalaista itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä. Meillä on siis elävä geenipankkiaines koulutilallamme. Seppälä on vahvasti mukana valtakunnallisessa kyyttöjen tuotteistamishankkeessa, jossa kyytön maidosta ja lihasta kehitetään erilaisia tuotteita markkinoille. Tällä toiminnalla kyyttöjä tehdään tunnetuksi ja uhanalaista rotua saadaan elvytettyä. Myös Seppälän hevoset ovat kaikki nykyään Suomenhevosia, perinteitä vaalien ja kunnioittaen.

Seppälässä on siis opetuksessa ollut useita kestävän kehityksen teemoja. Ajatus sertifioimisesta lähti Kainuun ammattiopiston kestävän kehityksen – tiimin halusta reagoida opetushallituksen vaatimukseen, että vuonna 2010 kaikilla luonnonvara-alan oppilaitoksilla olisi joko sertifikaatti tai ainakin valmius siihen. KAO:n KEKE-tiimi päätti siis lähteä hakemaan sertifikaattia ja tiimi valitsi siihen OKKA -säätiön.  Vaihtoehtona tälle olisi ollut ISO14001standardiin perustuva sertifiointi, joka olisi ollut meille todennäköisesti hankalampi prosessi. OKKA-säätiön  sertifikaatti on kehitetty nimenomaan kouluille.

Sertifikaattiprosessi oli haasteellinen, erityisesti opetuksen itsearviointi oli työläs, koska jokaisen tutkinnon opetussuunnitelmat oli käsiteltävä auki OKKA-säätiön KEKE sertifioinnoin kriteeristön pohjalta ja mietittävä käytännön opetuksen toteutus. Itsearviointia varten perustettiin niin sanotut KEKE – tiimit aloittain (maatalous, puutarha, luonto) ja tiimit kokoontuivat usean kuukauden ajan säännöllisesti tekemään itsearviointia. Hyvän pohjan haasteelliseen työhön antoi se, että kestävän kehityksen projektivastaavalla Eeva-Liisa Mularilla on auditoijan pätevyys.

Seppälälle myönnettiin joulukuussa 2010 ensimmäisenä luonnonvara-alan oppilaitoksena OKKA-säätiön kestävän kehityksen uusien kriteerien mukainen sertifikaatti eli tavoite (OPH:n vaatimus) on täytetty. Käytännössä työ silti vielä jatkuu, tavoitteenamme on kirkastaa kestävän kehityksen teemoja edelleen ja varmistaa, että kaikki asiat käydään varmasti opetuksessa läpi ilman, että niitä varten olisi erillisiä ”KEKE-kursseja”. Olemmekin jo suunnitelleet erilaisia kestävän kehityksen teemapäiviä, jotka ovat helppo ja nopea opetustapa isoille opiskelijamäärille. Lisäksi on mietittävä tapoja, joilla opiskelijoita voidaan ohjata pohtimaan enemmän itsenäisesti kestävään kehitykseen liittyviä asioita.
takaisin alkuun


KEKE-opetuksen oppimispolku

Oppimispolku on tapa, jolla kuvataan oppimisen prosessia; mitä opitaan ja milloin. Seppälässä kestävän kehityksen opetuksen oppimispolkua on alettu rakentamaan niin, että kirjataan auki KEKE-kriteeristöstä tärkeät asiat: mitä ne tarkoittavat missäkin tutkinnon osassa. Tällöin kaikki tärkeät asiat tulee huomioitua ja opettajat muistavat opettaa ne. Oppimispolku on asiakirja joka on kaikkien saatavilla ja se on opetussuunnitelman lisänä.

Jokaisella opiskelijalla on myös oma henkilökohtainen oppimispolkunsa, jonka avulla he oppivat kestävällä tavalla toimimista opiskellessa erilaisiin ammatteihin. Aikuisilla opiskelijoilla on jo elämän kokemusta enemmän kuin nuorilla, joten heille kestävällä tavalla toimiminen arkielämässä on tutumpaa. Valoja ei pidetä turhaan päällä ja sähköä säästetään. Nuoremmat opiskelijat jotka ovat juuri muuttaneet poissa kotoa, vasta opettelevat näitä arkielämän asioita.

Kestävän kehityksen perusteet on hyvä käydä läpi myös teoriatunneilla, mutta erilaiset oppimisympäristöt auttavat hahmottamaan asiat käytännössä. Oppimisympäristöt toimivat myös hyvänä oppimispolkuna. Samat perusasiat toistuvat vaikka siirryttäisiin tallista navettaan, esimerkiksi työturvallisuus, eläinten hyvinvointi, jätteiden lajittelu. Toistojen kautta saavutetaan rutiini ja sitä kautta elämäntapa.

Kuva 3. Kestävän kehityksen elementtejä liittyy kaikkiin opetustilanteisiin. Kuvassa eläintenhoitajat ratsastamassa Seppälän opetushevosilla. Kuva: Suvi Juntunen.

Kestävän elämäntavan oppimisen perusta on kasvattajien ja opettajien osaaminen. Opettajien tehtävä onkin auttaa opiskelijaa sisäistämään näitä tärkeitä taitoja omalla opintopolullaan niin, että kestävällä tavalla toimiminen olisi mukana myös arkielämässä. On tärkeää, että opittaisiin suunnittelemaan ja valitsemaan erilaisia asioita kestävä kehitys huomioiden. Tätä kautta saataisiin aikaan todellisia muutoksia arkielämässä ja sitoutumista kestävään elämäntapaan. (Kestävän kehityksen toiminnan koulutusjaosto 2006, 13-14)..
takaisin alkuun


Pohdinta

Kestävän kehityksen opettaminen on jokaisen opettajan vastuulla. Se ei ole mitään ihmeellistä salakieltä, vaan jokapäiväistä toimintaa. Mitä enemmän opetustyöstä on kokemusta ja mitä tarkemmin itse hallitsee opetettavat asiat, nousevat myös KEKE-asiat kuin itsestään esille. Kestävästä kehityksestä ei ole esimerkiksi meillä luonnonvara-alalla omaa kurssiaan, vaan se opetetaan integroituna, esille nouseekin kysymys kuinka hyvin osaamme opettaa yleiset KEKE-asiat? Kuten esimerkiksi mikä on kasvihuoneilmiö ja mitä tarkoittaa hiilijalanjälki. On tärkeää, että jokaisessa oppilaitoksessa ja joka alalla pysähdyttäisiin miettimään kestävän kehityksen opettamista. Tällöin asiasisältöjä voi miettiä yhdessä, jakaa vastuualueita ja pohtia opetussuunnitelman riittävyyttä.

Kestävän kehityksen opetuksen lähtökohdat on kirjattu vuonna 2006 julkaistuun strategiaan ”Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategian ja sen toimeenpanosuunnitelman vuosille 2006 – 2014”. Tämä antaa osviittaa opetustyöhömme. Alakohtaisesti näitä asioita on kirjattu tutkinnon perusteisiin ja koulukohtaisiin opetussuunnitelmiin. Maatalousalan perustutkinto sai vuonna 2009 uudet tutkinnon perusteet. Tässä sanotaan kestävästä kehityksestä: ” Opiskelija tai tutkinnon suorittaja toimii ammattinsa kestävän kehityksen ekologisten, taloudellisten, sosiaalisten sekä kulttuuristen periaatteiden mukaisesti. Hän noudattaa alan työtehtävissä keskeisiä kestävän kehityksen säädöksiä, määräyksiä ja sopimuksia.” (Opetushallitus 2009, 18.)

Oppimispolkujen kirjoittaminen ja KEKE-opetuksen kehittäminen on iso työ ja siihen tarvitaan kaikkien opettajien panostus. Vain sillä tavalla ymmärrys kestävän kehityksen opetuksen sisällöstä on laaja ja kaikenkattava sekä myös opettajat itse sitoutuvat siihen.

Kestävään kehitykseen kuuluu paljon muutakin kuin vain sähkön ja veden säästäminen sekä jätteiden lajittelu ja kompostointi. Tavallisessa arkielämässä KEKE kuitenkin kulminoituu näihin konkreettisiin asioihin. Kestävän kehityksen yksi tavoite on myös auttaa ymmärtämään ihmisten ja kulttuurien erilaisuutta ja antaa kaikille mahdollisuus onnelliseen elämään. Siinäpä meillä onkin haastetta!
takaisin alkuun


Lähteet

Euroopan parlamentti: Kestävä kehitys ja ympäristökysymykset. http://circa.europa.eu/irc/opoce/fact_sheets/info/data/policies/environment/article_7294_fi.htm. Viitattu 22.6.11

Kestävän kehityksen toiminnan koulutusjaosto 2006. Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategia ja sen toimeenpanosuunnitelma vuosille 2006–2014. Kestävän kehityksen toimikunnan koulutusjaosto 15.3.2006. Helsinki. Maaliskuu. 2006.

Kärppä, Jorma, Laurila, Tiina ja Lundgren, Kati 2010. Kestävää ammatillista koulutusta – näkökulmia ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen kestävään kehitykseen. Raportit ja selvitykset 2010:7. 2. korjattu painos, Edita Prima Oy, Helsinki http://www.oph.fi/download/125366_Kestavaa_ammatillista_koulutusta.pdf. Viitattu 20.5.2011.

Lemmetyinen, Jani ja Miettinen, Juha 2011: Kestävän kehityksen opas luonnonvara-alan ammatillisille oppilaitoksille. Pohjois-Karjalan Ammattiopisto Kitee, Maaseutuopetus. http://www.pkky.fi/Resource.phx/pkky/projektit/keke/keke.htx.i1615.pdf. Viitattu 6.6.2011.

Maa- ja metsätalousministeriö 2011. Baltic 21 – Itämeren alueen kestävän kehityksen yhteistyö http://www.mmm.fi/fi/index/ministerio/kansainvaliset_asiat/alueellinenyhteistyo/baltic21.html. Viitattu 22.6.2011

Tutkinnon perusteet, maatalousalan perustutkinto 2009. Opetushallitus. Oy Fram ab Vaasa 2009.
takaisin alkuun

Jaksotusjärjestelmällä, henkilökohtaistamisella ja urapolulla sujuviin oppimispolkuihin


Ilpo Anttonen (Kainuun ammattiopisto), Hannu Hietala (Kajaanin ammattikorkeakoulu), Arto Huusko (Raute Oyj), Päivi Huusko (Kainuun ammattiopisto), Perttu Huusko (Kajaanin ammattikorkeakoulu) ja Anu Kemppainen (Paltamon kunta)

Jaksotusjärjestelmällä ja henkilökohtaistamisella sujuviin oppimispolkuihin
Kainuun ammattiopiston tekniikan ja liikenteen alan jaksotusjärjestelmä
Aikuisopiskelijan mahdollisuudet
Työelämän ja opiskelun liitto
Erilaiset urapolut
Lähteet

Jaksotusjärjestelmällä ja henkilökohtaistamisella sujuviin oppimispolkuihin

Ammattiopistoissa koulutusjohtajat vastaavat opintojen jaksottamisesta ja ajoittamisesta ja laativat yhdessä opettajien kanssa opintokokonaisuudet ja tutkinnon osat. Opettajat vastaavat kurssiensa suunnittelusta ja laativat henkilökohtaisen opiskelusuunnitelman (HOPS) opiskelijan kanssa ja johon osallistuvat myös ryhmänohjaaja, opinto-ohjaaja ja eri opettajat. Jokaisen opiskelijan HOPSiin vaikuttavat valinnaisten opintojen valinnat, mahdolliset aikaisemmat opinnot ja opinnoista vapauttaminen, oma opinnäytetyön aihe ja työssäoppimisjakson paikka ja luonne ja opiskelijan työkokemus. Opiskelijalle voidaan siis räätälöidä aivan omaehtoinen, yksilöllinen opetussuunnitelma. Henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma (HOJKS) on tarjolla erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille. (Määttä, 3.4.2011.)

Ammatillisissa oppilaitoksissa lukuvuosi on usein jaettu 4 -5 erilliseen jaksoon. Vuosisuunnitelmissa jaetaan tila- ja henkilöresurssit koko lukuvuodeksi kerrallaan, ja tässä vuosisuunnitelmassa oleva opettajan kokonaistuntimäärä on myös palkanmaksun peruste. Samalla vuosisuunnitelmalla määrätään myös oppilaiden lukuvuoden rytmitys; oppilaitoksesta riippuen ATTO-aineet, eli ammattitaitoa täydentävät tutkinnon osat (entiset yleisaineet), voivat olla sijoitettuna yhteen, tai jaettuna useampaa jaksoon.  Varsinaiset ammatilliset tutkinnon osat muodostavat muun osan lukuvuoden rakenteesta.  Jos edellä mainitut yleisaineet sijoittuvat pääosin yhteen jaksoon, muodostuu tästä noin kaksi kuukautta kestävästä pänttäysjaksosta varsinkin heikommin menestyville oppilaille jopa ylivoimainen urakka. (Määttä, 3.4.2011.)

Opetushallinnon ammatillisen perustutkinnon perusteissa  (määräys 32/011/2009) sanotaan, että opiskelijalle tulee antaa riittävät tiedot tutkinnon osista, opinnoista, arvioinnista ja opintojen suorittamisjärjestyksestä.  Tämä määräys jää kuitenkin usein kuolleeksi kirjaimeksi, ja asia hoidetaan esittelemällä vaihtelevalla laajuudella oppilaitoksen lukusuunnitelma opintojen alkuvaiheessa. Samoin opetusviranomaisten määräys sanoo, että opetussuunnitelma on laadittava siten, että se mahdollistaa opiskelijoiden yksilölliset ammatillisten opintojen valinnat sekä lukio-opintojen ja ylioppilastutkinnon suorittamisen (Finlex 2011.)

Näiden opetushallituksen määräysten toteuttaminen käytännössä osoittautuu usein varsin hankalaksi tehtäväksi, ja yksilöllisen oppimispolun kulkijoiden lisääntyessä saattavat oppilaitoksen opettajat ja opinto-ohjaajat hallitsemattomaan sekamelskaiseen viidakkoon, jossa resurssit ja henkiset voimavarat tuhlautuu, ja ennen kaikkea opiskelijan tunne oman polkunsa hallinnasta on vaarassa hukkua.
takaisin alkuun

Kainuun ammattiopiston tekniikan ja liikenteen alan jaksotusjärjestelmä

Kainuun ammattiopistossa on käytössä järjestelmä, jossa lukuvuosi jaetaan viiteen erilliseen jaksoon. Aiemmin yleisaineet oli koottu yhteen jaksoon, kestoltaan kahdeksan opintoviikkoa. Tämä kuormitti yleisaineiden opettajia lukuvuositasolla epätasaisesti, ja ennen kaikkea uuvutti teoria-aineissa heikommin menestyviä opiskelijoita kohtuuttomasti. Lisäksi kaksoistutkinnon (ammatillinen perustutkinto ja ylioppilastutkinto) suorittajia alkoi enenevässä määrin hakeutua oppilaitokseen. Näiden syiden pohjalta oppilaitoksessa alettiin kehittää jaksotusjärjestelmää siihen suuntaan, että se toimisi jokaiselle oppilaalle HOPSin runkona, ja mahdollistaisi opettajien vuosikuormituksen tasaisemman jakautumisen. Myös opiskelijoiden mahdollisuus valita tutkinnon osia myös toisista tutkinnoista paranisi. (Määttä, 3.4.2011.)

Näistä lähtökohdista oppilaitoksen tekniikan ja liikenteen alojen opinto-ohjaaja Kari Määttä ryhtyi muokkaamaan jaksotusta ja jaksojen sisältöjä. Työtä on tehty yhteistyössä eri alojen tutkintovastaavien ja opettajien kanssa useampana vuotena, ja nykyisellään asiaa ajetaan eri tutkinnon alojen sisälle alakohtaisten lukusuunnitelmien mukaisiksi. Työssäoppimisjaksot, pakolliset ammatilliset opinnot ja vapaasti valittavat opinnot sijoitetaan niin, että kaikilla tutkinnonaloilla tietyt jaksot ovat samanaikaisesti, eli opiskelija voi vapaasti valita tutkinnon osia myös muista tutkinnoista ilman, että hän jäisi pois oman alansa pakollisista tai muista hänen suoritettavakseen tulevista oman alansa opinnoista. (Määttä, 3.4.2011.)

 Kaksoistutkintojen ongelmana on ollut lukiojaksojen sijoittuminen siten, että opiskelijan pakollisia ammatillisia opintoja on voinut jäädä väliin hänen ammattioppilaitoksen perusryhmänsä porskuttaessa omaa rataansa. Näiden puuttumaan jäävien tutkinnonosien opetuksen järjestäminen on ollut hyvin haasteellista, ja on saattanut jopa viivästyttää opiskelijan valmistumista. Nyt hyvin alkaneen lukioyhteistyön myötä ongelma poistunee; lukiojaksoja sijoittuu oman perusryhmän attoainejaksoille , työssäoppimisjaksoille ja vapaasti valittavien tutkinnonosien kohdille, jolloin pakolliset ammatilliset opinnot sujuvat oman perusryhmän mukana. (Määttä, 3.4.2011.)

Selkeästä, yhteisestä jaksotusjärjestelmästä hyötyvät myös ne opiskelijat, joille teoreettisten (yleis-)aineiden suorittaminen tuottaa suuria vaikeuksia. Heille järjestelmä sallii hyvin joustavasti työsisäoppimispainotteisen HOPSin noudattamisen.  Ääritapauksissa, joissa oppilas on erittäin heikosti menestyvä atto-aineissa, voitaneen hänelle tulevaisuudessa  laatia ennennäkemätön oppimispolku, jolloin hänen ei tarvitse välttämättä opiskella yleisaineita ollenkaan peruskoulun jälkeisissä opinnoissa. Tämä on mahdollista siten, että peruskoulun suoritettuaan ja nuorisoasteen ammatillisen koulutukseen tultuaan hänelle laaditaan henkilökohtainen opetussuunnitelma, johon ei sisälly muuta kuin ammatilliset opinnot lisättynä työssäoppimisella, eli kun hänen perusryhmänsä on yleisaineopinnoissa, erilaisen oppijan polku suuntautuu työssäoppimaan. Tutkinto on sitten mahdollista suorittaa siirtymällä aikuisopetuksen puolelle, jossa hänen aiemmat suoritetut pakolliset tutkinnonosat luetaan hyväksi, ja aikuiskoulutuksen perustutkintoonhan ei sisälly yleisaineiden opintoja. (Määttä, 3.4.2011.)
takaisin alkuun

Aikuisopiskelijan mahdollisuudet

Aikuispuolen opinnoissa omaehtoiset opinpolut ovat arkipäivää. Aikuisopiskelijan metakognitiiviset taidot ovat usein hukassa ja hän saattaa tarvita yhtä paljon opintojen ohjausta ja oppimaan ohjausta kuin nuorisopuolen opiskelija. Tiedon etsiminen, ATK-taidot, kirjan lukeminen ja tiedon käsitteleminen ja analysointi voi olla todella hankalaa, jos edellisistä opinnoista on vuosikymmeniä aikaa. Esimerkkinä voi kertoa, miten entiselle paperityömiehelle on opetettava, missä kirjan sisällysluettelo on ja miten kirjaa luetaan. Moni ”ryskätöihin” tottunut aikuisopiskelija on pulassa, kun koulu vaatii myös kirjallisten taitojen näyttöä. Opinpolkujen laatiminen on opettajille haastavaa: miten löytää jokaiselle aikuisopiskelijalle sopiva tapa oppia oppimaan. Pitäisikö aikuispuolella olla valinnaisena 1 ov kokonaisuus, joka olisi tarkoitettu opiskelutekniikan- ja taitojen hallintaan niitä tarvitseville?

Aikuisopiskelijan henkilökohtaistaminen voi mennä niin pitkälle, että opiskelijalla on mahdollisuus olla tietty aika jossakin työpaikassa jonkun opintokokonaisuuden aikana, vaikkei tässä ole vielä kysymys työssäoppimisjaksosta.

Aikuisopiskelijoille voidaan esimerkiksi räätälöidä joka viikolle erilainen lukujärjestys, joten opiskelija ei ainakaan pitkästy kuten tavallisesti viikko toisensa jälkeen toistuvaa lukujärjestystä seuratessa. Aikuisten opintojen järjestäminen on opettajan kannalta suhteellisen vapaata, mutta edellyttää kuitenkin koulutuksen järjestäjältä rakenteellisia, taloudellisia ja sisällöllisiä valmiuksia ja osaamista. Käytännössä valinnan vapaus, yksilöllisyys ja joustavuus mahdollistavat vaikka kokonaan uuden paikallisesta työelämän tarpeesta nousevan tutkinnon osan toteuttamisen, mutta koulutuksen järjestäjän suunnitelmallisuus ja selkeys tutkintokohtaisessa opetuksen toteuttamisessa, opetussuunnitelmien jatkuvassa kehittämisessä ja toteuttamisessa kulloinkin tarkoituksenmukaisissa oppimisympäristöissä on ensiarvoisen tärkeää.

HOPS-suunnitelma auttaa opiskelijaa pysymään opintojensa tilanteen tasalla ja se myös kannustaa opintojen mielekkääseen toteuttamiseen. HOPS on opiskelijalle myös oman oppimisen ja valintojen dokumentti ja säännölliset HOPS-keskustelut ovat keskeinen ohjausmenetelmä.
takaisin alkuun

Työelämän ja opiskelun liitto

Ammatillisen koulun opetushenkilökunta joutuu myös pohtimaan, miten opetus järjestetään ja millaisissa oppimisympäristöissä yleensä opetetaan, jotta tutkintoon tähtääviin ammatillisiin valmiuksiin päästäisiin koulutuksen aikana. Pedagoginen strategia tulisi olla siis selvillä tutkinnon perusteita suunnitellessa.

 Esimerkkinä voidaan ottaa Kainuun ammattiopistossa annettavan luonnonvara-alan puutarhatalouden perustutkinto, jossa kaikille valittavista tutkinnonosista löytyy mm. paikallisesti valitun kasvin tuottaminen. Tämän opintojakson sisällön saa siitä vastaava opettaja laatia oman harkintansa mukaan: paikallisesti valittu kasvi voi olla esimerkiksi Kainuussa tuotettu tomaatti ja kurkku. Tutkinnon osa laaditaan pala palalta siten, että kuvauksesta käy konkreettisesti ilmi se tapa, miten opiskelija oppii esim. tomaatin/kurkun kasvatuksen, hoitotyöt ja sadonkorjuun ja missä oppiminen tapahtuu: tutkinnon osan kuvaukseen on kirjattava selkeästi esim. ”koulun puutarhan kasvihuoneessa”, työssäoppimispaikan kasvihuoneessa” tms.

Miten työpaikalla tapahtuvan oppimisen opetus sitten tapahtuu – saako opiskelija tarpeeksi ja oikeanlaista opetusta, niin että ammattitaito ja osaaminen karttuisi oikealla tavalla?

Tutkintoa voidaan räätälöidä siten, että se todellakin vastaa työelämän alakohtaisia tai paikallisia ammattitaitovaatimuksia ja on tutkinnon suorittajan kannalta tarpeellista. Tutkinto on mahdollista suorittaa myös tutkinnon osa kerrallaan, yksilöllisiä urapolkujen valintoja ei tehdä vain oman tutkinnon sisällä tai ottamalla toisista ammatillisista tutkinnoista tai lukio-opinnoista. Mitä työpaikoilla opitaan ja miten hyvin ja kuinka opittu on siirrettävissä toiseen ympäristöön?

Koulutusalakohtainen opetussuunnitelma pohjautuu paikallisten olosuhteiden ja elinkeinoelämän tarpeisiin, mutta laaditaan opetushallituksen laatimien valtakunnallisten opetussuunnitelman ja näyttötutkinnon perusteiden pohjalta.

Kysyä myös sopii, onko yleensäkään ammatillisessa koulussa välttämätöntä enää taistella vaikkapa ruotsin kielen (nuoriso-opinnoissa) kanssa, kun se on jo peruskoulussa ollut suurin kompastuskivi? Tämä aikahan voidaan käyttää mielekkäämpään opiskeluun eli omien ammattiaineiden opiskeluun käytännön töiden kautta.
takaisin alkuun

 Erilaiset urapolut

Valinnaisia opintoja voi toteuttaa esimerkiksi erilaisia urapolkuja valitsemalla, mikä tukee opiskelijan yksilöllisiä toiveita, vahvuuksia ja tavoitteita.  Etelä-Savon ammattiopistossa mm. kansainvälisyyspolku tarjoaa kansainvälisessä ympäristössä tapahtuvan työssäoppimisjakson, jota edeltää aina 2 opintoviikon laajuinen kieli- ja kulttuurivalmennus Opiskelija voi valita myös yrittäjyyspolun, jossa voi harjoitella yrittäjän arkea ja jopa kokeilla käytännössä oman alan yritystoimintaa. Myös Nuori Yrittäjyys-projekti (NY) antaa mahdollisuuden kokeilla yrittäjyyttä opintojen ohella. Moniosaajan polku vie taas jonkun lähialan tai jopa kokonaan uuden alan perusopintoihin joltain toiselta koulutusalalta. Tekemällä taitajaksi-polku johtaa oman ammattialan taitoa vaativien työtehtävien suoritustaitoihin ja mahdollisuutena on valita lisää oman ammattialan työssäoppimista lisää. Näiden lisäksi on valittavana myös kilpaurheilupolku, jossa ammatilliseen tutkintoon voi valita urheiluopintoja, jotka osittain toteutetaan yhteistyössä Urheiluakatemian kanssa. Ammattiopistojen väliset jokavuotiset Taitaja- ja World Skills -kisat mittaavat valmiuksia ja näitä varten voi opiskelija valita myös Taitaja- ja World Skills -valmennuspolun.

Kaikesta valinnanvarasta ja mahdollisuuksista huolimatta opiskelija kuitenkin kaipaa lisää ohjausta ja opastusta opintojen valintaan, jaksotusta pitäisi myös vielä enemmän järkeistää, ettei syntyisi päällekkäisyyksiä esim. kaksoistutkinnon suorittaville. Urapoluista halutaan myös enemmän yleishyödyllisiä, eikä niinkään niin paljon ammattiin opettavia vähäisen opintoviikkomäärän takia. Myös opinpolkuopintoihin opiskelijat kaipaavat lisää ohjausta, sillä saattaa olla, ettei opiskelija tiedä sisällöstä vasta kuin kurssin alettua.

Kainuun ammattiopistossa on meneillään Urapolku aikuisoppilaalle -hanke, jonka tavoitteena on parantaa liiketalouden koulutuksen saatavuutta, tehokkuutta sekä joustavuutta opetusjärjestelyissä ja luoda joustava opintopolku aikuisopiskelijoille toiselta asteelta korkea-asteelle. Hanke toteutetaan yhdessä Kajaanin ammattikorkeakoulun kanssa ja projektissa luodaan ammattiopiston ja ammattikorkeakoulun yhteinen opintotarjonta etä- ja verkko-opetusmenetelmiä hyödyntäen, mikä tuo opiskelijoille lisää valinnanmahdollisuuksia opintojen suunnitteluun. Kohderyhmänä hankkeessa ovat Kajaanin ammattikorkeakoulun ja KAO:n henkilökunta, jotka osallistuvat perustutkintojen virtualisoimiseen, opintopolkujen luomiseen ja etä- ja verkko-oppimisen tukemiseen (Kao 2011a.)

 Laajennettu työssäoppimisen koulutuskokeilu-hanke kohdistuu laajennetun työssäoppimisen soveltuvuuteen ja yksilöllisten opintopolkujen luomiseen mm. erityistukea tarvitseville tai haasteellisimpiin työtehtäviin suuntautuneille opiskelijoille. Tässä hankkeessa on mukana KAO:n lisäksi 14 muuta oppilaitosta ja hankkeessa on rahoitettu myös opettajien työelämäjaksoja, joiden aikana suunnitellaan yhteistyöyritysten kanssa laajennetun työssäoppimisen toteutusmalleja (Kao 2011b.)

Työelämä tarvitsee osaajia, eikä työpaikkaa nykyisin helposti saa ilman koulutusta. Nuori voi useasti myös keskeyttää koulutuksen ja jää siten yhteiskunnassa tyhjän päälle. Monesti keskeyttäjällä on myös toiveena hakeutua jollekin toiselle enemmän kiinnostavana pitämälleen alalle, vaikkei sekään tuo aina ratkaisua nuoren elämään. Pitäisikö koulutuksia suunnitellakin jatkossa suuntaan, jossa kaikilla olisi suhteellisen sama alku ammatillisessa koulutuksessa, jotta vaihtaminen mieluisampaan alaan olisi myöhemmin helpompaa? (Antikainen, A., Rinne, R., Koski, L. 2006.) 

Ammatillisen koulutuksen läpäisyä tuetaan valtionavustuksilla, joita oppilaitos voi hakea mm. opinto-ohjauksen ja opiskelijahuollon kehittämiseen, pedagogisten ratkaisujen kehittämiseen, yksilöllisten opintopolkujen ja opetusjärjestelyjen tukemiseen ja työn ohella opintojen mahdollistamiseen sekä aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamisen tunnustamisen ja hyväksi lukemisen toimintamallien kehittämiseen opintoaikojen lyhentämiseksi (Opetushallitus 2011.)

Opetusministeriön tukema Ammattistartti on ammattioppilaitosten toimeenpanevaa valmistavaa koulutusta nuorille, jotka eivät vielä tiedä, mihin koulutukseen hakisivat peruskoulun jälkeen. Ennen ammattistarttia viime vuosikymmeninä oli käytössä ns. 10-luokka, jonne ohjattiin jatkokoulutuspaikkaa ilman jääneet ja syrjäytymisuhan alla elävät nuoret. Tämän päivän nuoret saavat puolen vuoden tai vuoden mittaisilla ammattistarttijaksoilla opinto-ohjausta ja voivat tutustua eri alojen ammattikoulutuksiin. Mukana on nuoria, jotka ovat keskeyttäneet aiemmat opintonsa tai eivät ole löytäneet peruskoulun jälkeen sopivaa alaa lainkaan. Ammattistartin avulla noin 70 % nuorista löysi vuoden kuluessa opiskelu-, oppisopimus- tai työpaikan. Myös nuorten itsetunto ja motivaatio kasvoivat ammattistarttijakson myötä (Keskisuomalainen 2011.)

Ammattistartin aikana voi korottaa peruskoulun arvosanoja ja myös lukio-opintonsa keskeyttänyt voi osallistua Ammattistarttiin. Opetusministeriö on antanut 50-60 oppilaitokselle luvan järjestää Ammattistarttijakson, jonka laajuus on 20-40 opintoviikkoa (Yrittäjän maailma 2011, Keskisuomalainen 2011.)   

Ammatillisia opintoja on siis mahdollista kehittää ja tukea. Oppilaitoksilla, opettajilla ja kouluttajilla sekä itse opiskelijoilla on monia teitä koulutuksen järkeistämiseen, joustavuuteen ja monipuolistamiseen. Itse opiskelijat eivät aina kuitenkaan ole selvillä omista mahdollisuuksistaan ja tähän tulisi kiinnittää huomiota. Nuoret eivät useinkaan osaa kysyä, eivät uskalla kysyä tai yksinkertaisesti eivät tiedä, mitä kaikkea on heille tarjolla.

Oppilaitokset mainostavat itseään itsenäisten osaajien opinahjona, jossa urapolku on monipuolinen, kansainvälinen ja innovatiivinen. Opetustarjontaa myydään mielikuvilla ja yksilöllisyyttä korostaen. Moni nuori tarvitsisi myös vain käytännön elämän ohjausta, tukea ja turvallisuutta, jotta nuoren arkielämä sujuisi. Kotien tuki tuntuu joskus nykypäivänä opettajan näkökulmasta jopa vielä olemattomammalta kuin aikaisempina vuosikymmeninä peruskoulun olemassaolon aikana. Entisajan avainkaulalapset tiesivät ainakin, milloin tulla kotiin ja koska syödään – nyt nuorisolle tuntuu olevan avoinna koko maailma, mutta siitä huolimatta ovet eivät aukene.
takaisin alkuun

Lähteet

Antikainen, A., Rinne, R., Koski, L. 2006.  Kasvatussosiologia. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.

Määttä, Kari. 3.4.2011. Haastattelu. Kajaanin ammattikorkeakoulu.Kajaani.

Finlex 2011. Laki ammatillisesta koulutuksesta, 630/1998, 14§9 ja 630/1998. 5§.  http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980630 Luettu 2.4.2011.

Kao2011a. Liiketalouden saumaton urapolku aikuisoppijoille. http://www.kao.fi/suomeksi/Kehittamispalvelut/Kaynnissa_olevat_hankkeet/Liiketalouden_saumaton_urapolku.iw3. Luettu10.4.2011.

Kao2011b.  Laajennettu työssäoppimisen koulutuskokeilu. http://www.kao.fi/suomeksi/Kehittamispalvelut/Kaynnissa_olevat_hankkeet/Laajennettu_TOP-koulutuskokeilu.iw3. Luettu 10.4. 2011.

Keskisuomalainen 2011. Ammattistartti antaa nuorelle vauhtia. http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/stt-055-julki-1204-klo-1000-lyhyesti-ammattistartti-antaa-nuorelle-vauhtia/550964. Luettu 10.4.2011.

Opetushallitus 2011. Opetustoimen henkilöstökoulutus.

http://www.oph.fi/rahoitus/valtionavustukset/opetustoimen_henkilostokoulutus. Luettu 19.4.2011.

Yrittäjän maailma 2011. http://www.yritma.fi/nettilehti/1297161433.pdf. Luettu 19.4.2011.
takaisin alkuun

Pöksyvaaran opettaja andragogiikan pyörteissä

Minna Jokelainen, Paula Lackman-Korhonen, Miia Moilanen, Marko Karvonen ja Hannu Korhonen.

Johdanto
Muuttuva maailma
Mitä haasteita aikuisopettaja kohtaa?
Tukea ja voimavaroja aikuiskouluttajalle
Pöksyvaaran laelta näkyy tulevaisuus
Lähteet

Johdanto

Mikä on Pöksyvaara? Vastaus kysymykseen taitaa löytyä ainoastaan meiltä kirjoittajilta itseltämme. Pöksyvaara on harvaanasuttu kunta Havukka-ahon ajattelijan maisemissa – kuviteltu kunta oikean ja luonnonkauniin, mutta valitettavasti asukashävikkisen Kainuun maakunnan sydämessä. Myös Pöksyvaarassa koetaan yhteiskunnan muutoksen mukanaan tuomat haasteet. Ihmisten muuttaessa kasvukeskuksiin, voisiko apua koulutukseen löytyä andragogiikasta, itseohjautuvasta oppimisesta, joka tarjoaa opetusfilosofisen perustan esimerkiksi aikuiskoulutukselle? Jo kainuulainen korpifilosofimme Konsta Pylkkänen antoi malliesimerkin itseohjautuvasta oppimisesta. Hänelle ei ollut väliä, minkä kannon juuressa hän oppinsa sai tai sitä muille (vaihtelevalla menestyksellä tosin) tarjosi.

Kainuun ammattiopiston kulttuuriala on hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkään nuoriso-opetuksen parissa toimineessa oppilaitoksen yksikössä pyritään suuntautumaan yhä enemmän aikuiskoulutuksen pariin. Kutsuimme yksikön opettajat osallistumaan yhteiseen toiminnalliseen iltapäivään, jossa herätimme keskustelua aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen tulevaisuudesta, sen mukanaan tuomista haasteista sekä työntekijöiden tarvitsemasta tuesta. Mukaan keskusteluun saimme 15 opettajaa. Kokosimme iltapäivän tulokset tämän artikkelin taustamateriaaliksi.

Tulevaisuudessa koulutuksen järjestäjiltä odotetaan suurempaa ja jatkuvaa panostusta elinikäisen oppimisen hallintaan. Euroopan unionin odotusten mukaisesti tavoitteena on parantaa työvoiman liikkuvuutta sekä antaa opiskelijoille eväitä hallita tietoa ja jalostaa sitä.

”Aikuiskoulutuksella on Suomessa pitkät perinteet, mutta ammatillisen aikuiskoulutuksen vahva jakso alkoi 1970-luvun alussa, kun Suomi eli vahvaa teollistumisen kautta. Tuolloin ammattikurssikeskuksia perustettiin ympäri Suomea, joista yksi Kajaaniin vuonna 1971”, muistuttaa koulutustoimialan johtaja Anssi Tuominen. Tuominen vastaa Kainuun maakuntakuntayhtymän koulutustoimialasta hallinnollis-juridisesti, minkä lisäksi hän on Ammattiosaamisen kehittämisyhdistyksen hallituksen jäsen sekä sen koulutuspoliittisen valiokunnan puheenjohtaja. ”Aikuiskoulutuksen vahvistumisen yhteydessä alettiin keskustella aikuiskasvatuksen roolista ja merkityksestä kasvatustieteen osana. Sen itsenäinen merkitys tunnustettiin juridisesti vuoden 1999 alussa voimaan tulleessa uudessa koululaissa, kun laki ammatillisesta aikuiskoulutuksesta hyväksyttiin eduskunnassa”, jatkaa Tuominen.

Kyseinen laki on voimassa edelleenkin.

Aikuiskoulutus on ollut kasvusuhdanteessa koko 2000-luvun ja suunta on edelleen sama valtakunnallisesti. Näin myös Pöksyvaarassa, vaikkakin sen hallinnollis-juridinen asetelma on rajun muutoksen kourissa. ”Opetus- ja kulttuuriministeriö on lakkauttanut itsenäisen aikuiskoulutusyksikön ja yhdistänyt sen ammatillisen koulutuksen yksikköön. Valtioneuvoston nimittämä aikuiskoulutusneuvosto on lakkautettu ja sen tilalle on perustettu kokonaisvaltaisempi Elinikäisen oppimisen neuvosto”, taustoittaa Tuominen. Tuominen itse oli viimeiseksi jääneen aikuiskoulutusneuvoston jäsen sekä on Elinikäisen oppimisen neuvoston varajäsen, joten hän tuntee aiheen perinpohjaisesti.

Hallinnollisesti Opetushallitus on lakkauttanut erillisen aikuiskoulutuksesta vastaavan ylijohtajan viran ja yhdistänyt sen ammatillisen koulutuksen linjan johtajuuteen. Koulutuksen järjestäjien rintamalla Ammatillisen Aikuiskoulutuksen liitto ja Koulutuksen järjestäjien yhdistys ovat yhdistyneet Ammattiosaamisen kehittämisyhdistykseksi, joten rintamalla todellakin on tapahtunut elämistä. ”Kajaani on osa pilottihanketta, jossa Kuntatyönantajat ja OAJ ovat pyrkineet rakentamaan itsenäistä palkkausjärjestelmää”, huomauttaa Tuominen. ”Alueiden varsin itsenäisiä oppilaitoksia on koottu yhdelle koulutuksen järjestäjälle ja perustettu sitä kautta isoja ammattiopistoja, josta Kainuun ammattiopisto (KAO) on hyvä esimerkki. KAOssa on toteutettu isoja ja kiinteitä investointeja yksissä ja sa-moissa tiloissa, esimerkiksi ravintolapalvelujen osalta. Taloudellista tehostumista on haettu joka rintamalta, eli kaikki ovat olleet osallisina hallinnollis-juridisissa yhdistymisissä”, muistuttaa Tuominen.

Mutta mikä on tilanne arkipäivän opetustilanteissa? Anssi Tuomisen mielestä aikuiskoulutus eli aikuisten kouluttaminen vaatii omaa ja itsenäistä osaamista. Aikuisten laajemman kokemus- ja osaamispiirin huomioiminen on koulutuksessa ensiarvoisen tärkeää. ”En halua ottaa kuitenkaan kantaa siihen, voidaanko aikuisia opettaa nuorten kanssa samoissa ryhmissä, mutta useilla alueilla se on arkinen realiteetti, jos ryhmä yleensä halutaan saada kasaan”, hän painottaa.

Lähtökohtaisesti Tuominen näkee opetustilanteissa vahvaa erillisyyden ja eriyttämisen periaatetta, mutta kaikissa muissa tukipalveluissa palvelut voivat olla hänen mielestään yhteisiä. Tuominen toivoo opettajien kohtaavan sekä aikuiskoulutettavia että nuorten ryhmiä, koska molemmat lohkot tukevat opettajan osaamista ja tuovat uutta sisältöä työskentelyyn. Pitkän aikaa alaa ja sen kehittymisen suuntia seurannut Tuominen uskoo, että yksilöllisyys tulee korostumaan opetustilanteissa. Hänen mukaansa myös teknologian mahdollisuudet tulevat sitä kautta entistä paremmin hyödynnetyiksi. ”Aikuiskoulutuksen volyymin ennustaminen on vaikeaa, mutta kun ajattelemme muuttuvaa yhteiskuntaa ja siihen sisältyviä haasteita, niin todennäköisesti juuri aikuiskoulutus tulee olemaan vastaus moniin eri kysymyksiin ja työelämäkapeikkoihin”, pohtii Tuominen.
Kainuussa nuorisoikäluokkien pieneneminen tulee korostamaan aikuiskoulutuksen merkitystä ja KAOlla sen merkitys on ymmärretty jo pitkään. Tuominen painottaa, ettei aikuiskoulutus voi, eikä saa olla nuorisokoulutuksen täytettä, vaan sen tulee olla itsenäistä ja tavoiteltavaa toimintaa.

Pöksyvaarassa on tiedostettu, että muutoksia tullessaan tuovat tiedon voimakas lisääntyminen esimerkiksi sosiaalisen median mullistavien vaikutusten kautta, teknologian kehittyminen, koulutuksen laajentuminen alueellisesta jopa globaaliksi, talouden, poliittisen ilmapiirin ja sosiaalisen ympäristön mukanaan tuomat muutokset sekä kuluttajien tottumukset. Osaamisen vaatimusten vahvistuessa myös Pöksyvaaran opettajan on mietittävä, mistä opiskelijat tulevat, mitä he ja ympäröivä yritysmaailma tarvitsee ja nämä huomioiden suunnattava opetustarjontaansa.

Paneuduimme otantatutkimuksemme avulla Kainuun ammattiopiston kulttuurialan yksikön tarpeisiin ja muutoksiin työyhteisössä – arkipäivän ennakointiin. Uskomme, että artikkeli tulee herättämään tunteita, mutta yhtä lailla sen avulla jaetaan työyhteisössä ajatuksia ja toivottavasti lievennetään ennakkoluuloja. Edes Pöksyvaaran opettaja ei ole yksin andragogiikan maailmassa. Muutoksia on tapahtunut yhteiskunnassa aina. Kun yhteiskunta muuttuu, on koulutuksen muututtava sen myötä. Jos Pöksyvaaran opettaja pääsisi keskusteluyhteyteen Pylkkäsen kanssa, hän todistaisi samasta asiasta.
takaisin alkuun

Muuttuva maailma

Aikuisopiskelija on henkilö, joka on iältään 25–64 -vuotias, ja joka on tullut takaisin koulutusjärjestelmän piiriin ensimmäisen koulutusvaiheensa jätettyään. (Kupilainen 2008, 15.) Lain mukaan aikuisuuden määritelmä ei ole yksiselitteinen. Mervi Lätti & Päivi Putkuri ovat pohtineet aikuisuuden määritelmää verkkojulkaisussaan Ohjaus on kuin tekisi palapeliä (2008, 13) seuraavasti: ”Lainsäädännöllisesti (esim. Perustuslaki 731/1999, Vaalilaki 714/1998, Työsopimuslaki 55/2001) aikuiseksi Suomessa luoki-tellaan 18 vuotta täyttäneet täysi-ikäiset, jotka ovat taloudellisesti ja oikeudellisesti täysivaltaisia kansalaisia. Lastensuojelulaissa (L417/2007, 6§) lapsina ja nuorina pidetään alle 21-vuotiaita, joten aikuiseksi voidaan luokitella 21-vuotiaat ja sitä vanhemmat henkilöt. Vastaavasti Nuorisolaissa (L72/2006, 2§) nuorina pidetään alle 29-vuotiaita, mikä tarkoittaa sitä, että aikuisiksi voidaan lukea yli 29-vuotiaat. Aiemmin korkeakoulutusta koskevassa opintotukilaissa (L111/1992, 6§) määriteltiin aikuisopiskelijoiksi 25-vuotiaat ja sitä vanhemmat, jotka olivat oikeutettuja aikuisopintorahaan. Nykyään aikuiskoulutustuen (L1276/2000) myöntämisen perusteena ei ole ikä vaan yksilön asema palkansaajana tai yrittäjänä työmarkkinoilla sekä riittävän pitkä (vähintään viiden vuoden) työhistoria.”.

Toiminnallisen iltapäivän tuloksista aikuisopettajuuden haasteiden ja niihin vastaamisen näkökulmasta nostamme seuraavassa esiin eniten keskustelua herättäneitä asioita.

Pöksyvaara-teemalla kulkeneeseen iltapäivään osallistuneet opettajat näkivät koulutuskentän tulevaisuuden muuttuvana. Koulutus tulee muuntautumaan yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi yhä nopeammalla tahdilla. Uusia osaamisaloja syntyy tarpeen mukaan ja niiden luomisessa käytetään eri alojen tietotaitoja, niitä sekoittaen.

Parhaimmillaan koulutus peilaa nopeasti alueellisiin tarpeisiin ja näin saadaan oppi lähelle työelämää. Painopisteen nähdään muuttuvan ammatillisesta peruskoulutuksesta täydennys- ja täsmäkoulutukseksi. Hallituksen näkemykset elinikäisen oppimisen tavoitteesta saavuttavat myös Kainuun siniset vaarat ja aikuiskoulutus sitäkin kautta lisääntyy, kun resurssit lähteä opiskelemaan mahdollistuvat. Tietoverkot mahdollistavat globaalit työpajat, joihin saadaan asiantuntemusta maailman parhailta osaajilta, joten Pöksyvaara siirtyy virtuaalisesti lähemmäksi kasvukeskuksia.

Virtuaaliset luennot mahdollistavat opiskelijoiden saannin koko Suomen alueelta, joten tiedon, taidon ja osaamisen liikkuvuus on kaksisuuntaista. Opettajan työn nähdään muuntuvan enemmän ohjaajan roolin suuntaan. Erilaiset katsontakannat antavat tiedolle eritasoisia syvyyksiä, jolloin ohjaustilanteista tulee yhä enemmän keskustelevia, muuntuvia ja aktiivisia.

Myös työnkuva laajenee, kun opettaja joutuu ottamaan vastuun koulutuksen suunnittelusta aina markkinointiin saakka. Opettaja on yhä enemmän kiinni tietoverkoissa ja hänen hartioillaan on monenmoiset raportointipaineet. Tätä kautta myös suunnittelu- ja muulle hallintotyölle on varattava resursseja. Koska opetustyö laajenee ja monipuolistuu, tämän päivän opettajalla itselläänkin tulee olla sisäistettynä elinikäisen oppimisen tahtotila. Monialaisuus opettajan työssä on tulevaisuuden tarve ja tavoite.
takaisin alkuun

Mitä haasteita aikuisopettaja kohtaa?

Opettajat haluavat kiinnittää erityistä huomiota aikuisopiskelijoiden selkeitä koulutustavoitteita ja -tarpeita kohtaan. Aikuinen oppijana ei ole tabula rasa –tyylinen oppija, vaan hänellä on aikaisempia kokemuksia työelämästä ja mahdollisesti jo selkeä käsitys tarpeestaan opetukselle. Yleensä aikuinen oppijana tietää, mihin asioihin hän on lähtenyt uutta oppia hakemaan. Oppijan selkeät ammatilliset tavoitteet ovat opetus-työn näkökulmasta haastavia, mutta samalla opetusta palvelevia ja kehittäviä tekijöitä.

Aikuisella oppijalla voi olla vääränlaisia opittuja tapoja ja tietoja opetettavasta alasta. Eräässä puheenvuorossa kerrottiin pöksyvaaralaisesta emännästä, joka oli leiponut pullaa vuosikymmeniä ennen koulunpenkille tulemista. Hänen opetuksessa ja ohjauksessa oli ensisijaisesti tärkeää osoittaa kunnioitus aiemmalle alan työkokemukselle ja samaan aikaan positiivisia voimavaroja käyttäen oli pyrittävä ohjaamaan nykyaikaisiin työtapoihin ja terveyssuosituksien käyttöönottoon. Aikuisopettajan vuorovaikutustaidoilla ja opiskelijalle antamalla arvostuksella voi olla merkittäväkin vaikutus myöhempiin asenteisiin ja itseluottamukseen opiskelussa.

Aikuisopiskelijan kanssa on tärkeää käsitellä aikaisempia oppimistapoja ja -käsityksiä. Opiskelukokemukset voivat olla jopa vuosikymmenien takaa, minkä jälkeen käsitys oppimisprosessista on kokenut suuria mullistuksia. Behavioristinen opetustapa ei ole enää vallitseva menetelmä – ei varsinkaan aikuisten opetuksessa. Tiedonkäsitys muuttuu koko ajan, joten opetuksen tärkeä tavoite on ensimmäiseksi opettaa oppijaa hakemaan tietoa. Tieto ei ole pysyvää vaan se kokee koko ajan muutoksia ja kehittyy.

Monikulttuuristen opiskelijoiden kohdalla oppimiskäsitykset ovat oma haasteensa. Esimerkiksi venäläiset aikuisopiskelijat ovat omassa maassaan vielä viime vuosinakin olleet omien lastensa koulukokemusten myötä siinä uskossa, että opetus on edelleen hyvin autoritaarista ja ulkoa oppimista korostavaa. Aikuisoppijan rooli tiedon hakijana ja käsittelijänä sekä keskusteleva ja oppijan aikaisemmat kokemukset huomioiva opettajuus herättää pitkänkin aikaa ihmetystä. Tulevaisuuden ammattilaisia koulutettaessa konstruktiivinen opetusmenetelmä on tämän päivän vallitseva käsitys, koska tiedon ja taidon ajan tasalla pitämiseksi oppimisen prosessi on valmistumisen jälkeenkin tarpeen.

Opettaja kokee heterogeeniset ryhmät merkittäväksi haasteeksi työssään. Opiskelijoiden ikä sekä aikaisempi koulutus- ja työkokemus sekä kulttuuri luovat ryhmään erilaisia jännitteitä. Opetuksen taso on sovitettava oppiaineittain. Tasoerot voivat olla valtavat. Opettajana usein huomaa pohtivansa, kuinka paljon ja missä asioissa aikaisempaa kokemusta ja oppimisvaikeuksia on mahdollista henkilökohtaistamistyön kautta käsitellä ammattitaidon siitä kärsimättä. Työskentelyyn osallistuneet kulttuurialan opettajat toivat selkeästi esille, että henkilökohtaistamiseen vedoten ei loputtomasti ole mahdollisuutta eikä tarvettakaan joustaa opetuksessa. Valtakunnallinen opetussuunnitelma ja tutkinnon perusteet on oltava kaikkien opetustyötä tekevien ohjeena, joihin opetus perustuu ryhmästä ja oppijoiden tarpeista riippumatta. Henkilökohtaistaminen koettiin nimenomaan aikuiskoulutuksen selkeäksi haasteeksi.

Tietotekniset valmiudet ovat aikuisilla usein heikommat kuin nuorilla oppijoilla. Ohjelmien käyttöönottoon liittyy monenlaisia pelkoja. Tasoerot ovat usein ryhmän sisällä valtavat, mikä haastaa opettajaa luomaan toimivia opetustapoja ja eriyttämään jokaiselle sopivan opetustavan. ICT-taitojen lisäksi kielten opiskelu on toinen sukupolvien välinen selkeä haaste opetukselle, koska iäkkäämmillä opiskelijoilla ei välttämättä ole minkäänlaista kielten opiskelun taustaa.

Oppijan alhainen tieto- ja taitotaso ei ole ainoa opettajaa haastava asia. Toisinaan tietämys voi olla toisin päin niin, että opiskelijalla on opettajaa enemmän tietoa ja taitoa työelämästä ja ympäröivästä yhteiskunnasta monisäikeisine kontekstiverkostoineen. Eksperttiyden haaste on näin heitetty opettajalle. Tämä tilanne on arkipäivää aikuiskoulutuksen parissa työskenteleville. Opettaja pohtii, miten hän voi vastata työelämässä pitkään toimineen, tutkintoa suorittavan opiskelijan tarpeisiin. Tietääkö opettaja tarpeeksi opettamastaan alasta? Onko hänellä viimeisin saatavilla oleva tieto käsillään?

Aikuinen oppijana voi haastaa pahimmillaan – tai parhaimmillaan opettajan jokaisen sanan ja väittämän. Keskustelujen kautta tulimme siihen tulokseen, että opettajan ensimmäinen tehtävä on uskaltaa laittaa rajat omassa työssään jopa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Jokaisen oppijan tarpeet, vahvuudet ja kehittymistarpeet huomioidessaan opettaja onnistuu työssään. On tärkeää huomioida oppijat yksilöinä.

Aikuiskouluttajalta vaaditaan hyvää epävarmuuden sietokykyä ja uskoa työnsä mahdollisuuksiin. Opettajan itseluottamus on avainasemassa. Ellei opettaja uskalla ottaa omaa rooliaan aikuisten opettajana, ryhmää on vaikea luotsata oppimisprosessissa. Opettajalta löytyy uskallusta vetää ryhmää ja luoda selkeät pelisäännöt ja raamit oppimiselle, vaikka opiskelijoilla voi olla enemmän elämänkokemusta. Opettaja tietää asiansa ja hänellä on pedagogista osaamista tehtävänsä tukena. Opettajan on lupa olla oma itsensä ja hänellä tulee olla mahdollisuus toteuttaa omia pedagogisia ratkaisuja.
takaisin alkuun

Tukea ja voimavaroja aikuiskouluttajalle

Tärkeä osa työssä jaksamista on työyhteisöltä saatava tuki. Etenkin haastava, asiat kyseenalaistava ja niitä kritisoiva ryhmä on haastava opettajalle. On hyvä, jos opetta-jalla on taustallaan tukeva työyhteisö, jonka kanssa pystyy vaihtamaan ajatuksiaan. Savonmäen (2007, 139) mukaan yhteistyö ja –toiminnallisuus näkyvät opettajan työn tukena yhteisen tiedon prosessin luomisena ja yhteistoiminnallisena kehittämistyönä. Ajattelutavan muutos kohti yhteisöllistä opettajuutta on haastavaa, kun perinteisesti opettajan tieto on ollut lähtökohtaisesti omaa ja yksityistä. Osallistuminen opetus- ja kasvatustyöhön yhteisyössä kollegoiden kanssa luo mahdollisuuden jakaa tietoja ja kokemuksia.

Tasapainon löytäminen aikuisoppijan kohtaamisessa on tärkeää. Opettajan työelämäyhteydet esimerkiksi näyttötutkintotoiminnan sekä omien työssäoppimisjaksojen kautta on tarpeellista, jotta asiantuntemus ja ammattitaito pysyvät hallinnassa nopeasti muuttuvilla ja kehittyvillä aloilla. Luottamus omiin ajan tasalla oleviin tietoihin auttaa työssä jaksamisessa ja antaa rohkeutta toimia aikuisten opettajana.

Aikuiskouluttajalla on usein valmis työelämäyhteys jo olemassa. Kontaktit ja erilaiset yhteistyöverkostot ovat selkeä tuki opettajan työlle. Verkostoja syntyy myös Pöksyvaarassa aikuisopiskelijoiden kesken ja heidän kauttaan. Parhaimmillaan aikuisopiskelija voi myöhemmin toimia opettajan yhteistyötahona oman yrityksensä tai työpaik-kansa kautta.

Verkostojen kautta opettaja voi ylläpitää ja kehittää omaa ammattiosaamista luottaen siihen, että oma osaaminen riittää aikuisopiskelijankin tarpeeseen. Tärkeää onkin oppia hyödyntämään opiskelijoiden tietotaito ja ohjata opiskelijat uuden tiedon hakuun ja vanhan tiedon päivittämiseen. Opettajuuden haaste ja voimavara on painotuksen siirtyminen ohjaajuuteen, jolloin opettajan pedagoginen ammattitaito näkyy vaihtelevina opetusmetodeina, tiedon hakuun kannustamisena ja suunnan näyttäjänä.

Opiskelijoilta saa arvokasta tietotaitoa hyödynnettäväksi omassa opetustyössään. Ai-kuisten aikaisemmat kokemukset työelämästä tuovat opetustilanteisiin erinomaisia esimerkkejä teorian soveltamisesta käytäntöön. Se, että opettaja osaa hyödyntää opiskelijoiden aikaisempaa taustaa, tuo opiskelijalle onnistumisen elämyksiä ja antaa opettajalle paljon käytännön esimerkkejä tulevia opetustilanteita varten.

Aikuisopiskelija on usein motivoitunut. Hänellä on selkeä halu kehittyä, päivittää tie-tojaan ja luoda uutta ammatillista uraa. Aikuisopiskelijat voivat olla opettajalle mukava, innostava ja sopivasti haastava työkenttä!

Oppijoiden näkeminen voimavarana ja itsensä innoittajana luo positiivisen vireen opetustyöhön. Aikuisten opettaminen haastaa opettajaa kehittämään omaa ammattitaitoaan. Opettaja voi aina oppia oppijoiltansa. Esimerkiksi tiedon hakeminen yhdessä opiskelijoiden kanssa voi olla molemminpuolinen oppimiskokemus. Eri oppimisareenoiden hyväksikäyttäminen prosessissa onkin aikuiskouluttajan työn positiivisia puolia.

Työnohjaus on tärkeää jokaisen opettajan ammatillisen jaksamisen ja kehittymisen kannalta. Myös yhteiset palaverit (ja yhteisöllisyys) kollegoiden kesken nähdään tar-peellisina. Tätä kautta opettaja pystyy vaihtamaan ajatuksia ja jopa negatiiviset opetuskokemukset on helpompi käsitellä. Kokemusten ja tiedon jakaminen helpottaa muuten usein yksinäistä työn taakkaa.

Työyhteisön näkökulmasta pärjäämisessä nousevat esille Järvisen (2009, 145-146) mukaan asenteen ja muutosten hyväksyminen. Luottamus omiin ja työyhteisön muiden jäsenten tietoihin ja taitoihin lisäävät selviytymisen keinoja. Toimiva työyhteisö on voimavarojen a ja o.
takaisin alkuun

Pöksyvaaran laelta näkyy tulevaisuus

Vaikka työelämällä on vahva rooli työelämässä vaadittavan osaamisen kehittäjänä ja välittäjänä, se ei oikeuta koulutuksen järjestäjiä ja opettajia ulkoistamaan kyseisten valmiuksien opettamista ja ohjausta pelkästään työelämälle.” (Räisänen 2006 11.)

Kainuun ammattiopistossa on hyvät resurssit perus- ja aikuisopetuksen tuottamiseen. Ympäröivän yhteiskunnan koulutustarve on välttämätöntä opetuksen jatkumiselle. Valmistuvien opiskelijoiden sijoittuminen lähiseuduille vähenee elinkeinorakenteen muutoksen myötä. Maantieteellisesti kovin kaukana työelämän tarpeesta ei monia perustutkintoon johtavia koulutuksia ole mielekästä toteuttaa. Tämä heijastuu jatkossa koulutusten rahoitukseen ja sitä kautta niiden määrään myös Kainuussa.

Uuteen ammattiin kouluttautumisen tarve lisääntyy jatkossa. Työelämän tarpeet luovat uutta koulutustarvetta, mutta sitä syntyy myös ihmisten henkilökohtaisista intresseistä. Asioita voidaan opiskella myös pelkän mielenkiinnon pohjalta – omaksi iloksi.

Akuuttiin tarpeeseen vastaavan koulutuksen järjestäminen on yhteiskunnallisesti tärkeää. Mielekäs koulutus lisää hyvinvointia, mikä tarkoittaa pienempien opiskelupakettien räätälöintiä ja entistä enemmän henkilökohtaistamista. Kustannukset lisääntyvät ja rahoituksen saaminen on haasteellisempaa. Uusien koulutusten rahoitus kilpailee samoista verorahoista nykyisten koulutusten kanssa. Onko yksi tulevaisuudennäkymistä omakustanteinen koulutus?

Kainuun ammattiopiston kulttuurialan koulutusalajohtaja Maarit Tartia-Kallio näkee tulevaisuudessa suuriakin muutoksia rahoituspohjassa. Valtion osuus kustannuksien maksajana pienenee ja tuloksellisuuden osuus rahoituksessa kasvaa. Tuloksellisuuden mittari on yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Koulutuksen perustehtävä on yhteiskunnallisen vaikuttavuuden parantaminen. Vaikuttavuusmittareita on nyt käytössä vain nuorisopuolella – aikuispuolella niitä pitäisi vielä kehittää.

Maksurakenteen muutos vanhoista ”kurssikeskusajoista” on valtava. Silloin valtio maksoi työelämän tarpeeseen tulevan koulutuksen ja jopa opiskelijoiden ylläpidon. Yhä useammassa tapauksessa työelämä tilaa koulutusta, jonka se itse maksaa. Esimer-kiksi 16 opiskelijaa käsittävä, kuusi kuukautta kestävä koulutus voi maksaa 40 000 €. Oman työsarkansa muodostavat syrjäytyneiden ja eri tavoin työrajoitteisten henkilöiden koulutus, joissa yhteistyökumppaneina ovat esimerkiksi ELY-keskukset.

Oppiminen tapahtui ennen tietyssä fyysisessä (luokka)tilassa, tiettynä aikana. Tilan merkitys poistuu vähitellen. Oppiminen siirtyy työelämän, oppilaitoksen ja henkilö-kohtaisten kontaktien muodostamaan verkostoon. Virtuaalimaailmat ja oppimisympäristöt ovat tällaisia foorumeita. Nämäkin asiat kehittyvät koko ajan ja keskustelu on vielä teknispainotteista. Pääasia kuitenkin on, että toiminta perustuu vuorovaikutukseen, ei ylhäältä kaadettuun tietoon. Ihminen kohtaa ihmisen.

Vaaran laelta näkyy siis bisnes-ajattelun lisääntyminen myös aikuiskoulutuksessa. Tämä tarkoittaa tarkempaa budjetointia ja resurssien kartoitusta. Oppilaitoksen työ-elämäyhteydet muodostuvat tärkeäksi tekijäksi tulevaisuuden suunnittelussa. Lisään-tynyt vuorovaikutus työelämän ja koulutusmaailman välillä tarjoaa elinmahdollisuuksia Pöksyvaaralle myös tulevaisuudessa.

Työelämä tarvitsee osaamista, ei tutkintoja. Tämä tarkoittaa maksajan vaihtumisen lisäksi opetusfilosofian muutosta. Siirtymä kohti oppijakeskeisyyttä on käynnissä – pois opettamisesta oppimisen oppimiseen. Opittavat asiat ovat henkilökohtaisesti rää-tälöityjä aiemmin opitun osaamisen tunnistamisen perusteella. Opettajan työ painottuu ohjaamiseen, valmentamiseen ja personointiin. Tuloksena on paremman motivoitumisen kautta uutta, oikeaa osaamista. Aikuiskoulukseen tämä tuo paljon haasteita. Onko tässä myös Pöksyvaaran tulevaisuus?
takaisin alkuun

Lähteet

Painetut lähteet:
Järvinen, P. 2009. Menestyvän työyhteisön pelisäännöt. Helsinki. WSOY.
Ruohotie, P. 2000. Oppimalla osaamiseen ja menestykseen. Helsinki. Edita.
Savonmäki, P. 2007. Opettajien kollegiaalinen yhteistyö ammattikorkeakoulussa. Jyväskylä. Jyväskylän yliopistopaino.

Internet-lähteet:

Kupilainen ,T. 2008. Aikuiskoulutuksen vuosikirja. Internet-lähde, saatavissa http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm22.pdf?lang=fi (28.2.2011)

Lätti M. & Putkuri P. 2008. Ohjaus on kuin tekisi palapeliä. Näkökulmia aikuisopiskelijan ohjaukseen ammattikorkeakoulussa. Internet-lähde, saatavissa http://www.pkamk.fi/julkaisut/sahkoinenjulkaisu/C32_verkkojulkaisu.pdf (3.3.2011)

Haastattelut:

Anssi Tuomisen haastattelu 3.4.2011 (sähköposti, Anssi Tuominen ja Marko Karvonen).
Maarit-Tartia Kallion haastattelu 11.4.2011 (Maarit Tartia-Kallio ja Hannu Korhonen).

Kotityöpalvelut – laatua ja apua arkeen vauvasta vaariin

Riikalea Haverinen, Mari Laakko-Leinonen, Eeva Laitinen, Jaana Tolonen ja Ulla Väisänen

Kotityöpalvelut on ala, joka tarjoaa asiakkaalle laadukkaita palveluita erilaisiin tarpeisiin ja elämäntilanteisiin. Tämän artikkelin tarkoituksena on selvittää, minkälaisia tarpeita ympäröivä yhteiskunta on alalle luonut ja minkälaisilla palveluilla nämä tarpeet pystytään täyttämään. Lisäksi artikkelissa pohditaan, minkälaista työskentely nykypäivän kotityöpalvelussa on; mitä taitoja, osaamista ja koulutusta alan työntekijältä vaaditaan. Artikkeli pyrkii myös avaamaan näkymiä tulevaisuuteen; miten vaatimukset muuttuvat ja miten niihin pystytään vastaamaan? Entä onko kotityöpalvelu ala, joka työllistää myös tästä eteenpäin?

1 Mitä kotityöpalvelulla tarkoitetaan?

2 Entisajan kotipalvelutyöntekijät

2.1 Piiat ja rengit kartanoiden ja maatalojen apuväkenä

2.2 Kodinhoitajien ammattikunta

3 Päästökirjasta ammattitutkintoon – työntekijän koulutus ja ammattitaitovaatimukset

3.1 Koulutus kotityöpalvelualalle

3.2 Vieras koti – haastava työympäristö

4 Laadukasta ja yksilöllistä kotityöpalvelua erilaisten asiakkaiden tarpeisiin

4.1 Kotityöpalvelun laaja asiakaskunta

4.2 Monipuolisia työtehtäviä asiakkaan kotona

4.3 Kotitalousvähennys ja palvelusetelit

5 Yksityiset kotityöpalvelun tuottajat

5.1 Yritysten ja järjestöjen tarjoamat palvelut

5.2 Kotityöpalvelun laatusertifikaatti

6 Kuka helpottaa arkeamme tulevaisuudessa?

6.1 Väestön ikääntyminen tulevaisuuden haasteena

6.2 Laadukas kotityöpalvelu tulevaisuuden työllistäjänä

7 Yhteenveto

Lähteet

1 Mitä kotityöpalvelulla tarkoitetaan?

Kotityöpalvelu on ammatti- ja elinkeinoala, joka korvaa itse kotona tehtyä työtä. Kotityöpalvelut on määritelty ihmisen ja kodin arjen palveluiksi, joissa ei edellytetä terveydenhoidollista ammattikoulutusta ja joilla tuetaan eri-ikäisten ja erilaisessa elämäntilanteessa ja ympäristössä elävien ihmisten selviämistä jokapäiväisessä elämässään omissa kodeissa. (Varjonen, Aalto & Leskinen 2005, 8; Härkki, Sali, Kivimäki, Tamminen, Varpanen & Leppänen 2007, 5-6.) Kotityöpalvelut hankitaan kodin ulkopuolelta, pääasiassa yksityisiltä palveluntuottajilta.

Kotipalvelulla puolestaan tarkoitetaan niitä julkisen sektorin järjestämiä palveluita, joilla tuetaan avun tarpeessa olevien ihmisten selviytymistä arjessa (Sosiaalihuoltoasetus 607/83). Yleensä tämä kunnallinen kotipalvelu sisältää lähinnä sairaanhoidollisia palveluita ja siitä käytetään myös nimitystä kotihoito (Härkki ym. 2007, 6).

Tilastokeskus jaottelee kotityöt seuraavasti: kotitaloustyöt (ruokataloustyöt, siivous, pyykinpesu), huoltotyöt (mm. remontti ja pihanhuolto), muut kotityöt (mm. asioiden järjestely ja suunnittelu), lastenhoito, ostokset ja asiointi sekä kotitöihin liittyvät matkat (Härkki ym. 2007, 5-6).

Nykyaikaisessa kotityöpalvelussa korostetaan ammattitaidon merkitystä (Härkki ym. 2007, 5-6). Kotipalvelutyöntekijä on oman alansa koulutettu ammattilainen, joka työskentelee asiakkaiden kodeissa jonkin organisaation työtekijänä tai yrittäjänä. Työntekijältä vaaditaan monen asian osaamista. Kotityöpalvelun ammattitutkintoon sisältyykin osa-alueita aina kotisiivouksesta yrittäjyyteen.

takaisin alkuun

 2 Entisajan kotipalvelutyöntekijät

2. 1 Piiat ja rengit kartanoiden ja maatilojen apuväkenä

 Entisaikaan maaseudulla asuvat perheet olivat suuria, eikä kaikille lapsille voitu taata koulutusta. Monelle nuorelle tytölle piikomaan lähtö olikin ainoa vaihtoehto oman elantonsa hankkimiseen. (Kilkki 2006. 7-13.) Piian työtehtäviin on voinut kuulua niin raskaat pelto- ja navettatyöt kuin ruoanlaitto, kodin puhtaanapito, lastenhoito tai seuraneitinä oleminen. Koulusivistys ja oma vapaa-aika jäi usein hyvin vähäiseksi. Monesti piian työura päättyi avioliittoon ja oman talouden perustamiseen. Naimattomiksi jääneet piiat puolestaan saattoivat jatkaa palveluksessa oloaan koko elämänsä ajan. (Rahikainen & Vainio-Korhonen 2006, 24-25.)

1800-luvulla talonemännät tekivät merkintöjä piian työteliäisyydestä ja käytöstavoista päästökirjaan. Päästökirjassa arvioitiin seuraavia ominaisuuksia: terveys, rehellisyys, raittius, ahkeruus, siveys, kotona pysyväisyys, todenpuhuvuus, toimeliaisuus, taitavuus ulkotöissä, taitavuus sisätöissä, kohteliaisuus isäntäväkeä kohtaan, kohteliaisuus kumppaneitaan kohtaan, menestys eläinten kanssa sekä varovaisuus kalujen kanssa. Päästökirjasta kävi ilmi myös erilaiset palkkaedut kuten talosta saatu rahapalkka, ruoat ja muut tarvikkeet. Päästökirja perustui lakiin (Keisarillinen palkkaussäännös isännille ja palkollisille 1865) ja se toimi piian työtodistuksena ja palkkakuittina (Vuorela 1977, 659.)

Renki on ollut tilallisen apumies tai kausirenki, joka tuli apuun esim. heinäntekoon tai viljankorjuuseen. Rengeistä löytyy mainintoja jo 1600-luvulta, jolloin he ovat olleet kartanoiden työvoimana. Piikoja ja renkejä oli suuremmissa maataloissa vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Tämän jälkeen yhteiskuntarakenne alkoi muuttua, ja maaseuduilta muutti väkeä kaupunkiin mm. palvelualoille ja tehtaisiin töihin.

takaisin alkuun


2.2 Kodinhoitajien ammattikunta

 Kotityöpalvelujen alkuaikoina 1930-luvulla palvelujen tuottamisesta huolehtivat järjestöt. Alan koulutuksen aloitti Väestöliitto vuonna 1945. Tavoitteena oli luoda sosiaalisesti arvostettu ja mahdollisimman hyvän ammattitaidon omaava kotitaloustyöntekijöiden ammattikunta – kotisisaret. Koulutus oli käytännönläheistä ja keskittyi lähinnä lapsiperheiden tarpeisiin ja se kesti noin kaksi vuotta. Valmistuttuaan opiskelija sai kotisisaren arvon, merkin ja virkapuvun. Väestöliitto jatkoi kodinhoitajakoulutustaan vuoteen 1987 asti. (Kilkki 2006, 7-13; Väestöliitto 2011.)

Koulutuksen avulla monet maaseudun nuoret naiset saivat hankittua itselleen ammatin ja pääsivät ansiotyöhön (Väestöliitto 2011). Perheenäitien työssäkäynti lisääntyi eikä kaikille lapsille riittänyt kunnallista hoitopaikkaa, jolloin yksityisperheet työllistivät monia kotisisaria lapsenhoitajiksi. Työntekijältä edellytettiin kodinhoidollisten taitojen lisäksi myös hyväsydämisyyttä ja kykyä itsenäiseen työskentelyyn. (Kilkki 2006, 7-13.)

Myös kunnallisten kodinhoitajien virkojen määrä alkoi kasvaa, mikä tiesi kotisisarille työpaikkoja (Väestöliitto 2011). Laki kunnallisesta kodinhoitoavusta astui voimaan 1966, jolloin ammatillisen ja eriytyneen kodinhoitotyön kausi alkoi. Lain myötä kunnat saivat mahdollisuuden hakea valtionapua kodinhoitajan palkkaamiseen, jolloin esim. vähävaraisille perheille apu oli maksutonta. (Yle 2011.) Kodinhoitajat huolehtivat lapsiperheistä, kotiavustajat vanhuksista ja johtavat kodinhoitajat johtivat toimintaa. Sosiaalihuollon kenttä eriytyi ja sektoroitui. Apua tarvitsevia saattoivat auttaa yhtäaikaisesti monet eri sosiaali- ja terveydenhuollon ammattikunnat. Eri työntekijäryhmillä ei ollut yleensä keskinäistä yhteistyötä, vaan jokainen hoiti omaa erityisaluettaan. Työaikalainsäädäntö vaikutti kodeissa tehtävän työn järjestelyihin, jolloin mm. yötyön määrä väheni. Samalla palvelut muuttuivat osittain maksullisiksi. (Härkki, Kauppinen & Raijas 2000, 16.)

Kotiapulaisten ammattikunta hävisi lähes täysin 1970-luvulla, jolloin perheiden arjen avuksi tulivat pyykki- ja muut kodinkoneet, einekset ja pakasteet sekä kunnallinen päivähoito (Kilkki 2006, 7-13). Samoihin aikoihin laista poistettiin lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan sekä aviopuolisoiden keskinäinen huolehtimisvelvoite. Huolehtimisvelvoite siirtyi kunnille, mikä asetti uusia haasteita kunnalliselle kotipalvelujärjestelmälle. Koko prosessia pyrittiin nyt yhtenäistämään ja muuttamaan yhteistoiminnallisemmaksi. Tavoitteena oli luoda kokonaisuus, jonka eri osista koottaisiin jokaiselle asiakkaalle hänelle parhaiten sopivat palvelut. Kotipalvelutyöntekijä saisi apua tarvittaessa kotisairaanhoidolta ja sosiaalityöntekijöiltä. Myöhemmin ammatteja yhdistettiin ja ammattinimikkeitä muutettiin, jolloin syntyi lähihoitajan ammattinimike. (Härkki ym. 2000, 16.)

Yhteiskunnan muutokset kuntien ja kaupunkien taloudessa on aiheuttanut sen, että rahakirstun nyörejä on jouduttu tiukentamaan. Tämän seurauksena edellä kirjatut palvelut ovat niukentuneet nykyään huomattavasti. Vielä 1990-luvulla oli lapsiperheillä mahdollisuus saada kotiin kodinhoitaja hoitamaan sairastunutta lasta ja kotiavustaja saattoi käydä auttamassa ikääntyneitä arjen askareissa. Vaikka kotiapulaiset ovat jo osittain historiaa, avustustyö kodeissa jatkuu edelleen, nyt vain eri muodoissa. Ikäihmisten määrän kasvu ja erilaiset verotusratkaisut ovat lisänneet kotiavun tarvetta nykypäivänä. (Rahikainen & Vainio-Korhonen 2006, 30 – 31.)

takaisin alkuun


3 Päästökirjasta ammattitutkintoon – työntekijän koulutus ja mmattitaitovaatimukset

Päästökirjojen ja kotisisarten aikakaudesta on siirrytty eteenpäin, ja nykyään kotipalvelussa työskentelevältä vaaditaan monenlaista osaamista. Yksi yleisemmistä kotityöpalveluista tänä päivänä on siivous. Kodin siivous koostuu monesta pienestä palasta, mutta yksi tärkeimmistä on ammattimaisuus. Alalle koulutetut työntekijät varmistavatkin parhaan mahdollisen laadun. (Hyvä puhtaus 1/2011, s. 7, 22–23, 49, 56.) Usein kotityöpalvelutyöntekijällä tai yrittäjällä onkin taustanaan jokin puhdistuspalvelualaan liittyvä koulutus, kuten toimitilahuoltajan tai laitoshuoltajan koulutus (Työ- ja elinkeinotoimisto 2011). Nykyisen kotityöpalvelualan tarpeisiin vastaavaa koulutusta voi hankkia suorittamalla ammattiopistossa mm. kodinhuoltajan tutkinnon tai kotityöpalvelujen ammattitutkinnon.

Kotityö- ja puhdistuspalvelujen perustutkinto, kodinhuoltaja, on suunnattu peruskoulun suorittaneille kotityöpalvelualasta kiinnostuneille henkilöille tai alalla jo työskenteleville. Koulutus sisältää perusteet kodissa työskentelyyn. Kodinhuoltajan työtehtäviä voivat olla siivous- ja tekstiilihuolto sekä asiakkaan avustaminen päivittäisissä toiminnoissa ja asioinnissa. Lisäksi hänellä voi olla erityistä osaamista liittyen mm. perhejuhliin, lemmikkien tai viherkasvien hoitoon. (Kainuun ammattiopisto 2011; Opetushallitus.)

Kotityöpalvelujen ammattitutkinto on suunnattu henkilöille, joilla on alan soveltuva perustutkinto tai vastaava työssä hankittu osaaminen sekä ovat kiinnostuneita työskentelemään kotitalouksissa. Koulutus on monimuoto-opiskelua ja se on suunniteltu niin, että se on mahdollista suorittaa työn ohessa. Koulutus koostuu kotityöpalvelujen tuottamisessa vaadittavien erilaisten taitojen opiskelusta. Tutkintoon voi sisältyä mm. seuraavia osia: kodin ruokapalvelut, avustamis- ja asiointipalvelut, kotisiivouspalvelut, kodin tekstiili- ja vaatehuoltopalvelut sekä yrittäjyys kotityöpalvelualalla. (Kainuun ammattiopisto 2011; Opetushallitus.)

takaisin alkuun


3.2 Vieras koti – haastava työympäristö

Vieras koti työympäristönä luo monia ammattitaitovaatimuksia. Asiakaskohteet ja asiakkaiden elämäntilanteet ovat erilaisia ja työtilanteet vaihtelevat. Tämä edellyttää työntekijältä kykyä sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Toisen kodissa työskentely vaatii hienovaraisuutta, suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta erilaisuutta kohtaan sekä ehdotonta vaitiolotaitoa. Hyvän ja luottamuksellisen suhteen kehittyminen asiakkaan ja työntekijän välille on työssä menestymisen edellytys. (Työ- ja elinkeinotoimisto 2011.)

Kotityöpalvelussa tärkeää on asiakkaan kuunteleminen ja asiakkaan esittämien tarpeiden mukaisen palvelun tarjoaminen. Kotipalvelutyöntekijän tulee olla oma-aloitteinen, ulospäin suuntautunut, huolellinen, ahkera ja palvelualtis. On osattava tarttua erilaisiin tehtäviin ja suunnitella käytettävissä olevan työajan jakaminen tehtävien suorittamiseen. Myös tilannetaju on arvokas taito: asiakasta on opittava ”lukemaan”: toinen saattaa kaivata juttuseuraa, toinen mielellään seurailee hiljaa sivusta työntekijän työskentelyä. (Työ- ja elinkeinotoimisto 2011.)

takaisin alkuun


4. Laadukasta ja yksilöllistä kotityöpalvelua eilaisten asiakkaiden tarpeisiin

 4.1 Kotityöpalvelun laaja asiakaskunta

Yhteiskuntamme on muuttunut maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja siitä edelleen tietoyhteiskunnaksi. Samalla on tapahtunut suuria muutoksia siinä, mitä palveluita yhteiskunnalta yksityinen henkilö tarvitsee ja mitä hänelle voidaan tarjota. Maatalousyhteiskunnassa sukulaiset huolehtivat toisistaan. Lapset ja vanhukset hoidettiin kotona. Teollistumisen myötä palkkatyö kodin ulkopuolella lisääntyi ja lapsille tarvittiin hoitopaikkoja. Henkilöt, jotka eivät pärjänneet yksin kotona, muuttivat laitoksiin.

Merkittävä piirre nykyisessä yhteiskunnassamme on ikäihmisten määrän lisääntyminen. Tällä hetkellä yksi yhteiskuntamme tavoitteista onkin edistää ikäihmisten hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä tarjoamalla oikeita palveluita ikäihmisille. Eri yhteyksissä on painotettu erityisesti kotona asumisen merkitystä. Tärkeänä nähdään myös kuntien ja yksityisen sektorin palveluntuottajien yhteistyön kehittäminen. Monissa hankkeissa yksityinen kotityöpalvelu on nähty yhtenä tärkeänä, julkisia palveluita tukevana tekijänä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008, 2010 & 2011; Työ- ja elinkeinoministeriö 2009.)

Kunnalliset kotipalvelut kohdistuvat pääasiassa vanhuksille ja vammaistalouksiin. Yksityisiltä palveluntarjoajilta hankitaan ostopalveluina lisäpalveluita. (Lith 2003.) Tämän päivän ja tulevaisuuden ikäihmiset ovat valmiita hankkimaan tarvittavat palvelut itse suoraan yksityisiltä kotityöpalveluyrityksiltä. Kynnys pyytää ulkopuolista apua on madaltunut ja taloudelliset resurssit ovat paremmat. Palveluita osataan hakea ja niiltä osataan vaatia laatua. Omaan hyvinvointiin ollaan valmiita panostamaan rahallisesti, kunhan rahalle saadaan vastinetta.

Arjen helpottamiseksi myös työssäkäyvä väestö on valmis ostamaan palveluita yksityisiltä yrittäjiltä. Taloudelliset mahdollisuudet kotityöpalvelun säännölliseen käyttöön ovat monessa taloudessa hyvät. Työelämä on nykyään hyvin kiireistä, ja sen vastapainoksi kotona halutaan rentoutua. Myös lapsiperheissä työn ja kodin yhdistäminen voidaan kokea raskaaksi, ja helpotusta haetaan kotityöpalvelun avulla. Nykyään tavaran ja määrän sijasta haetaan luksusta laadusta, vapaa-ajasta ja yhdessä läheisten kanssa vietetystä ajasta. Esimerkiksi siivouksen ”ulkoistaminen” tuo lisää aikaa omille harrastuksille tai perheen kanssa yhdessäoloon. Huomattava määrä yksityisestä kotityöpalvelusta myydään nykyään suoraan työssäkäyville. (Lith 2009, 49.)

takaisin alkuun


4.2 Monipuolisia työtehtäviä asiakkaan kotona

Monelle iäkkäälle kotityöpalvelu antaa riittävän tuen kotona selviytymiseen. Jo pelkästään viikkosiivouksen teettämisestä kotipalvelutyöntekijällä on iso ja merkittävä apu. Liikkuminen kaupungilla voi olla hankalaa tai pelottavaa yksin, jolloin kotityöpalvelutyöntekijän apu on tarpeen vaikka kauppa- tai muiden asioiden hoitamisessa. Kotityöpalveluun voi kuulua myös ruuanlaittoa asiakkaan kotona. On paljon iäkkäitä asiakkaita, jotka eivät itse enää jaksa laittaa ruokaa, mutta arvostavat kotona tehtyjä aterioita. Siivouksen ja ruuanvalmistuksen lisäksi kotityöpalvelu voi tehdä muitakin kodinhoidollisia tehtäviä kuten pyykkihuoltoa.

Kotityöpalvelun avulla on mahdollista parantaa yksilön elämänlaatua. Tutun kotipalvelutyöntekijän saapuminen ja työn lomassa vaihdetut kuulumiset voivat olla tärkeä sosiaalinen tapahtuma varsinkin yksin elävälle asiakkaalle. Olisi ihanteellista, jos asiakkaan kanssa olisi riittävästi aikaa, jolloin myös keskustelulle pystyisi varaamaan pienen hetken.

Työssäkäyvissä perheissä tarvittavat palvelut ovat yleensä siivous- ja kodinhoitopalveluita tai esimerkiksi sairaan lapsen hoitamista. Monissa perheissä kotityöpalvelutyöntekijä käy asiakkaan ollessa itse töissä. Tällöin luottamuksellisen asiakassuhteen merkitys korostuu entisestään.

Maatalousyhteiskunnassa renki palkattiin taloon maataloustöihin. Tänä päivänä rengin voit tavata kotityöpalveluyrittäjänä, joka tuottaa muun muassa erilaisia talonmies- ja remonttipalveluja tai toimii city- tai digitalkkarina.

takaisin alkuun


4.3 Kotitalousvähennys ja palvelusetelit

Ostaessaan kotiinsa palveluja, asiakas voi vähentää osan kuluista verotuksessa kotitalousvähennyksenä. Kotitalousvähennys on ollut käytössä koko maassa vuodesta 2001 lähtien. Sen kattavuutta on vähitellen laajennettu ja enimmäismäärää on korotettu. Samalla vähennyksen suosio on vuosien myötä kasvanut. Kotitalousvähennykseen oikeuttaa tavanomainen kotitalous-, hoiva- tai hoitotyö sekä asunnon ja vapaa-ajanasunnon kunnossapito- ja perusparannustyö sekä tietotekniikan neuvonta- ja asennuspalvelut. Henkilökohtaisen kotitalousvähennyksen enimmäismäärä vuonna 2010 on 3 000 euroa. (Veronmaksajat 2011.)

Palveluseteli on yksi tapa järjestää kunnan vastuulle kuuluvia sosiaali- ja terveyspalveluja. Kunta päättää palvelusetelin arvon ja antaa setelin, asiakkaan tilatessa palvelun hyväksytyltä palveluntuottajalta.

Kotityöpalvelut ovat nopeasti kasvava ja kehittyvä palveluala. Yhteiskunnan tukimuodot, kotitalousvähennys ja palveluseteli, edellyttävät kotitalouspalveluelinkeinolta tarjonnan jatkuvaa ja nopeaa kehittämistä muuttuvien kulutustottumuksien mukaisesti. Kotitaloustöiden ostaminen kotitalousvähennystä hyödyntäen on lisännyt voimakkaasti kotityöpalveluiden ostamista. (Sosiaali- ja terveysministeriö).

takaisin alkuun


5 Yksityiset kotityöpalvelujen tuottajat

5.1 Yritysten ja järjestöjen tarjoamat palvelut

Sosiaalipalveluissa yksityisen toiminnan eli yritysten ja järjestöjen merkitys palvelujen tuottajina on kasvanut. Tämän on mahdollistanut kuntien palvelutuotannon avautuminen kilpailulle sekä lainsäädännön uudistukset, kuten kotitalousvähennysjärjestelmä ja palvelusetelilainsäädäntö. (Lith 2009, 49.) Kotityöpalveluja tarjoavien yritysten määrä on lähes nelinkertaistunut 2000-luvulla. Monet yritykset tarjoavat hyvin laaja-alaisia palveluita, kuten kotisiivousta, ikkunoiden pesua, ruuanlaittoa, lastenhoitoapua sekä piha- ja puutarhatöitä. (Lith 2009, 86.) Kotityöpalvelualan yrittäjänä toimimista ei virallisesti valvo tai määritä mikään instanssi, ellei siihen liity terveydenhoidon osaamista, jolloin laki ammatinharjoittamisesta määrittää ja valvoo yrittäjää. Toisaalta markkinavoimat ovat hyvä konsultti. Periaatteessa kuka tahansa voi perustaa kotityöpalveluyrityksen ja tarjota palvelujaan. Toiminta ei kuitenkaan ole ihan näin villiä, sillä kuluttajat, kotityöpalveluyrityksen asiakkaat eivät kuitenkaan osta palveluja ihan keneltä tahansa.

Kotityöpalvelu kuuluu kustannus- ja hintaherkkiin palveluihin. Palvelun hinnan merkitys on erityisen merkittävää niiden palveluiden kohdalla, jotka kilpailevat itse tekemisen tai ns. harmaan talouden kanssa. Kotityöpalveluyritykseltä vaaditaan ennen kaikkea asiakaslähtöisyyttä ja joustavuutta. Palvelujen saatavuuteen ja hinnoitteluun pitää myös kiinnittää huomiota.

takaisin alkuun


5.2 Kotityöpalvelun laatusertifikaatti

Laatuajattelu on siirtynyt 2000-luvulla työelämässä jokapäiväiseen työhön. Laatu mainitaan monen yrityksen arvoissa. Kotityöpalvelualalla on oma valtakunnallinen laatusertifikaatti, joka on yksityiselle palveluntuottajalle myönnetty tunnustus siitä, että yrityksen toiminta ja palvelut täyttävät valtakunnallisen laatujärjestelmän kriteerit. Laatusertifioitu palveluntuottaja on ammattitaitoinen, kehittymishaluinen ja asiakaslähtöinen. Yritys on sitoutunut kehittämään palvelujaan, yritystoimintaansa ja henkilöstöään suunnitelmallisesti. Yrityksessä ymmärretään, mistä hyvä palvelu ja työn jälki syntyvät. Yrityksessä osataan opastaa ja neuvoa asiakasta kodin hoidossa sekä palvelujen ostossa. Laatusertifioidussa yrityksessä osataan ottaa selville asiakkaan persoonalliset tarpeet ja toiveet sekä laatia ostajan kanssa yksityiskohtainen palvelusopimus.

Kotityöpalveluyrityksille järjestetään ympäri Suomea laatujärjestelmäkoulutuksia. Koulutuksiin osallistuvat yritykset perehdytetään laatujärjestelmän kriteereihin, itsearviointiin sekä laatukäsikirjaan. Koulutuksen ja ulkoisen auditoijan suosituksesta yritys voi hakea sertifiointia. Sertifikaatin myöntää työtehoseuran hallinnoima riippumaton laatulautakunta. Ensimmäiset sertifikaatit myönnettiin marraskuussa 2010. (Teho 6/2010, 4-5.)

Kotityöpalvelualalle on perustettu edunvalvonta- ja jäsenorganisaatio: Suomen Kotityöpalveluyhdistys ry. Yhdistyksen varsinaisina jäseninä ovat sertifioidut yritykset ja auditointioikeudet omaavat oppilaitokset. Lisäksi yhdistykseen kuuluu muita kotityöpalvelualalla toimivia yrityksiä ja yhteisöjä, alan koulutusta tarjoavia oppilaitoksia sekä Työtehoseura ry.

Yhdistyksen tarkoituksena on kehittää ja yhdenmukaistaa yksityisten kotityöpalvelujen tarjontaa valtakunnallisesti sekä edistää palvelujen tasalaatuisuutta ja kysyntää. Yhdistys pyrkii kehittämään yritysten liiketoiminnallista ja ammatillista osaamista sekä edistämään niiden kannattavuutta. Lisäksi tavoitteena on seurata ja valvoa alan yhteisiä etuja, vaikuttaa alan lainsäädäntöön sekä yleisten toimintaedellytysten ja imagon parantamiseen, kehittää kotityöpalvelujen yhteistyötä julkisen sektorin kanssa sekä edistää jäsentensä välistä vuorovaikutus- ja verkostotoimintaa. (Kotityöpalveluyhdistys ry 2011.)

takaisin alkuun


6 Kuka helpottaa arkeamme tulevaisuudessa?

 6.1 Väestön ikääntyminen tulevaisuuden haasteena

Sosiaali- ja terveyspalvelujen tarvetta lisää ennen kaikkea väestön ikääntyminen. Suomessa väestön ikääntyminen on nopeampaa kuin muualla Euroopassa. Vuoteen 2060 mennessä yli 65-vuotiaiden määrän odotetaan lähes kaksinkertaistuvan nykyisestä. Yli 85-vuotiaita ennustetaan tuolloin olevan lähes puoli miljoonaa. (Tilastokeskus 2011.)

Yhteiskunta on uusien haasteiden edessä ikääntymisen myötä. Vanhuksien osuus lisääntyy, joten pystyykö yhteiskunta palvelemaan heitä? Kuntien taloudelliset voimavarat saattavat tulevaisuudessa olla hyvinkin tiukalla, joten palveluita ei ehkä pystytä tarjoamaan julkisen sektorin toimesta kaikille niitä tarvitseville. Palataanko entiseen malliin, jossa sukulaiset ottavat vastuun toisistaan? Pystymmekö tekemään verkostoitumisen myötä yhä enemmän töitä kotona ja samalla huolehtimaan omista vanhemmistamme?

Tulevaisuuden ennustaminen on hankalaa, lähes mahdotonta. Kuitenkin on hyvin realistista uskoa, että tulevaisuudessa yksityinen sektori ostaa yhä enemmän palveluita koteihinsa. Työssäkäyvien henkilöiden työurat jatkuvat eläkeiän nostamisen myötä. Jääkö silloin enää näillä henkilöillä aikaa ja voimia oman kodin ylläpitämiseen tai omista vanhemmistaan huolehtimiseen? Todennäköisesti halu helpottaa omaa arkea ostamalla palveluita koteihin tulee lisääntymään. Tukeeko yhteiskunta tätä kotitalousvähennysten tai muiden järjestelmien avulla myös jatkossa? Yksityisen sektorin tarjoamien kotityöpalvelujen laadun kehittäminen on asia, johon pitäisi panostaa nyt ja tulevaisuudessa.

takaisin alkuun


6.2
Laadukas kotityöpalvelu tulevaisuuden työllistäjänä

 Historiasta saimme lukea, että piioilla oli mukanaan päästökirja tullessaan töihin taloihin. Laadukkaan palvelun takaaminen on edelleen ja tulee olemaankin palvelun ostamisen ehto. Ihmiset ovat yhä tarkempia, kenet he päästävät kotiinsa.

Alalla työskentelevältä vaaditaan paljon. Laadukkaan työn pohjana on alan koulutus, jota vahvistetaan alan monipuolisella työkokemuksella. Monipuolisten kotitaloustöiden (ruokataloustyöt, siivous, pyykinpesu) hallitseminen yhdistettynä esimerkiksi lastenhoito-, avustus- tai huoltotöihin, kenties jopa kiinteistönhoidon tehtäviin antaa monipuoliset valmiudet laadukkaisiin asiakaspalvelutehtäviin. Monipuolinen työ antaa varmasti haasteita työntekijälle. Se antaa myös mahdollisuuden itsensä jatkuvaan kehittämiseen, johon tulevaisuudessa kenties yhä enemmän panostetaan.

takaisin alkuun


7 Yhteenveto

 Artikkelin alussa kerroimme, että kotityöpalvelutyöntekijöitä on ollut yhteiskunnassamme vuosisatojen ajan. Maatalousyhteiskunnassamme ollut ”piika- ja renkikulttuuri” on muuttunut yhteiskunnan muutoksen myötä kotityöpalveluyritysten kautta hankittaviin palveluihin.

Arjen askareista selviäminen on nykyään haasteellista monessa kodissa. Aikaa pitäisi riittää moneen eri suuntaan: perheelle, työntekoon, opiskeluun, harrastuksiin ja kodinhoitoon. Lisäksi ikä tai oma terveydentila saattavat asettaa rajoituksia kotitöiden tekemiselle. Kotityöpalvelu tarjoaa helpotusta arkeen silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. Jokaiselle kodilla on omat tarpeensa, vaihdellen siivouksesta pihatöihin, lastenhoitoon ja kotona tehtäviin avustamispalveluihin.

Yhteiskuntamme ei pysty tarjoamaan apua kaikkiin koteihin, joten se on helpottanut palveluiden ostamista mm. kotitalousvähennyksellä. Nyt ja tulevaisuudessa on selvästi havaittavissa, että palveluita ostavat henkilöt vaativat laadukasta työskentelyä. Kotityöpalvelujen laadusta huolehditaan yhä useammin laatusertifikaatin avulla. Olennaisena osana laatuun kuuluvat koulutetut työntekijät. Kotityöpalvelussa työskentelevä on alalle koulutettu ammattilainen. Uskomme, että tulevaisuudessa kotityöpalvelut tarjoavat monipuolista ja mielekästä työtä yhä useammalle.

takaisin alkuun


Lähteet:

 

Painetut lähteet:

Hyvä puhtaus. Kodinhoidon ja – huollon erikoislehti. 1/2011, s. 7, 22–23, 49, 56.

Härkki, T. Sali, P. Kivimäki, S. Tamminen, R. Varpanen, K. & Leppänen, P. 2007. Kotityöpalvelut ammatiksi. Suomen Siivousteknisen liiton julkaisuja 1:22. Mikkeli.

Kilkki, M. 2006. Kotiapulaiset: Muistoja sadan vuoden ajalta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna: Karisto Oy:n kirjapaino.

Rahikainen, M. & Vainio-Korhonen, K. 2006. Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Jyväskylä: Gummerus.

Teho. TSS kotitalousnumero 6/2010.

Varjonen, J, Aalto, K & Leskinen, J. 2005. Kotityön markkinat. Sitran raportteja 45 Helsinki: Edita Prima Oy.

Vuorela, T.1977. Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo: WSOY.

Verkkosivut ja – sivustot:

Härkki, T., Kauppinen, K & Raijas, A. 2000. Kodin palvelut: kunnallisesti, yksityisesti ja yhteistyössä. Suomen maaraportti. Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö.

http://www.eurofound.europa.eu/pubdocs/2000/107/fi/1/ef00107fi.pdf. Luettu 17.4.2011.

Kainuun ammattiopisto. http://www.kao.fi/suomeksi/Aikuisopisto/Koulutusalat/Matkailu-,_ravitsemis-_ja_talousala/Kotityopalvelut.iw3. Luettu 22.3.2011

Kotityöpalveluyhdistys ry. http://www.kotityopalvelut.fi. Luettu 11.4.2011.

Lith, P. 2003. Lapsiperheet unohdettu kuntien kotipalvelussa. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_09_03_lapsiperheet.html. Luettu 22.3.2011.

Lith, P. 2009. Yritystoiminta ja yrittäjyyden edellytykset. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Strategiset hankkeet.32/ 2009. http://www.tem.fi/files/23173/TEM_32_2009_strategiset_hankkeet.pdf. Luettu 22.3.2011.

Pentikäinen, Leena & Tuomaala Mika. 2009. Osaava työvoima. Tuottavuus. työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Strategiset hankkeet.32/ 2009. http://www.tem.fi/files/23173/TEM_32_2009_strategiset_hankkeet.pdf. Luettu 22.3.2011.

Sosiaali- ja terveysministeriö. Ikäihmisten palvelujen laatusuositus 2008. http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/_julkaisu/1063089. Luettu 23.3.2011.

Sosiaali- ja terveysministeriö. Lakiehdotus iäkkäiden palvelujen turvaamiseksi 2011. http://www.stm.fi/ylakulma/artikkeli/view/1556920. Luettu 23.3.2011.

Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2010.

http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=39503&name=DLFE-14357.pdf. Luettu 23.3.2011.

Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/vaenn/2009/vaenn_2009_2009-09-30_tie_001fi.html. Luettu 23.3.2011.

Työ- ja elinkeinotoimisto 2011 . www.ammattinetti.fi.

Työ- ja elinkeinoministeriö. http://www.tem.fi/files/25766/hyvahanke_kehittamistavoitteet.pdf. Luettu 23.3.2011.

Veronmaksajat. (www.veronmaksajat.fi) luettu 27.3.2011.

Verohallinto. www.vero.fi/ luettu 27.3.2011.

Väestöliitto. Kotisisaret helpottivat lapsiperheiden arkea. http://www.vaestoliitto.fi/vaestoliitto/historia2/kotisisarkoulutus/ luettu 8.3 2011

Ylen elävä arkisto. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=35&t=&a=3925, luettu 8.3 2011; http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=82&t=629&a=895, luettu 8.3 2011; http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=5&t=114&a=175, luettu 8.3 2011

Liikunta-alan ammattilaisen työhyvinvointiin vaikuttaminen itsensä johtamisen näkökulmasta

Mika Tuononen, Liikunnanohjaaja (AMK), Vuokatin Urheiluopisto ja Mira Tuononen, Liikunnanohjaaja (AMK), Vuokatin Urheiluopisto

Johdanto

1. Liikunnan alan ammattilaisen työnkuvaus

1.1. Liikunnan alan työssä esiintyvä fyysinen kuormitus

1.2. Liikunnan alan työn ulkoiset kuormitustekijät

1.3. Liikunnan alan henkisen kuormittavuuden kokeminen

2. Liikunnan alan työhyvinvointi ja työssä jaksaminen

3. Älykäs itsensä johtaminen

3.1. Liikunnan alan ammattilaisen itsensä johtaminen.

3.2. Liikunnan alan ammattilaisen työhyvinvointiin vaikuttaminen.

Lähteet

Johdanto

Artikkeli on suunnattu liikunnan alan ammattilaisille. Haluamme tukea liikunnan alan ammattilaisten työhyvinvointia ja työssä jaksamista. Liikunta-alalla työ voi olla hyvin yksinäistä. Aloittelevana ohjaajana työntekijällä voi olla useita työnantajia tai toimenkuva voi olla todella laaja, asiakaspalvelusta, työvuorolistojen tekemiseen ja uusien tuotteiden kehittämiseen. Haluamme tuoda esiin, kuinka jokainen voi tukea omaa työssä jaksamistaan itsensä johtamisen näkökulmasta. Tämän lisäksi toivomme artikkelin antavan lähtölaukauksen jatkokoulutuksen järjestämiseen liikunnan alan ammattilaisille heidän työhyvinvoinnin tukemiseksi.
takaisin alkuun

1. Liikunnan alan ammattilaisen työnkuvaus

Liikunnan alan työntekijöiden tavoitteena on ihmisten terveyden edistäminen elämän erivaiheissa. Liikunnan alalla työskentelee mm liikuntaneuvojia, liikunnanohjaajia ja liikunnanopettajia. Liikuntaneuvoja suunnittelee ja ohjaa eri-ikäisten liikuntaharrastuksia sekä kunto- ja työpaikkaliikuntaa. Liikuntaneuvojan työnkuvaan kuuluu lisäksi mm henkilökohtaisten liikuntaohjelmien laatiminen, liikuntatapahtumien järjestäminen sekä liikuntapaikkojen hoitaminen. Liikunnanohjaajalla on taito suunnitella ja ohjata eri-ikäisten ja fyysiseltä kunnoltaan erilaisessa tilanteessa olevia liikuntaryhmiä. Lisäksi työnkuvaan kuuluu työpaikka- ja kuntoliikunnan ohjaaminen kuin myös erilaisten vapaa-aika- ja liikuntatapahtumien organisointi. Liikunnanopettajan työ sisältää oppituntien lisäksi opetuksen suunnittelua ja valmistelua, oppimisen arviointia ja hallinnollisia tehtäviä. Opettajantyön tavoitteena on lisätä oppilaiden kiinnostusta liikuntaa ja omaa terveyttä kohtaan ja auttaa heitä löytämään itselleen sopiva tapa liikkua säännöllisesti. Kaikissa mainituissa liikunnan ammateissa yhteinen piirre on liikunnan ohjaaminen tai opettaminen sekä sosiaalinen vuorovaikutus asiakkaiden kanssa. Liikunnan ammattilaiset ovat tietyllä tavalla myös terveyden ammattilaisia vaikka liikunta-alan koulutus ei annakaan pätevyyttä toimia sosiaali- ja terveyspuolen työtehtävissä. Tällä ennaltaehkäisevällä toiminnalla on kuitenkin merkittävä asema suomalaisten hyvinvoinnin kentässä.
takaisin alkuun

1.1. Liikunnan alan työssä esiintyvä fyysinen kuormitus

Liikunnan alan työn kuormittavuutta on tutkittu liikunnanopettajan ja liikunnanohjaajan toimenkuvien mukaan. Kun ajattelee liikunnanohjaus työtä, voisi kuvitella fyysisen kuormittuneisuuden nousevan etualalle. Ajattelemme, että liikunnanohjaajan ja liikunnanopettajan työ on fyysisesti kuormittavaa, koska työntekijän oma keho on eniten käytetty työväline. (Kolari & Mäkelä 2008, 1) Fyysistä kuormitusta tuovat liikuntasuoritusten näytöt ja ohjaaminen, suorituksissa avustaminen ja välineiden siirtely sekä kantaminen. Kun fyysiset voimavarat heikkenevät, joko ikääntymisen myötä tai hetkellisesti ja työn fyysiset vaatimukset pysyvät samoina, voimavarojen reservit supistuvat. Ne eivät vastaa enää työn vaatimuksia ja sama työ kuormittaa ihmistä enemmän kuin aiemmin ja hänen mahdollisuutensa palautua työn rasituksesta heikkenee selvästi. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 14) Ylikuormituksen lisääntyminen ja epätäydellinen palautuminen johtavat fyysisiin kipuihin, oireisiin sekä mahdollisesti pitkittyessään poissaoloihin, sairauksiin, työkyvyn laskuun ja usein työkyvyttömyyteen. Voimavarojen ja työn vaatimuksiin vastaaminen on yksilöllistä. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 15)

Liikunnan ohjaajien työnkuormittavuus tutkimuksessa käsiteltiin energeettistä työtä. Työ, joka kuormittaa voimakkaasti hengitys- ja verenkiertoelimistöä kutsutaan energeettiseksi työksi. Työn energeettistä kuormittavuutta voidaan arvioida Maailman Terveysjärjestön WHO:n hyväksymän luokittelun mukaan. Tämän tutkimuksen mukaan liikunnanohjaajientyö on keskimääräisen energiankulutuksen mukaan kevyttä tai keskiraskasta. (Kolari & Mäkelä 2008, 31) Tulosten perusteella työ ei ole energeettisesti raskasta ja siinä ei voida katsoa muodostuvan työssä merkittävää fyysistä kuormitustekijää. Varsinkin, jos työntekijän oma fyysinen kunto on vähintään keskinkertainen ja työ on vaihtelevaa eikä vauhdikkaita liikunnanohjaustunteja ole montaa päivän aikana. (Kolari & Mäkelä 2008, 32)
takaisin alkuun

1.2. Liikunnan alan työn ulkoiset kuormitustekijät

Liikunnanopettaminen tuo opettajalle erilaisia haasteita verrattuna ns. luokka-aineiden opettamiseen. Liikuntatunneilla häiriökäyttäytyminen lisääntyy ja tämän seurauksena ryhmän hallinta vaikeutuu. Melutaso on usein korkea liikuntatuntien aikana. Opettajalta vaaditaan taitoa soveltaa opetettavaa asiaa, jos esimerkiksi sopivia välineitä ei ole saatavilla. Usein liikunnanopettajan tulee opetella käyttämään uusia välineitä. Nykypäivänä työntekijä ei selviydy työssään opiskeluaikana opituilla ja hankituilla työmenetelmillä ja taidoilla. Hänen pitää opetella ja sisäistää jatkuvasti uusia opetuskeinoja ja tapoja selvitäkseen opetustyöstään. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 41) Opettajilla on paljon tunnin organisointiin liittyviä raskaiden välineiden kantamisia ja siirtelyjä. Työhön liittyy suunnittelua, valmistelua, korjaus ja arviointityötä. Hänen tulee osata lyhyellä aikajänteellä vastata muutoksiin sekä sopeuduttava ulkona työskennellessä sään vaihteluihin sekä hyvin usein työskentelyyn kaikkien näkyvillä. Ns. luokka-aineissa opettajat työskentelevät omissa luokissaan toisten silmiltä piilossa. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 16) Liikunnan alan työ on usein kiireistä, koska on tiukat aikataulut ja peseytymiseen sekä vaatteiden vaihtamiseen ja paikasta toiseen siirtymiseen jää vähän aikaa. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 39)

Positiivisena opetus- ja ohjaustyön kääntöpuolena on työn vaihtelevuus. Työn muutokset mahdollistavat luovaan ja oma-aloitteiseen työskentelyyn. Työn itsenäisyys ja työssä toteuttamisen vapaus voidaan nähdä työn hyvinä puolina. Nykyajan opettajan- ja ohjaajan on pystyttävä elämään muutosten ristiaallokossa. Heidän on kehitettävä itseään, kokeiltava itseään ja tämä on tehtävä yhteistoiminnassa muiden opettajien, ohjaajien ja yhteistyöverkostojen kanssa. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 42)
takaisin alkuun

1.3. Liikunnan alan henkisen kuormittavuuden kokeminen

Liikunnan opetus- ja ohjaustyö on usealle ns. kutsumus ammatti. Monet opettajat ja ohjaajat ovat haaveilleet lapsuudesta asti unelma-ammatistaan. Opettajat ja ohjaajat osallistuvat mielellään erilaisiin projekteihin ja kehityshankkeisiin, joten liikunnan opettajien persoonaa voi kuvata aktiiviseksi. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 2) Opetustyön kuormittavuutta on tutkittu eri näkökulmista ja se tunnustetaan henkisesti raskaaksi työn psyykkisen kuormittavuuden kytkeytyessä pääosin sen ihmissuhdesisältöihin. Opettajien psyykkinen hyvinvointi ja jaksaminen ovat keskeisessä asemassa kasvatustavoitteiden saavuttamisessa. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 6) Myös liikunnanohjaajan työ on sosiaalista, sillä ohjaustyössä ollaan jatkuvasti vuorovaikutuksessa ryhmien kanssa. Liikunnanohjaus on ihmissuhdetyötä, jossa tarvitaan kokonaisvaltaista tietämystä ihmisten henkisestä ja fyysisestä kehityksestä. Sekä liikunnanohjaajan että liikunnanopettajan ammatissa vaaditaan ihmissuhdetaitoja, koska asiakasryhmien ja yksilöiden erityistarpeet on osattava huomioida. (Kolari & Mäkelä 2008, 5)

Liikunnan alan ammattilaiset kokevat, että ammatissa ilmenevä ihmisläheisyys on toisaalta mukavaa ja toisaalta rasittavaa, koska ihmiskontakteja on paljon. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 36) Työn itsenäisyys koetaan sekä haasteena että mahdollisuutena. Itsenäisyys, koska opettaja työskentelee ilman esimiehen valvontaa, tuo paljon vastuuta. Toisaalta yksin puurtava väsyy vastuutaakkansa alle. Jaksaakseen hän tarvitsee työyhteisön tukea ja kannustusta (Kolari & Mäkelä 2008, 48)

Henkistä kuormittuneisuutta ohjaus- ja opetustyössä lisää myös ihmisten nykytietämys ja vaatimukset. Ihmiset ovat valveutuneita terveysasioissa ja he odottavat enemmän ja tarkempia yksilöllisiä ohjeita ja perusteluja. Tähän vastaaminen on sekä haaste että mahdollisuus. Liikunnan alan ammattilaisille on olemassa kiinnostunut asiakasryhmä, joka haluaa syventää tietämystään omalla kohdallaan ja näin liikunnanalan työntekijät pääsevät tekemään ydintehtäväänsä eli terveyden edistämistä. Toisaalta ihmisten yksilölliset lähtökohdat ovat hyvin erilaiset ja he tarvitsevat laaja-alaista apua muun muassa liikunnan, ravinnon, työssä jaksamisen, elämänhallinnan, sosiaalisten suhteiden tai ajankäytön suhteen. Liikunnan alan ammattilaiselta odotetaan joissakin tilanteissa monien ammattiryhmien osaamisen hallintaa. Kuinka sitten yksittäinen asiakkaan kohtaaminen saadaan molempia osapuolia tyydyttävästi hoidettua?
takaisin alkuun

2. Liikunnan alan työhyvinvointi ja työssä jaksaminen

Hyvinvointi on laaja käsite ja työhyvinvoinnin näkökulmasta tarkasteltaessa, voidaan ajatella, että työntekijän kokema hyvinvointi muodostuu työn ja vapaa-ajan tasapainosta. Hyvinvointia lisää mm innostava työ, joka vastaa omia edellytyksiä ja johon liittyy aikaansaamisen tunne ja oppimiskokemukset työelämässä. Hyvinvointiin vaikuttavat terveelliset elämäntavat ja mielekkäät vapaa-ajan harrastukset sekä hyvät läheiset ihmissuhteet. (Liukkonen,) Työssä jaksamiseen vaikuttavat työn sisältö, laatu ja määrä. Työntekijän omat ominaisuudet, vuorovaikutus työympäristön kanssa sekä työyhteisön toimintatavat vaikuttavat työssä jaksamiseen. (Hottinen,) Vuorovaikutusta on sekä kollegojen, muun henkilökunnan, yhteistyökumppaneiden, asiakkaiden että oppilaiden kanssa. Näiden lisäksi yhteiskunnallisilla paineilla kuten opettajan rooli kasvattajana ja viime päivien julkinen keskustelu unen tarpeesta vaikuttavat työssä jaksamiseen. (Hottinen, )

Oppilailla ja asiakkailla on merkittävä rooli työn kuormittavuudesta puhuttaessa. Vuorovaikutus koetaan sekä voimavarana että kuormitustekijänä. Liikunnan ohjauksen aikana on mahdollisuus avoimeen vuorovaikutukseen. Ihmissuhdeammateissa sosiaalinen kanssakäyminen on yksi tärkeimmistä työtyytyväisyyden aiheista. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 44)

Liikunnanopettajan- ja ohjaajan tärkein työväline on oma keho. Liikunnan alan ammattitaito konkretisoituu taidoissa ja kehon fyysisissä ominaisuuksissa. Kehon kunnossa pitäminen ja säännölliset elämäntavat ovat ehdoton edellytys työssä jaksamiselle. Työ on raskasta eikä palautumiseen jää aikaa ja väsynyt keho on altis loukkaantumisille. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 52-53) Monesti liikunnan alan ammattilaisen työpäivät venyvät pitkiksi tai työskentely on kausisidonnaista, jolloin palautumiseen jää vain vähän aikaa. Kun oma vartalo tuntuu väsyneeltä ja painavalta lisää se kuormittuneisuuden tuntua.

Ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Siinä kiinnitetään huomiota elämänhallintaan, selviytymiseen ja onnistumiseen ja niiden merkitykseen hyvinvoinnille. Jokaisen ihmisen tulisi olla tietoinen omista keinoista, joilla hän voi välttää ja hallita kuormitusta aiheuttavia tekijöitä ja vapautua niistä. Lisäksi hänen olisi hyvä tiedostaa omat voimavarat suhteessa työn vaatimusten kanssa. Työyhteisön sosiaalinen tuki ja oma itsetuntemus auttavat työssä jaksamista. (Heinisaari & Nousiainen 2002, 62-63) Omien rajojen ja voimavarojen tunnistaminen on usein vaikeaa. Sitä ajattelee jaksavansa vielä nämä tunnit tai nämä viikot ja sitten levätään. Usein kun on suunnitellut itselleen lepoajan, niin ilmaantuu mielenkiintoinen tehtävä tai joku toinen taho tarvitsee apua. Liikunnan alan työntekijät ammentavat usein voimavaroja liikunnasta kun keho kaipaisi lepoa. Monesti tiivistä vuorovaikutusta sisältävän asiakastyön jälkeen kaivataan omaa aikaa ja se onnistuu helposti lenkkipolulta. Kuormittuneisuutta aiheuttaa myös työn kausiluonteisuus. Joissakin paikoissa on syys- ja kevätlukukausien lattiatuntien lukujärjestykset tai työtä on paljon silloin kun ihmisillä on kouluista lomaa kuten hiihtolomilla tai kesälomilla. Millaisilla keinoilla liikunnan alan ammattilaiset voivat hallita omaa jaksamistaan työssä?
takaisin alkuun

3. Älykäs itsensä johtaminen

Itsensä johtaminen on itsensä tuntemista. Työympäristö muuttuu nopeasti ja se edellyttää joustavuutta, nopeaa reagointia, luovuutta ja kykyä jatkuvaan uudistumiseen. Uupuminen on lisääntynyt nykypäivän työyhteisöissä, joten itsensä johtamisen taidoista on tullut entistä tärkeämpää työhyvinvoinnin ylläpitämisen kannalta. Jokaisen työntekijän odotetaan nykyään ottavan vastuuta enemmän ja se vaatii itsensä johtamista. Jos tarkastellaan elämää kokonaisuutena, voidaan ajatella siirryttävän työnhallinnasta kokonaisvaltaisempaan elämänhallintaan ja ajanhallintaan. Itsestä huolehtiminen ei ole helppoa ja itsestään selvää kaiken kiireen keskellä. (Sydänmaanlakka 2006,16)

Itsensä johtaminen voidaan jakaa viiteen eri osastoon, kehon, mielen, tunteiden, arvojen ja työn osastoon sekä lisäksi on uudistumiseen keskittynyt kehitysosasto. Keho on kaiken lähtökohta ja se käsittää syömisen, liikkumisen, lepäämisen, nukkumisen ja rentoutumisen. Keho on mielen koti ja se tulee pitää hyvässä kunnossa. Toinen osasto on mieli, joka käsittää havaitsemisen, ajattelemisen, muistamisen sekä oppimisen. Jokaisen tietoisuus syntyy ja kehittyy mielessä ja meistä muodostuu oma persoona. Luovuus on yksi mielen parhaimmista saavutuksista. Mielen hallinta on itsensä johtamisen yksi tärkeimmistä alueista. Kolmas osasto on tunteet, jossa hoidamme sekä emotionaalisia että sosiaalisia toimintoja. Ne ovat elämämme energiaa ja saavat meidät liikkeelle. Tunteiden alueella on eniten konflikteja, koska tunteet ailahtelevat ja ovat ristiriitaisia. Tiedostamme tunteemme, mutta harvoin analysoimme ja kehitämme niiden hallintaa systemaattisesti. Emotionaalisesti älykäs pystyy hallitsemaan tunteensa ja ratkomaan ongelmia sekä selviytymään stressistä menettämättä kontrollia. (Sydänmaanlakka 2006,173)

Neljäs osasto on arvot, jossa hoidetaan henkisiä toimintoja, jotka ilmenevät ihmisten kokemaan merkitykseen ja tarkoitukseen. Meillä on tietyt arvot ja periaatteet, jotka ohjaavat elämäämme. On tärkeää, että ihminen pysähtyy välillä analysoimaan omia arvoja ja tarkastelemaan toimiiko arvojen mukaan. Viides osasto on työ, joka on kaikkea tekemistä, jonka kautta liitymme ympäristöömme. Ammatillinen kunto käsitteenä tarkoittaa, että ihmisillä on selkeät työtehtävät ja tavoitteet sekä riittävä osaaminen. Tämän lisäksi ihmiset tarvitsevat palautetta työstään ja kehittymisen mahdollisuuden. Ammatilliseen kuntoon kuuluu myös se, että työrooli ja muut roolit ovat tasapainossa. Tietoisuus on sisäinen tarkkailija, joka ohjaa kokonaisuutta eli kaikkia viittä osastoa. Itsetietoisuuden ja omantunnon kehittyminen ovat ihmisen kehityksen korkeimpia tasoja. Itsensä johtaminen on itseensä suuntaava vaikuttamis- ja oppimisprosessi, jossa osastoja ohjataan itsereflektoinnin avulla. Kehittyminen ja uudistuminen ovat itsensä johtamisen ydinasioita. Uudistuminen vaatii hyvää itsetuntemusta, riittävää itseluottamusta sekä reflektointitaitoa. (Sydänmaanlakka 2006, 30-33)

Hyvällä itsensä johtamisella pyritään hyvään itsetuntemukseen, hyödyntämään ammatilliset sekä henkilökohtaiset vahvuudet ja minimoimaan heikkoudet. Lisäksi sillä haetaan ammatillista ja henkilökohtaista tehokkuutta sekä merkityksellistä elämää. (Sydänmaanlakka 2006,44) Muutoksen tärkeimpiä mahdollistajia ovat ihmettely, innostus, itsetuntemus, itseluottamus ja itsepohdiskelu. (Sydänmaanlakka 2006, 76) Itsensä johtamisen oppiminen vaatii ammatillista osaamista, vuorovaikutusosaamista, tehokkuusosaamista, johtamisosaamista, hyvinvointiosaamista sekä itseluottamusta. Itsensä johtamisen perustan luovat arvot ja periaatteet, meidän oma persoonallisuus, visio ja tavoitteet, energia ja lahjakkuus sekä tietoisuus. Visio ja tavoite määrittävät mihin olemme menossa ja arvot ja periaatteet ohjaavat valintojamme. On tunnettava oma persoonallisuutensa ja tiedostettava, miten motivoi itsensä ja mitkä ovat omat lahjakkuusalueet. Itsensä kehittäminen tarkoittaa omien osaamisalueiden ja perustan reflektointia. (Sydänmaanlakka 2006, 87-89)

Ammatillisesti älykäs ihminen pärjää ja etenee omalla työurallaan ja löytää tasapainon työn ja muiden elämänalueiden välillä. Ammatillisesti älykäs pitää omasta työstään ja kokee työniloa. Hän tietää omat tavoitteensa ja keinot kuinka pääsee niihin. Hän panostaa omaan osaamisen kehittämiseen ja on varautunut yllätyksiin. Hän käy itsensä kanssa jatkuvia suunnittelu- ja kehityskeskusteluja. (Sydänmaanlakka 2006, 249)

Ihminen ei aina voi muuttaa asioita ja olosuhteita, mutta hän voi aina muuttaa asennoitumista niihin. (Sydänmaanlakka 2006, 286) Itsensä johtamisen yksi tekijä liikunnan alalla on, että työntekijä tietää mihin hänen osaamistaan tarvitaan. Olennaista on, että hän osaa vastata näihin tarpeisiin työyhteisössä ja hän toimii kriittisesti omassa työssään. (Nousiainen 2000,10)

Kriittinen ote työhön edellyttää kriittistä ajattelua. Se koostuu tarkoituksen mukaisesta itsenäisestä ongelmaratkaisutaidosta ja vuorovaikutteisesta reflektiivisestä asioiden tarkastelutaidosta. Itsensä johtaminen ja kriittinen ajattelu ovat yhteydessä toisiinsa siten, että mitä korkeampi henkilön kriittisen ajattelun taso on, sitä eettisempi hän on päätöksissään. Tällöin hän perustaa päätöksensä tarvitsemansa tiedon todenperäisyyteen sisältäen laaja-alaisesti tieto käsitteen. Työyhteisössä saatu palaute, arviointi ja työhön liittyvän uuden tiedon saaminen ja itsensä kehittäminen tukevat ammatillista kasvua. (Nousiainen 2000, 30-32)

Voimaantuminen eli empowerment tarkoittaa työntekijän kannalta sitä, että hän on itse vastuussa työstään ja kehityksestään työyhteisön ja organisaation tavoitteiden suuntaan. Tämä vaatii työyhteisön tiivistä yhteistyötä. Kun työntekijällä on sisäistä voiman tunnetta, hän uskoo itseensä ja tuntee kykenemään tehdä hyvää työtä. Työyhteisössä hän on itsenäinen ja tuntee vastuuta teoistaan ja valinnoistaan. Hän on sitoutunut työhön ja osallistuu aktiivisesti työyhteisön hyvinvoinnin kehittämiseen. Voimaantuminen on tärkeää ihmisen mielenterveyden edistämisen ja masennuksen ehkäisemisen kannalta. Sisäisen voimantunteen prosessiin kuuluu oman kasvun välttämättömyyden tiedostaminen ja sen oivaltaminen, että jatkuva kehittyminen työssä on menestymisen ehto. (Miettinen & Pelkonen 2000,40- 41)

Työyhteisössä on tilanteita, jossa tuntee, että ei tule kuulluksi. Jokainen voi oppia ilmaisemaan itseään jämäkästi, jotta näin ei pääse käymään. Jämäkkyys tarkoittaa omista oikeuksista kiinni pitämistä toisen oikeuksia loukkaamatta ja vastuun ottamista omasta käyttäytymisestä. (Miettinen 2000, 62)
takaisin alkuun

3.1. Liikunnan alan ammattilaisen itsensä johtaminen

Liikunnan alan ammattilaisilla on usein hyvä fyysinen kunto. Fyysinen kunto ja terveys ovat voimavaroja stressitilanteiden käsittelyssä. Fyysinen kunto vaikuttaa myös siihen, miten voimakkaasti psyykkiset elämänmuutokset koetaan. Hyvä fyysinen kunto auttaa selviytymään stressitilanteista ja fyysisen kunnon hoitaminen purkaa tehokkaasti henkisiä paineita. (Miettinen 2000, 134) Hyvän fyysisen kunnon edellytys on kehon hallinta. Keho tarvitsee sopivasti liikuntaa, ravintoa ja lepoa. Pitkät työpäivät voivat kuluttaa energiaa suuria määriä, joten keho tarvitsee monipuolisesti ja riittävästi ravintoa. Fyysinen kunto itsessään ei poista työn kuormittuneisuuden kokemisen ongelmia vaan tarvitaan muita keinoja. Kuten aikaisemmin todettiin, työn kuormittavuutta lisäävät sosiaaliset suhteet ja niiden määrä, kiire, vastuu terveyden edistämisestä sekä opettamisesta ja jatkuva uuden oppiminen ja kehittyminen. Asiakkaat sekä oppilaat haluavat oppia uusimpia lajeja, tietoiskujen aiheiden odotetaan pohjautuvan viimeisimpiin tutkimuksiin ja jokainen haluaa yksilöllisen kohtaamisen ryhmässä. Liikunta-alan ammattilaisen hyvä fyysinen kunto ei yksin riitä vastaamaan asiakkaiden ja oppilaiden vaatimuksiin vaan hänellä tulee olla aikaa, halua ja motivaatiota kehittää omaa osaamistaan.

Yksi itsensä johtamisen tärkeimmistä alueista on mielen hallinta. Opettajien ja ohjaajien työssä vaaditaan paljon luovuutta ja ongelmanratkaisu taitoa sekä kekseliäisyyttä uusien tilanteiden hallitsemiseksi. Kun havainnoimme ympäristöämme tehokkaasti ja annamme mielikuvitukselle tilaa, näemme vaikeissakin tilanteissa ratkaisun. Kiire, aikataulut ja työn paljous heikentävät luovaa ajattelua, joten jokaisen työntekijän on itse tiedostettava omalta osaltaan tämä. Uusien tilanteiden hallinta ja esimerkiksi oppilaiden häiriökäyttäytyminen vaatii emotionaalista älykkyyttä. Emotionaalisesti älykäs pystyy hallitsemaan tunteensa ja ratkomaan ongelmia menettämättä kontrollia. Asiakaspalvelutyössä vaaditaan jatkuvaa tunteiden hallintaa ja toisen ihmisen tunteiden analysointia. Vuorovaikutustilanteet kuormittavat psyykkisesti ja heikentävät työntekijän jaksamista. Asiakaskohtaamisissa liikunnan alan ammattilaisen olisi osattava ottaa etäisyyttä oppilaaseen tai asiakkaaseen. Oppilaan tai asiakkaan ongelmat ovat hänen ongelmia, joihin liikunnan alan ammattilainen pyrkii antamaan ohjeita, mutta ongelmat eivät ole liikunnan alan ammattilaisen. Asiakkaan ongelmaan eläytyy helposti mukaan ja se lisää henkistä kuormittuneisuuden tunnetta.

Jos olemme työssä, jonka osaamme ja jossa voimme kehittyä, tukee se työhyvinvointia. Jos meidän pitää jatkuvasti pinnistellä osaamisemme äärialueilla, niin voimavaramme vähenevät ja samat työtehtävät tuntuvat raskaammilta kuin aikaisemmin. Jokaisen on välillä hyvä pysähtyä analysoimaan omia arvoja ja periaatteita sekä tarkastelemaan toimiiko niiden mukaan. Joskus voimme ajautua tilanteeseen, että teemme työtä, jota emme oikeasti haluaisi tehdä tai meillä on liikaa erilaisia työtehtäviä ja aikamme ei riitä niiden hoitamiseen. Monesti työn ja vapaa-ajan välinen suhde on epätasapainossa ja se vaikuttaa työhyvinvointiimme. Liikunnan alalla on monenlaisia työtehtäviä ja asiakasryhmiä. Jokaisella työntekijällä tulisi olla selkeä toimenkuva ja määrittely, mitkä tehtävät kuuluvat hänellä. Kuten aikaisemmin totesimme, liikunta-alan ihmiset ovat aktiivisia persoonia ja tästä syystä heille monesti kertyy useita työtehtäviä. Liikunnan alan työntekijän on hyvä itse tiedostaa osaamisen tasonsa ja verrata sitä työtehtäviinsä. Jokaisen tulee itse tietää mitä osaa ja hallitsee. Samoin tulee myös kertoa mitä ei osaa ja mitä työtehtäviä ei voi ottaa vastaan. Omien vahvuuksien ja heikkouksien analysointi säännöllisin väliajoin kertoo kehittymistarpeet ja kohteet.

Hyvällä itsensä johtamisella pyritään hyvään itsetuntemukseen, hyödyntämään ammatilliset sekä henkilökohtaiset vahvuudet ja minimoimaan heikkoudet. Lisäksi sillä haetaan ammatillista ja henkilökohtaista tehokkuutta sekä merkityksellistä elämää. On vaikeaa olla jämäkkä ja pitää omat puolensa, mutta kun oppii tiedostamaan omat vahvuudet ja heikkoudet ja hallitsemaan niitä, voimme omassa elämässämme paremmin. Saako liikunnan alan ammattilainen riittävästi tukea itse reflektointiin ja oman työhyvinvoinnin parantamiseen?
takaisin alkuun

3.2. Liikunnan alan ammattilaisen työhyvinvointiin vaikuttaminen

Liikunnan alan jatkokoulutuksena olisi hyvä kouluttaa itsensä johtamista. Kansallisen liikuntatutkimuksen 2009-2010 mukaan liikuntaharrastus on lisääntynyt kaikissa ikäryhmissä viime vuosien aikana. Liikuntaharrastuksiin käytetään rahaa aikuisväestössä enemmän kuin aikaisemmin ja yritysten tuottamia liikuntapalveluja huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina. Tämä tuo liikunta-alan ammattilaisille paljon työmahdollisuuksia ja on tärkeää, että he jaksavat hyvin omassa työssään. Liikunnan alan työ on henkisesti kuormittavaa ja kun oma keho väsyy, esimerkiksi liian vähäisen levon ja ravinnon takia, ei pysty kontrolloimaan kokonaisuutta. Omien rajojen, voimavarojen tunnistaminen on työssä jaksamisen kannalta tärkeää. Yhtälailla työntekijöiden on hyvä osata tunnistaa ne tekijät, jotka kuormittavat ja mietittävä ratkaisuja niiden vähentämiseksi. Omien voimavarojen, osaamisen ja varsinkin kehittämisen kohteita on vaikeaa arvioida. Jatkokoulutuksen ajatuksena on opettaa itsereflektoinnin avulla arvioimaan oman kehon voimavaroja, oman mielen ja tunteiden hallintaa, tarkastelemaan omia arvojaan ja periaatteitaan sekä omaa työtään. Vastaako oma osaaminen työtehtävien vaatimuksia ja toisaalta antaako työ riittävästi haasteita?
takaisin alkuun

Lähteet

Heinisaari, H. ja Nousiainen, T. 2002. Naisliikunnanopettajien kokemuksia työssä jaksamisesta. Pro Gradu –tutkielma. Liikuntakasvatuksen laitos. Jyväskylän Yliopisto.

Hottinen, V: Työhyvinvoinnin johtaminen ja työyhteisön valmentaminen

Kansallinen liikuntatutkimus 2009-2010. Kuntoliikuntaliitto.

Kolari, H. ja Mäkelä, P. 2008. Kuvaus liikunnanohjaajan työstä. Liikunnanohjaajan työnkuva, aerobinen kunto ja työn energeettinen kuormittuminen. Opinnäytetyö. Fysioterapian koulutusohjelma. Lahden ammattikorkeakoulu.

Liukkonen, J: Rahasta vai rakkaudesta työhön? Mikä meitä motivoi ???

Miettinen, M. 2000. Työyhteisö ja hyvinvointi teoksessa Miettinen, S. Miettinen, M. Nousiainen, I ja Kuokkanen, L. 2000. Itsensä johtaminen sosiaali- ja terveysalalla. WS Bookwell Oy. Juva (ss 129-134)

Miettinen, S. 2000. Itsensä johtamisen kulmakiviä teoksessa Miettinen, S. Miettinen, M. Nousiainen, I ja Kuokkanen, L. 2000. Itsensä johtaminen sosiaali- ja terveysalalla. WS Bookwell Oy. Juva (ss 62)

Miettinen, S. ja Pelkonen, M. 2000. Empowerment ammatillisen kehittymisen osana teoksessa Miettinen, S. Miettinen, M. Nousiainen, I ja Kuokkanen, L. 2000. Itsensä johtaminen sosiaali- ja terveysalalla. WS Bookwell Oy. Juva (ss 39-42)

Nousiainen, I. 2000. Kriittinen ote työhön teoksessa Miettinen, S. Miettinen, M. Nousiainen, I ja Kuokkanen, L. 2000. Itsensä johtaminen sosiaali- ja terveysalalla. WS Bookwell Oy. Juva (ss 27-38)

Sydänmaanlakka, P. 2006. Älykäs itsensä johtaminen. Näkökulmia henkilökohtaiseen kasvuun. Gummerus kirjapaino Oy. Jyväskylä

Aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen organisaatioiden yhdistäminen – todellisia hyötyjä vai projekti projektin vuoksi?


Reijo Koski, Sami Korhonen, Hannu Kyllönen ja Jouni Lukkari

 

Tämän artikkelin tavoitteena oli selvittää monessa koulutusorganisaatiossa meneillään olevan toisen asteen ammatillisen aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen ammatillisen koulutuksen hallintojen yhdistämistä. Artikkelilla pyrittiin vastaamaan kysymykseen: onko aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen yhdistäminen tarpeellista, järkevää ja /tai kannattavaa koulutusten tai organisaation tasolla. Artikkelissa pyrittiin myös selvittämään niitä käytännöstä, valtiovallasta ja muista syistä syntyviä paineita, jotka ajavat toisen asteen ammatillisia oppilaitoksia aikuiskoulutuksesta ja nuorisoasteen koulutuksesta vastaavien hallintojen yhdistämiseen.

Artikkelia varten haastateltiin Kainuun ammattiopiston henkilökuntaa, jotka toimivat eri työssään organisaation eri asematasoilla. Haastatellut henkilöt halusivat pysyä nimettöminä, johtuen osittain Kainuun ammattiopistossakin käynnissä olevasta muutoksesta. Yleinen käsitys ja mielipide tuntuu olevan se, että myös Kainuun ammattiopistossa ollaan pikkuhiljaa menossa kohti tämän artikkelin aiheena olevaa aikuiskoulutussektorin ja nuorisoasteen koulutussektorin yhdistämistä.

Artikkelin kirjoittajat toimivat Kainuun ammattiopiston aikuisopiston opettajina. Toimialoina kirjoittajilla on rakennustekniikka ja logistiikka, joissa he opettavat kaikilla tutkintotasoilla ja useissa tutkintoon johtamattomissa koulutuksissa.

Sisällys
1 Yhdistämiseen ajavia taustatekijöitä
1.1 Todellisia tarpeita, kuviteltuja hyötyjä ja imagokysymyksiä
1.2 Ammattiopistostrategia
1.3 Alueelliset tekijät
2 Aikuis- ja nuorisosektorin eroja
2.1 Koulutukselliset erot
2.2 Rahoitus
2.3 Henkilöstö
3 Huono naimakauppa vai hyvä avoliitto?
Lähteet

1 Yhdistämiseen ajavia taustatekijöitä

Aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen hallintojen yhdistäminen toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa on monen koulutuskuntayhtymän ja muun vastaavan koulutusta antavan organisaation kunnianhimoinen tavoite. Monissa tapauksissa konkreettinen ”saman peukalon alle” yhdistäminen on kuitenkin tarpeetonta. Päällekkäisiä resursseja voidaan poistaa, tarvitsematta silti hallinnollisesti yhdistää aikuiskoulutusta ja nuorisoasteen koulutusta, samoin kuin toiminnan kannalta tarpeellisten resurssien käyttöä voidaan tehostaa ilman yhteistä hallintoa.

takaisin alkuun

1.1 Todellisia tarpeita, kuviteltuja hyötyjä ja imagokysymyksiä

Syynä yhdistämispyrkimyksiin on monissa tapauksissa taloudellisten säästöjen hakeminen, ja sitä kautta eloonjäämistaistelussa ja rajussa kilpailussa selviäminen. Nykyisessä ankarasta lamasta toipuvassa Suomessa se onkin varsin houkutteleva syy monen koulutusta antavan organisaation kohdalla. Näissä tapauksissa tulisi kuitenkin varsin kriittisesti tarkastella sitä, saadaanko yhdistämisestä todellisia taloudellisia hyötyjä.

Joissain tapauksissa ja joillakin koulutusaloilla kysymyksessä on kuitenkin varsin perustelluista käytännön syistä lähtevä yhdistämistarve. Tällaisia syitä löytyy yleensä kone- ja laitevaltaisilta aloilta, joilla opetukseen käytettävä kalusto on huomattavan kallista. Onhan toki varsin ymmärrettävää, ettei esimerkiksi 200 000 € maksavan ajoneuvoyhdistelmän tai saman verran maksavan traktorin tai muun koneen tai laitteen seisottaminen tyhjän panttina ole taloudellisesti tai millään muullakaan mittarilla mitattuna järkevää. Kalliin kaluston järkevään hyödyntämiseen päästään kuitenkin monella muullakin keinolla, eikä tarvetta hallinnolliseen yhdistämiseen välttämättä sen vuoksi ole.

Liian usein tämän tapaisten projektien yhteydessä vaikuttimena on kuitenkin todellisuudessa syystä tai toisesta pois lähtevän ylemmän asematason johtajan halu jättää ”sormenjälkensä” organisaatioon. Tällaisessa tapauksessa seurauksena on liian usein täydellisen epäonnistunut lopputulos, koska muutos runnotaan väkisin läpi kovalla vauhdilla, ajattelematta käytännön seikkoja ja niiden toteutuksia. Usein projektin läpivieminen muodostuu lisäksi arvovalta tai ego kysymykseksi. Tällaisessa tapauksessa projektia ei voida ongelmien ja epäonnistumisten havaitsemisesta huolimattakaan keskeyttää ja peruuttaa hallitusti lähtöpisteeseen, koska siitä muodostuisi selkeä arvovaltatappio. Niinpä asiaa ajetaan kuin ”käärmettä pyssyyn”, ja loppujen lopuksi projektin ”moottorina” toiminut henkilö poistuu kuvioista alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja epäonnistuneen projektin seurausten kanssa jäävät painimaan sellaiset henkilöt, jotka jo alunperinkin näkivät ongelmat ja virheet.

takaisin alkuun

1.2 Ammattiopistostrategia

Keväällä 2006 käynnistetyn opetusministeriön hankkeen tavoitteena on nopeuttaa ammatillisen koulutuksen järjestäjien verkoston kokoamista. Verkoston kokoamisen tarkoituksena on parantaa alueellisen kehittämistyön edellytyksiä ja erilaisten resurssien käytön tehokkuutta. Hankkeen toteutustapa on koulutuksen järjestäjien ja opetusministeriön välinen vuorovaikutusprosessi. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

takaisin alkuun

1.2.1 Tavoitteet

Ammattiopistostrategian ja siihen liittyvän järjestäjäverkoston kokoamishankkeen tavoitteena on riittävän vahvan taloudellisen, toiminnallisen ja rakenteellisen pohjan muodostaminen, jotta ammatillisen koulutuksen järjestäminen olisi alueellisesti ja koulutusalakohtaisesti tehokasta, ja järjestettävän koulutuksen vaikuttavuus paranisi. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Hankkeen tärkeimpiä tavoitteita ovat

  • turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti
  • parantaa koulutusten työelämävastaavuutta ja asiakassuuntautuneisuutta
  • elinikäisen oppimisen ja yksilöllisten opintopolkujen edellytysten vahvistaminen
  • molempien kieliryhmien tarpeet huomioiden turvata koulutusten saavutettavuus maan joka kolkassa. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Muodostamalla koulutuksen järjestäjistä riittävän suuria alueellisia tai muuten vahvoja ammattiopistoja, saadaan koulutusten järjestäjien verkoston palvelukykyä vahvistettua ammattiopistostrategian mukaisesti. Muodostettavien ammattiopistojen toiminnan tulee kattaa kaikki koulutuspalvelut ja yksiköt. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Kun monialaisista ammattiopistoista muodostetaan kattava verkosto, voidaan koulutustarjontaa suunnata joustavammin ja samalla saavutetaan kattava alakohtainen koulutustarjonta. Tarkoituksena on turvata erikoistuneiden koulutuksen järjestäjien toiminta. Tällöin alueella voi edellä mainittujen lisäksi toimia pienempiä ja tarjonnaltaan suppeampia koulutusten järjestäjiä, joiden työelämäyhteydet oman alansa kehitystyö ovat vahvalla pohjalla. Ammatillisen koulutuksen ja aikuiskoulutuksen kehittämispolitiikan tavoitteet on tarkoitus sovittaa yhteen jo hankkeen valmistelutyössä. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Ammattiopistostrategian pohjalta syntyvillä ammattiopistoilla on parempi taloudellinen perusta toiminnalleen ja sitä kautta ne pystyvät kohdistamaan resurssejaan entistä tehokkaammin ja joustavammin. Ammattiopistoilla on myös paremmat eväät kehittää pätevän henkilöstönsä ammatillista osaamista, samoin kuin muidenkin resurssiensa ylläpitämistä ja uudistamista. Ammattiopistojen edellytykset jatkuvasti kasvavan aikuiskoulutuksen turvaamiseksi paranevat vakaampien ja parempien toimintaedellytysten myötä. Kun ammattiopistojen koulutustehtävä laajenee aiempiin koulutusyksiköihin verrattuna, myös niiden mahdollisuudet vastata alueellisesti muuttuviin koulutustarpeisiin paranevat. Samalla uudelleen organisoituneiden ammattiopistojen mahdollisuudet palvelukykynsä parantamiseen sekä tuloksellisuuden ja tehokkuuden lisäämiseen paranevat. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Uudistuksen myötä ammatillisen koulutuksen järjestäjät hahmottuvat entistä selkeämmin toimivana kokonaisuutena niin opiskelijoille iästä riippumatta, kuin myös muille yhteistyökumppaneille ja sidosryhmille. Uudistusten myötä syntyvistä ammattiopistoista tulee vahvoja ja merkittäviä alueellisia toimijoita yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rinnalle. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Strategian toimeenpanon tavoitteena on tukea ammatillisen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistuksen tavoitteita ja edesauttaa tavoitteiden toteutumista. Samalla vahvistetaan aikuiskoulutussektorin edellytyksiä vastata yksilöllistyviin aikuiskoulutuksen tarpeisiin ja kasvavaan kysyntään, kokoamalla ja yhdistämällä pienempien toimijoiden palveluita ja resursseja. (Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009, 9.)

Uuden strategian myötä koulutusten järjestäjät voivat tuottaa koulutukseen ja kehittämiseen liittyvät palvelut parhaaksi katsomallaan tavalla syntyvien koulutusorganisaatioiden puitteissa. Päätöksissä ja niiden pohjalta tarjottavissa palveluissa tulee ottaa huomioon alueen työvoima- ja koulutustarpeet sekä muut alueelliset erityispiirteet. Edellä mainitut seikat tulee ottaa huomioon myös koottaessa useampia aikuiskoulutuspalvelujen tuottajia saman ammattiopiston yhteyteen. Jotkin pääasiassa aikuiskoulutuspalveluja tuottavat organisaatiot muodostavat nykyiselläänkin riittävän suuria yksiköitä, toimiakseen koulutuksen järjestäjänä jonkin laajemman valtakunnallisen palvelutehtävänsä vuoksi. (Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009, 9.)

Ammattiopistostrategia on yhdistänyt ammattiopistoiksi entisiä ammattikouluja, ammattioppilaitoksia, kauppaoppilaitoksia, terveydenhuolto-oppilaitoksia, maatalousoppilaitoksia ammatillisia kurssikeskuksia ja aikuiskoulutuskeskuksia ym. oppilaitoksia. Toisinaan yhteen liittyneet oppilaitokset saattavat olla maantieteellisesti hyvinkin etäällä toisistaan. Myös toimialoiltaan täysin erilaiset oppilaitokset on ammattiopistostrategian seurauksena liittynyt yhteen. Tällainen monialaisuus ja maantieteelliset etäisyydet luovat omat haasteensa oppilaitosten organisaatioille. (Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009, 9)

takaisin alkuun

1.3 Alueelliset tekijät

Eteläisessä Suomessa taajaan asutuilla seuduilla nähdään saavutettavia hyötyjä nimenomaan taloudellisissa seikoissa, koska fyysisesti lähekkäin sijaitsevia hallinnollisia keskuksia ei koeta järkeviksi. Toisaalta etäisyyksien lyhyyden vuoksi mm. kalusto-, tila- ja henkilöstöresurssien käyttö on helppoa.

Harvaan asutuilla seuduilla etäisyydet saattavat olla melkoisiakin, mutta oppilaitosten yhdistymisen myötä pienissä yksiköissä ei kannata pitää koko linjaorganisaatiota, vaan yksikön johto saattaa sijaita satojen kilometrien päässä. Tällaisten etäisyyksien ollessa toimipisteiden välissä, ei tila-, kalusto- tai henkilöstöresurssien joustava käyttö toimipisteiden kesken ole enää mahdollista. Näissä tapauksissa säästöjä saadaan vain hallinnon ja tukitoimien yhdistämisestä, sekä sellaisten resurssien yhteisestä käytöstä, joita voidaan käyttää ”lankoja pitkin”.

takaisin alkuun

2 Aikuis- ja nuorisosektorin eroja

Kuten jokainen lukija saattaa arvata, siunaantuu tällaisista oppilaitosten välisistä yhdistymisistä monenlaisia käytännön ongelmia. Toisinaan nämä ongelmat sysäävät liikkeelle hyviäkin asioita, joita ei kenties muuten olisi osattu edes etsiä, saati sitten viitsitty käyttää.

takaisin alkuun

2.1 Koulutukselliset erot

Kun puhutaan toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta, puhutaan samalla myös tutkintoon johtavasta koulutuksesta. Aikuiskoulutuksessa tutkinnot perustuvat näyttötutkintoihin, kun taas nuorisoasteella koulutus perustuu ammattiosaamisen näyttöihin. Aikuiskoulutuksessa näyttötutkintoon tuleva opiskelija saattaa hallita vaadittavat taidot aiempien opiskelujensa perusteella tai pitkän työkokemuksensa myötä ennestään, jolloin valmistavaa koulutusta ei tarvita lainkaan tai sitä tarvitaan hyvin vähän.

Vaikka tutkintojen sisällöt ovatkin yhtenäiset, toteutetaan koulutukset kuitenkin aikuiskoulutuksessa ja nuorisoasteen koulutuksessa erilaisilla aikatauluilla. Tästä johtuen koulutusten ja niihin liittyvien oppilasryhmien yhdistäminen on käytännössä useimmiten mahdotonta, lukuun ottamatta ulkopuolisten tahojen hallinnoimia koulutuksia, joissa koulutusten sisältö ja toteutustapa määräytyy koulutuksia hallinnoivien tahojen määräysten mukaisesti.

takaisin alkuun

2.1.1 Aikuiskoulutus

Aikuiskoulutuksen alalla tutkintoon johtava koulutus pitää perustutkintojen ja siihen valmistavan koulutuksen lisäksi sisällään myös ammattitutkinnot ja erikoisammattitutkinnot, sekä näihin johtavan valmistavan koulutuksen. Tämä tuo mukanaan sen tosiasian, että opiskelijoiden taso ja taustat vaihtelevat huomattavasti. Toisaalta opiskelijana saattaa olla nuorisoasteen opinnot keskeyttänyt juuri 18 vuotta täyttänyt nuori, toisaalta taas opiskelijana saattaa olla 50 vuotias ammattimies, joka on syystä tai toisesta tullut suorittamaan ammatillista pätevyyttä omaan työhönsä. Näiden lisäksi joukkoon mahtuu lukematon määrä työttömiä, jostain syystä ammattia vaihtavia tai tutkintonsa tasoa korottavia (ammattitutkinnosta erikoisammattitutkintoon).

Lisäksi aikuiskoulutuksena suoritetaan lukemattomia tutkintoon johtamattomia koulutuksia. Tällaisia koulutuksia ovat esimerkiksi erilaiset korttikoulutukset, yrityskohtaisesti räätälöidyt ammatilliset lisäkoulutukset sekä erilaiset ammattipätevyyden jatkokoulutukset. ). Erona nuorisoasteen koulutukseen on se, että aikuisopinnoissa näyttötutkintoon tulevan opiskelijan ei ole pakko osallistua valmistavaan koulutukseen, lukuun ottamatta joitakin tiettyjä erikoiskoulutuksia.

Aikuiskoulutukseen tuleva opiskelija on yleensä jo itsenäistynyt tai ainakin itsenäistymässä, jolloin koulutuksellinen vastuu ja tarve rajautuvat lähinnä vain ammatilliseen koulutukseen ja kasvatukseen. Toisinaan opettaja joutuu kuitenkin aikuisopetuksessakin perheterapeutiksi, purkautumiskanavaksi tai muuksi vastaavaksi kouluelämään kuulumattomien asioiden kuuntelijaksi ja neuvojaksi. Erona nuorisoasteen koulutukseen on kuitenkin se, että opettajan ei tarvitse puuttua näihin koulumaailmaan kuulumattomiin asioihin, ellei hänen mielipidettään erikseen kysytä.

Aikuiskoulutuksen alueellinen kehittämisvastuu on varsin merkittävä. Aikuiskoulutus pystyy myös vastaamaan huomattavasti nuorisoasteen koulutusta nopeammin alueellisiin työvoiman tarpeen äkillisiin muutoksiin. Koska aikuiskoulutus toimii yleensä liikelaitoksen tavoin, joutuu se väistämättä vastaamaan työelämän tarpeisiin, jolloin oppilaita vetävien niin sanottujen ”muotialojen” koulutusta ei tehdä työelämän tarpeiden kustannuksella.

2.1.2 Nuorisoasteen koulutus

Nuorisoasteen koulutuksessa tavoitteena on perustutkinto, opiskelijoiden ollessa lähes poikkeuksetta peruskoulusta tulleita nuoria. Nuorisoasteen ammatilliseen koulutukseen kuuluu tutkintoon valmistava opetus, johon opiskelijan on osallistuttava. Toisin kuin aikuisopiskelussa tutkintoa ei pääse suorittamaan ilman valmistavaa koulutusta.

Näiden opiskelijoiden koulutuksessa varsinaisen ammatillisen koulutuksen lisäksi erittäin tärkeäksi muodostuu myös niin sanottu kasvatuksellinen osuus. Aikuistuva nuori tarvitsee esikuvia ammatillisessa elämässä yhtä paljon, kuin työelämän ulkopuolista arkielämää silmälläpitäenkin. Opettaja joutuu siis varsin useinkin puuttumaan oppilaiden siviilielämän tekemisiin, jos ei nyt ihan opettajana, niin ainakin jonkinlaisena ammatillisena isähahmona.

Edellä mainittujen seikkojen johdosta opettajaresurssien käyttö ristiin saattaa muodostua melko haasteelliseksi varsinkin opettajille itselleen. Ei ole helppoa yhtäkkiä loikata aikuisten opettajan saappaista nuorison opettajaksi tai päinvastoin. Myös ryhmien yhdistäminen on pääsääntöisesti hankalaa, johtuen opiskelijoiden motivaatioissa ja taustoissa olevista eroista.

takaisin alkuun

2.2 Rahoitus

Valtio ja kunnat rahoittavat ammatillisen peruskoulutuksen. Tämän lisäksi koulutuksen järjestäjät saavat rahoitusta ammatilliseen lisäkoulutukseen. Koulutuksen järjestäjät saavat rahoituksensa laskennallisilla perusteilla. Jokaiselle koulutuksen järjestäjälle on määrätty opiskelijakohtainen yksikköhinta, joka määräytyy mm. sen perusteella, minkä alojen tai tutkintojen koulutusta koulutuksen järjestäjä tarjoaa ja missä koulutusmuodoissa koulutusta annetaan. Rahoitukseen vaikuttavat eri alojen oppilasmäärien lisäksi koulutuksen järjestäjän tuloksellisuus. Tuloksellisuuteen vaikuttavat työllistyminen, siirtyminen korkea-asteen jatko-opintoihin, opintojen keskeyttämisen vähentyminen, koulutuksen läpäisyaste, opetushenkilöstön kelpoisuus ja henkilöstön kehittäminen. Nämä rahoitusmuodot ovat pääosin samoja, riippumatta siitä, puhutaanko nuorisoasteen koulutuksesta vai aikuiskoulutuksesta. Koulutuksen järjestäjät päättävät rahoituksen jakamisesta oman organisaationsa sisällä, koska rahoittaja ei aseta vaatimuksia tai ehtoja rahojen jakamisen suhteen.

Julkisen rahoituksen lisäksi nuorisoasteella saadaan muodollista lisätuloa, myymällä palveluita oman oppilaitoksen ulkopuolelle. Pääasiassa nuorisoasteen koulutuksen rahoitus on kuitenkin julkisen rahoituksen varassa.

Aikuiskoulutuksen puolella taas merkittävä osuus rahoituksesta tulee nimenomaan koulutusten ja niihin liittyvien tuotteiden myynnistä ulkopuolisille. Suurin yksittäinen koulutusten ostaja lienee tällä hetkellä työvoimaviranomainen, jonka vuosittain hankkimien koulutusten arvo liikkunee 150 miljoonan euron paikkeilla. Yritykset rahoittavat merkittävästi aikuiskoulutuksen toimintaa, hankkimalla koulutuksia henkilöstölleen. Koulutukset koostuvat osittain ammatillisista lisäkoulutuksista ja osittain yrityksille räätälöidyistä ”kovan rahan” koulutuksista, jotka yritykset maksavat kokonaan omasta pussistaan tai käyttävät niihin esimerkiksi henkilöstön kehittämiseen saatavia tukia. Merkittävä koulutuksen osa-alue ovat erilaiset kortti- ja passikoulutukset, sekä tekniikan ja liikenteen alalla autonkuljettajille pakollisiksi tulleet ammattipätevyyden jatkokoulutukset.

takaisin alkuun

2.3 Henkilöstö

Aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen henkilöstön työsuhteisiin liittyviä eroja ei myöskään voida jättää huomiotta. Nuorisoasteen opettajilla esimerkiksi lomien ajankohdat määräytyvät oppilaiden lomien mukaan, kun taas aikuisopetuksen puolella lomat voidaan työnantajasta riippuen sopia hyvinkin joustavasti. Viikoittaisten työtuntien määrissä on niin ikään merkittäviä eroja, nuorisoasteen opettajan opetusvelvollisuuden ollessa alle 30 tuntia viikossa ja aikuiskoulutuksen opettajan työtuntien ollessa 38,25 tuntia viikossa. Ylimääräisten tuntien tekemisestä maksetaan nuorisoasteen opettajalle ”ylityölisällä” korotettua palkkaa, kun taas aikuiskoulutuksessa työskentelevä opettaja joutuu pitämään ylitöinä tehdyt tunnit vapaana tunti tunnista periaatteella. Samoin on kesäaikaan tehtyjen työtuntien korvauskäytäntö, nuorisoasteen opettajalle maksetaan kesäkuulle ja heinäkuulle ajoittuvilta tunneilta korkeampaa palkkaa, kun aikuiskoulutuksen opettajalla kyseisille kuukausille sijoittuvat tunnit ovat normaalia työaikaa.

takaisin alkuun

3 Huono naimakauppa vai hyvä avoliitto?

Kuten yritysmaailmassakin, myös koulutustoimialalla hyvä kumppanuus on monesti parempi ratkaisu kuin huono fuusio. Näennäisten säästöjen tai muiden syiden vuoksi toteutettu organisaatioiden yhdistäminen koituu helposti toisen tuhoksi. Toimintatavaltaan kahden niinkin erilaisen toimijan yhdistäminen vaatii paljon, kun taustalla ovat täysin erilaiset toimintakulttuurit.

Ammattiopistostrategian seurauksena koulutusta tarjoavista toimijoista on tullut hyvinkin monialaisia, jolloin ylimmän johdon tietämys johtamiensa koulutusalojen käytännön asioista jää pakostakin heikoksi. Tämä asettaa kasvavia vaatimuksia keskijohdon ja työntekijäportaan osaamiselle. Osaamisvaatimukset vain korostuvat entisestään, mikäli kokonaisuutta entisestään kasvatetaan, yhdistämällä kaksi täysin erilaisiin toimintakulttuureihin tottunutta toimijaa.

Kun puhutaan aikuisopistosta ja nuorisoasteesta ja niiden hallinnollisesta yhdistämisestä, esiin nousee väistämättä myös varsinaisen opetustyön taustalla olevat tekijät. Molemmilla on omat hallintoon liittyvät prosessinsa, joilla katsotaan olevan tietty omistajuus. Mikäli aikuisopetus yhdistetään konkreettisesti nuorisoasteen kanssa saman hallinnon alle, katoaa aikuisopiston prosessin omistajuus varsin helposti. Kun aikuisopiston prosessin omistajuus katoaa tai se sirpaloituu, seurauksena on yleensä koko aikuiskoulutus sektorin hidas mutta väistämätön hiipuminen. Lopulta koko aikuiskoulutussektori kuolee pois, vaikka näin ei missään nimessä saisi päästä käymään. Prosessin omistajuuden säilyttäminen aikuiskoulutuksella itsellään onkin ensiarvoisen tärkeää, jotta varsin laajan ja merkittävän koulutussektorin säilyvyys taataan.

Suomessa on toteutettu useita kyseiseen yhdistämiseen liittyviä selvityksiä. Selvityksiä on tehty sisäisin voimin ja ulkoisten konsulttien palveluja apuna käyttäen. Osa selvityksistä on toteutettu lähes yksinomaan teoreettiselta pohjalta, tutkien asiaa lähinnä lukujen ja prosessien muutoksista aiheutuvien ennustettavissa olevien seikkojen pohjalta. Osa selvityksistä taas on toteutettu haastatteluihin ja kyselyihin perustuvilla tiedon hankinta menetelmillä. Haastattelututkimuksissa kohderyhmänä ovat olleet yleensä sekä aikuiskoulutuksen että nuorisoasteen koulutuksen parissa johtotehtävissä työskentelevät viranhaltijat.

Lähes poikkeuksetta tutkimusten tuloksena on päädytty siihen, että naimakauppaa ei kannata lähteä tekemään. Tutkimuksissa on tullut selkeästi esille mm. molempien koulutussektorien edustajien haluttomuus varsinaiseen yhdistämiseen. Haastatellut henkilöt ovat pitäneet hyvää kumppanuutta huomattavasti parempana vaihtoehtona. Tutkimusten tuloksena joitakin tällaisia kumppanuussopimuksia onkin jo tehty, mutta koska ne ovat vielä huomattavan tuoreita, ei lopullisia tuloksia vielä voida todentaa.

Kumppanuuteen perustuvissa toteutuksissa ei ole niin suurta tarvetta yhtenäistää toimintaan liittyviä käytäntöjä. Näissä toteutuksissa voidaan yhdistää toimintoja niiltä osin, kuin se on molempien osapuolten kannalta järkevää ja sujuu vaivattomasti. Yhteisten kalusto ja tilaresurssien käyttöä voidaan tehostaa ilman yhteistä hallintoa, kunhan kumppanit näkevät toisensa nimenomaan kumppaneina. Mikäli toinen osapuoli koetaan kilpailijaksi, aiheuttaa se ajan mittaan suuria ongelmia edellä mainittujen resurssien tehokkaalle hyödyntämiselle. Myös henkilöstöresurssien käyttö normaaleissa opetustilanteissa helpottuu, edellyttäen että molemmat osapuolet myös toteuttavalla tasolla sitoutuvat yhteistyöhön. Tapauksissa, joissa toinen osapuoli lainaa resurssejaan toiselle, saamatta kuitenkaan koskaan vastaavia palveluksia itse, johtaa ennemmin tai myöhemmin käytännön yhteistyön päättymiseen.

Koska aikuiskoulutus ei kilpaile samoista opiskelijoista nuorisoasteen koulutuksen kanssa, tulisi nuorisoasteen organisaation nähdä aikuiskoulutussektori lähinnä heidän toimintaansa täydentävänä toimijana. Aikuiskoulutussektorin reagointinopeus ja –kyky tulisi nähdä työvoimaa käyttävää yrityssektoria palvelevana voimavarana, joka täydentää perustyövoimaa kouluttavan nuorisosektorin kapasiteetista poikkeavia vaihteluita.

Mikäli kuitenkin kaikesta huolimatta päädytään yhdistämään näiden kahden toimijan hallinnolliset organisaatiot kokonaan, tulisi sellainen mittava ja raskas projekti toteuttaa erittäin rauhallisesti. Kiireellä saadaan yleensä aikaan vain huonoja asioita, vaikka vaadittavat ratkaisut on tietenkin pystyttävä tekemään niiden vaatimassa aikataulussa, ilman turhia viivytyksiä ja byrokratian rattaiden turhia pyörittelyjä.

Ennen kuin tällaista yhdistämistä edes aloitetaan, tulisi perusasiat saattaa kuntoon, jolloin myöhemmässä vaiheessa säästytään turhilta kitkoilta eri koulutussektorien henkilöstöjen välillä. Onhan sanomattakin selvää, että täysin eri työsuhteen ehdoilla toimivilta työntekijöiltä voida vaatia samoja asioita. Esimerkiksi palkassa on nuorisoasteen ja aikuiskoulutuksen henkilöstöllä huomattavia eroja, vaikka henkilöillä on samat pätevyydet ja he tekevät käytännössä samaa työtä. Tällaiset epäkohdat eivät voi olla vaikuttamatta projektin toteutuksen käytännön onnistumiseen.

Projektia hallinnoivien ihmisten tulisi olla mahdollisimman puolueettomia, ja heillä pitäisi olla jäljellä useita työvuosia kyseisen syntyvän uuden organisaation sisällä. Lisäksi projektia toteuttamaan tulisi valita ihmisiä, joilla on riittävän hyvä itsetunto niin henkilöinä kuin ammatillisessakin mielessä. Tällaisilla ihmisillä ”riittää munaa” perua päätöksiään ja antaa valintaa vaativissa joko tai tilanteissa periksi muiden esittämille vaihtoehdoille.

Koko projektin ajan tulisi kuunnella arkipäivän opetustyötä tekeviä opettajia ja muita ruohonjuuritason ihmisiä. Näiltä ihmisiltä tulevat viestit paitsi kertovat projektin suuntaa onnistumiseen tai epäonnistumiseen, myös antavat käsitystä siitä kuormituksesta ja niistä käytännön vaatimista korjausliikkeistä, joita projektia johtavien tahojen tulisi tehdä.

Joitakin tällaisia aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen fuusioita on maassamme toteutettu. Lähes poikkeuksetta ne ovat aikaa myöten päättyneet aikuiskoulutuksen loppumiseen kyseisessä koulutuslaitoksessa. Syitä näihin surullisiin lopputuloksiin emme tiedä, mutta lukuisia veikkauksia ja mielipiteitä on esitetty. Useimmiten syyksi esitetään nuorisoasteelta peräisin olevien hallintomallien sopimattomuutta aikuiskoulutuksen toimintaan. Perinteisesti nuorisoasteella asiat tehdään pitkän aikavälin suunnittelulla, kun taas aikuiskoulutussektorilla kyetään toimimaan huomattavan lyhyellä varoitusajalla. Toisena merkittävänä syynä on pidetty hallinto-organisaatiota, joka on peräisin yhdistymistä edeltävältä nuorisoasteelta, ja pitää näin siis liian tiukasti kiinni nuorisoasteen hyvinvoinnista myös yhdistymisen jälkeen. Kyseinen organisaatio on myös tottunut rahoituksen tuloon nuorisoasteelta tuttujen kuvioiden mukaan, jolloin unohdetaan helposti aikuiskoulutuksen liikelaitosmainen toimintatapa. Näin ollen merkittävä osuus aikuiskoulutukseen liittyvästä rahoituksesta, joka joudutaan hankkimaan yritysmäiseen tyyliin vapailta markkinoilta tarjouskilpailujen ja markkinoinnin keinoin, jää kokonaan saamatta. Tämän seurauksena aikuiskoulutus alkaa näyttämään kannattamattomalta toimialalta, josta mahdollisesti jopa halutaan päästä eroon. Joissain tapauksissa on edellä mainittua vaikutusta vielä vahvistanut se, että aikuiskoulutuksen hankkimia vähiäkin rahoja on käytetty sumeilematta nuorisoasteen hyväksi.

takaisin alkuun

Lähteet

Aikuisten opiskelumahdollisuudet ja järjestäjäverkko toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa. Koulutuksen arviointineuvosto. Viitattu 19.3.2011. http://www.edev.fi/img/portal/19/Julkaisu_nro_15.pdf?cs=1143625066

Ammatillisen aikuiskoulutuksen kehittäminen Keski-Suomessa. Keski-Suomen liitto 2001. Viitattu 19.3.2011. www.keskisuomi.fi/filebank/186-ammatillinen.pdf

Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009. Opetusministeriö. Viitattu 19.3.2011. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/ammatillinen_koulutus/ lomakkeet_ja_paeaetoekset/asiakirjat/jarjestajaverkko_suositukset_020409.pdf.

Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen. 2009. Opetusministeriö. Viitattu 19.3.2011. http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/ammattiopistostrategia/index.html

Toisen asteen koulu Pohjoismaissa. Koulutuksen arviointineuvosto. Viitattu 19.3.2011. http://www.edev.fi/img/portal/19/Julkaisu_nro_4.pdf?cs=1116830034

Tulevaisuuden osaaminen. Viitattu 19.3.2011. www.nordvux.net/download/2257/ntt_rapport_sum_fi.pdf

Työvoimapoliittisen koulutuksen vaikuttavuuden parantaminen. Työministeriö 2007. Viitattu 19.3.2011 http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/06_tutkimus/tpt334.pdf

Varsinais Suomen toisen asteen ammatillisten oppilaitosten yhteistyö ja kehitysnäkymät. 2010. Turun Yliopisto. Viitattu 19.3.2011. http://www.edu.utu.fi/koulutuksenarviointi/ammatillisetoppilaitokset.pdf

Kainuun ammattiopiston henkilökunnan haastattelut

takaisin alkuun