Avainsana-arkistot: ammatillinen koulutus

Kestävän kehityksen opetus luonnonvara- ja ympäristöalalla – Case Seppälä

Jatta Ahlsten, Maire Heikkinen, Suvi Juntunen ja Reetta Karppinen 

Tämän kirjallinen työ on pohjustus Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alan kestävän kehityksen opetuksen kehittämiselle. Yksikkömme sai Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiön eli OKKA-säätiön kestävän kehityksen sertifikaatin joulukuussa 2010. Se on todistuksena siitä, että olemme miettineet ja vieneet kestävään kehitykseen (jäljempänä KEKE) liittyviä asioita pitkälle opetuksessamme. Mutta kehitettävää on edelleen. Yksi tärkeä kehittämiskohde on se kuinka varmistamme kaikissa tutkinnoissa ja tutkinnon osissa kestävän kehityksen opetuksen toteutumisen. Eli toisin sanottuna KEKE- opetuksen terävöittäminen. Yhtenä ratkaisuna on oppimispolun rakentaminen. Siinä kuvataan kuinka varmistetaan tärkeiden kestävään kehitykseen liittyvien asioiden opetus jokaisessa tutkinnossa.

Tässä kirjallisessa raportissa tutkimme mistä kestävä kehitys on saanut alkunsa, mitä sillä tarkoitetaan ja mitä se tarkoittaa luonnonvara-alalla. Olemme lisäksi pohtineet kuinka nämä oppimispolut voisi kuvata.

Mitä on kestävä kehitys?
Historiaa ja taustoja
Kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta
Kestävä kehitys luonnonvara-alalla
Kestävä kehitys Seppälässä
KEKE-opetuksen oppimispolku
Pohdinta
Lähteet


Mitä on kestävä kehitys?


Historiaa ja taustoja

Useat kansainväliset perusasiakirjat ovat olleet pohjana kestävälle kehitykselle niin maailman laajuisesti kuin kansallisesti. YK:n ensimmäisessä ympäristökokouksessa Tukholmassa vuonna 1972 pohdittiin maailman laajuisesti yhteisen maailman yhteisiä haasteita. Tuolloin tunnustettiin, etteivät ympäristöongelmat kunnioita valtioiden rajoja ja etsittiin ensimmäisen kerran yhdessä keinoja elinympäristömme suojelemiseksi. Kokouksessa käsiteltiin kolmea laajaa kokonaisuutta. Yhtenä teemana oli luonnonvarojen käyttö, kehitys ja ympäristö sekä myös ympäristönsuojelun kasvatukselliset kysymykset nousivat esille. (Kärppä, Laurila & Lundgren 2010, 9)

YK:n ympäristön ja kehityksen maailmankomissio, jota johti Gro Harlem Brundtland, julkaisi raportin vuonna 1987. Se nosti kestävän kehityksen ajatuksen suureen julkisuuteen. Raportin määritelmän mukaan: ”kestävä kehitys on ihmiskunnan nykyisten tarpeiden tyydyttämistä niin, että tulevilta sukupolvilta ei viedä mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan”. Komission raportti muodosti pohjan YK:n ympäristö- ja kehityskokoukselle Rio de Janeirossa järjestetyssä kokouksessa vuonna 1992. Siellä kestävän kehityksen ajatus tunnustettiin ensimmäistä kertaa korkealla poliittisella tasolla, ja maailman hallitukset sitoutuivat edistämään kestävää kehitystä kansallisessa toiminnassaan ja kansainvälisessä yhteistyössä. Kokouksessa hyväksyttiin Agenda 21 -toimintaohjelma, jossa kestävän kehityksen edistämisestä sovittiin ja määriteltiin kansainväliset tavoitteet. Kokouksessa syntyi myös laaja yhteisymmärrys siitä, että ympäristönsuojelu, taloudellinen kasvu ja sosiaaliset, ihmisten hyvinvointiin liittyvät kysymykset liittyvät toisiinsa. (emt. 9.)

Maaliskuussa 2000 EU asetti Lissabonissa kokoontuneessa Eurooppa-neuvostossa päämääräkseen tulla ”maailman kilpailukykyisimmäksi ja dynaamisimmaksi tietoon perustuvaksi taloudeksi”. Göteborgissa kesäkuussa 2001 kokoontuneessa Eurooppa-neuvostossa sovittiin kestävän kehityksen strategiasta ja lisättiin Lissabonin strategiaan ympäristön näkökohta. Ympäristöteknologia on tärkeä kohta Lissabonin strategian ja kestävän kehityksen välillä, koska se voi lisätä kasvua ja samalla parantaa ympäristön tilaa ja suojella luonnonvaroja. Strategia uudistettiin vuonna 2006. (Euroopan parlamentti 2011.)

Vuonna 2002 YK:n kestävän kehityksen huippukokouksessa Johannesburgissa koottiin yhteinen toimintasuunnitelma tukemaan Agenda 21 ja siinä määriteltyjä tavoitteita. Johannesburgin kokouksessa sai alkunsa myös hanke kansainvälisen koulutukseen painottuvan projektin aloittamisesta. Vuoden 2002 joulukuussa YK:n yleiskokous julisti kestävää kehitystä edistävän koulutuksen vuosikymmenen 2005–2014. (Kärppä, Laurila & Lundgren 2010, 10.)

Suomi on ollut yksi edelläkävijä kestävän kehityksen tavoitteiden käyttöön ottamisessa kansallisella tasolla. Suomeen perustettiin kansallinen kestävän kehityksen toimikunta jo vuonna 1993. Sen tehtävänä oli edistää yhteistyötä kestävän kehityksen kysymyksissä Suomessa ja toimia neuvoa antavana elimenä YK:ta ja erityisesti sen kestävän kehityksen toimikuntaa koskevissa asioissa. (emt.10.)

Suomen kestävän kehityksen toimikunta määritteli 1995 kestävän kehityksen ”maailmanlaajuisesti, kansallisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaksi jatkuvaksi ja ohjatuksi yhteiskunnalliseksi muutokseksi, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet.” Toimikunnan mukaan kestävä kehitys sisältää kolme näkökulmaa: ekologisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen. (Lemmetyinen & Miettinen 2011, 3.)

Suomi teki vuonna 1998 ensimmäisten maiden joukossa oman kestävän kehityksen ohjelmansa. Hallituksen kestävän kehityksen ohjelmalla pyrittiin ekologiseen kestävyyteen ja sitä edistävien taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen mahdollisuuksien luomiseen. (Kärppä, Laurila & Lundgren 2010, 10.)

Suomen ohjelma kestävän kulutuksen ja tuotannon edistämiseksi valmistui vuonna 2005. Se liittyy YK:n vuoden 2002 kestävän kehityksen huippukokouksen päätökseen. Ohjelman tavoitteena on edistää energiaa ja materiaaleja säästävää tuotantoa sekä ohjata kuluttajia tekemään kestäviä valintoja. Ohjelmassa kasvatukselle ja koulutukselle on varattu oma lukunsa. Sen mukaan kestävän kehityksen kasvatus ja koulutus tulee ottaa huomioon oppilaitosten ja korkeakoulujen kaikessa toiminnassa. Ohjelman mukaan kasvatuksella ja koulutuksella on tärkeä rooli nyky-yhteiskunnan toiminnan muuttamisessa kestävämmäksi ja siinä esitetään monia toimenpide-ehdotuksia koulutukselle ja kasvatukselle. (emt. 10.)

Strategiassa todettiin myös koulutuksen ja kasvatuksen keskeinen rooli kestävän kehityksen tavoittelussa. Strategiassa asetettiin tavoitteita mm. arvo- ja asennekasvatuksen edistämiseksi, oppilaitosten arkikäytäntöjen ja toimintakulttuurin kehittämiseksi, yhteistyön lisäämiseksi oppiaineiden välillä ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa, oppimateriaalien kehittämiseksi sekä osallistumis- ja vaikuttamistapojen kehittämiseksi. Valtakunnallisesti tavoitteeksi asetettiin myös kestävän kehityksen toimintaohjelmien laatiminen kaikille kouluille viimeistään vuoden 2010 aikana. (emt. 11.)

Vuonna 2006 julkaistiin strategia ”Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategian ja sen toimeenpanosuunnitelman vuosille 2006 – 2014”. Sen julkaisi Suomen kestävän kehityksen toimikunnan erillinen koulutusjaosto. Se esittää strategiassaan toimenpiteitä mm. opettajien osaamisen ja oppimateriaalien kehittämiseen, yhteistyö- ja kehittämisverkostojen rakentamiseen sekä asettaa tavoitteita mm. oppilaitosten ympäristöasioiden hallinnalle. Näiden lisäksi ammatillisen koulutuksen osalta tavoitteeksi asetetaan mm. kestävän kehityksen merkityksen vahvistaminen näyttötutkinnoissa. Koulutusjaosto esittää myös, että vuoteen 2010 mennessä kaikkiin koulutusorganisaatioihin laaditaan oma kestävän kehityksen toimintaohjelma, joka osa toiminta- ja taloussuunnitelmaa ja laadunhallintaa. Strategiassa asetetaan tavoitteeksi, että 15 % päiväkodeista, kouluista ja oppilaitoksista on saanut ulkoisen tunnuksen tai sertifikaatin kestävän kehityksen toiminnastaan vuoteen 2014 mennessä. (emt. 11.)

Strategiassa tavoitteeksi ammatilliselle koulutukselle asetettiin mm. oppimateriaalin monipuolisen tuotannon kehittäminen, opettajien ja työpaikkaohjaajien täydennyskoulutus sekä kestävän kehityksen huomioon ottaminen ammattitaitokilpailuissa. Tavoitteena on, että 15 prosentilla ammatillisista oppilaitoksista on vuonna 2014 jokin sertifikaatti tai tunnus kestävän kehityksen työn tasosta. Ammatillisia oppilaitoksia kestävän kehityksen toimintaohjelmien rakentamiseen kannustaa myös tammikuussa 2008 vahvistettu ammatillisen koulutuksen laadunhallintasuositus. Siinä asetetaan tavoitteita ja suosituksia kestävän kehityksen huomioon ottamisessa oppilaitoksen toiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. (emt. 12.)

Edellä kuvatut strategiat ja ohjelmat näyttävät, että kestävän kehityksen merkitys Suomen koulutuspolitiikassa on selvästi lujittunut viime vuosina. Kestävä kehitys tulee myös säilymään keskeisenä koulutuksen haasteena sillä sen merkitys työelämässä korostuu tulevaisuudessa. Kestävä kehitys on maailmanlaajuisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Kestävää kehitystä on kuvattu myös ihmiskunnan suurimmaksi oppimishaasteeksi. (emt. 12.)

takaisin alkuun


Kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta

Ekologisesti kestävällä kehityksellä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden eli ekosysteemien toimivuuden säilyttämistä sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan sopeuttamista luonnonvaroihin ja luonnon sietokykyyn. Ekologista ulottuvuutta voidaan pitää kestävän kehityksen kaikkein tärkeimpänä ulottuvuutena, sillä luonnonvarojen riittävyys, käyttö ja oikeudenmukainen jakaminen asettavat viime kädessä rajat kaikelle ihmisen toiminnalle. (Lemmetyinen & Miettinen 2011, 3.)

Sosiaalisesti kestävän kehityksen tarkoitus on turvata kaikille ihmisille yhdenvertaiset mahdollisuudet oman hyvinvointinsa luomiseen, perusoikeuksien toteutumiseen ja elämän perusedellytysten hankkimiseen. Sosiaalisen kestävyyden pitää taata mahdollisuuden tasa-arvoiseen osallistumiseen ja vastuunottoon päätöksenteossa. Sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimukseen sisältyy oma elämänhallinta, vastuunotto ja kestävien elämäntapojen tavoittelu. (emt. 3.)

Taloudellisesti kestävä kehitys tarkoittaa teollisuusmaissa erityisesti tuotantotapojen muutoksia ja vastuullista kuluttamista. Kasvu ei saa perustua velkaantumiseen tai luonnonvarojen hävittämiseen. (emt. 4.)

Kulttuurisesti kestävä kehitys mahdollistaa ihmisten vapaan henkisen toiminnan, eettisen kasvun sekä kulttuurien monimuotoisuuden säilyttämisen ja kehittymisen sukupolvesta toiseen. Tärkeä osa kulttuurillista moninaisuutta ovat kulttuurin tuntemus, arvostus ja kulttuurinen identiteetti sekä moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus. (emt. 4.)
takaisin alkuun


Kestävä kehitys luonnonvara-alalla

Kestävän kehityksen teemat ovat aina kuuluneet hyvin luontevalla tavalla osaksi luonnonvara- ja ympäristöalan opetusta. Tämä ilman, että on edes ajateltu erityisesti kestävää kehitystä. Eihän sana edes ole ollut tunnetusti käytössä kovin pitkään.

Luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu maaseutuelinkeinon periaatteisiin luonnostaan. Lisäksi toimintaa ohjaa myös monet lait, määräykset ja ohjeet. Vuosi vuodelta, kun tutkimustuloksia on enemmän ja tekniikka on kehittynyt, myös ohjeistus lisääntyy. Tämä on toisaalta hyvä, ja toisaalta jotkut yrittäjät kokevat sen raskaaksi asiaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että joidenkin toimenpiteiden tekeminen ei perustu enää vapaehtoisuuteen vaan pakkoon, tästä esimerkkinä nitraattidirektiivi, joka ohjaa hyvin tarkasti lannanlevitystä pellolle ja lypsylehmien jaloitteluvaatimus.

Luonnonvara- ja ympäristöalaa ohjaa monet lait. Näitä ovat mm. työsuojelulaki, jätelaki, eläinsuojelulaki, metsälaki, hygienialaki yms. Lakien lisäksi on vielä paljon suosituksia, joiden mukaan suositellaan toimittavan. Muun muassa eläinten pitoon liittyy monia tällaisia suosituksia.

 

Kuva 1. Laiduntaminen parantaa merkittävästi eläinten hyvinvointia, se tukee eläinten lajityypillistä käyttäytymistä ja kuuluu osana suomalaiseen kulttuurimaisemaan. Kuvassa Seppälän kyytöt laitumella. Kuva: Reetta Karppinen

takaisin alkuun


Kestävä kehitys Seppälässä

Seppälässä, Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alan yksikössä, opiskellaan sekä nuorisoasteella että aikuiskoulutuksessa yhteensä lähes 20:ssa eri tutkinnossa. Kaikissa tutkinnoissa on jo tutkinnonperusteissa mainittu useita seikkoja, jotka kuuluvat kestävään kehitykseen. Opetussuunnitelmissa ja opetuksessa on käsitelty paljonkin kestävää kehitystä, mutta ennen OKKA-säätiön KEKE sertifikaatin hakemista emme osanneet edes ajatella, että esimerkiksi jokavuotisten Maalaismarkkinoiden järjestäminen on myös kestävän kehityksen arvojen mukaista toimintaa.

Kestävän kehityksen teemoista Seppälän käytännön elämässä tärkeimpänä ovat työturvallisuuteen liittyvät asiat, joita korostetaan läpi opiskelun jokaisessa työtehtävässä ja työvaiheessa. Puutteet työturvallisuudessa voivat pahimmillaan maksaa jonkun hengen.

Kuva 2. Isojenkin koneiden kanssa on turvallista työskennellä, kunhan suojavarustus ja toimintatavat ovat oikeat. Kuva: Maire Heikkinen.

Kaikkiin tutkintoihimme kuuluu pakollisena tutkinnonosana yrittäjyys ja opetuksessa on kiinnitetty huomiota taloudellisuuteen ja kannattavuuteen, joiden kautta oikeita materiaalivalintoja ja hävikin välttämistä on käsitelty. Kun jätettä syntyy, se lajitellaan asianmukaisesti ja kierrätetään kaikki mitä voidaan.

Yhteistyötaidot ja työyhteisössä toimiminen ovat tärkeitä teemoja nuorisoasteella. Nuorilla ei vielä itsellä ole omakohtaista kokemusta työelämästä ja työelämässä toimimisen pelisääntöjen opettelussa koululla on merkittävä rooli. Sopeutuminen työelämän lainalaisuuksiin ja toisaalta rohkeus kertoa myös omia mielipiteitään ovat monille opiskelijoillemme yhtä merkittäviä oppimisen haasteita kuin vaikka traktorilla ajamisen opettelu tai jokin muu tekninen taito.

Koneiden ja laitteiden huolto ja asianmukainen käyttö mielletään meillä ennen kaikkea työn taloudellisuuteen ja kannattavuuteen liittyviksi asioiksi. Kannattavuusseikkojen lisäksi kysymyksessä on merkittävä ympäristönäkökohta: kun valitaan oikean kokoiset koneet eri työkohteisiin, säästetään polttoainetta ja työtunteja. Kun koneet huolletaan tarkasti ja asianmukaisesti, niiden käyttöikä pitenee eivätkä ne myöskään pääse esim. valuttamaan ympäristöön öljyä. Huolletut koneet ja laitteet ovat myös turvallisia käyttää.

Eläimistä ja niiden hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu olennaisena osana kaikkiin tutkintoihin, missä eläimiä opiskellaan. Myös julkisuudessa on käyty paljon keskustelua aiheen tiimoilta ja eläinten hyvinvointi on tärkeä asia niin opettajille kuin opiskelijoillekin. Hieman yllättäen myös tämä aihe liittyy kestävään kehitykseen sekä eläinten hyvinvoinnin, myös maaseudun imagon kannalta. Suomalaisen tuottajan imagon vahvistaminen paitsi luo hyvinvointia eläimille ja ihmisille maaseudulla, myös kaikkien suomalaisten kuluttajien turvallisuudentunnetta kotimaisia elintarvikkeita ja tuotteita käytettäessä. Tämä puolestaan edesauttaa työpaikkojen säilymistä maaseudulla.

Seppälässä järjestetään jo 23. kertaa Maalaismarkkinat, jotka perinteisesti kokoavat kainuulaiset tuottajat ja käsityöläiset Seppälään aina elokuun viimeisenä viikonloppuna. Tapahtumasta on tullut vuosien saatossa Kainuun suosituin yleisötapahtuma. Tapahtumassa paitsi kainuulaiset tuottajat ja yhdistyksen saavat tuotteitaan esille, myös markkinavieraat – ja erityisesti lapset pääsevät esimerkiksi maaseudun eläimiin ja koneisiin tutustumaan. Tähänkin saakka olemme ajatelleet tapahtumaa sidosryhmäyhteistyön ja Seppälän imagon ja tunnettuuden kannalta ja nyt tiedämme, että nämä seikat liittyvät vahvasti kestävään kehitykseen.

Kulttuuri ja historia ovat Seppälässä esillä myös jo perinteeksi muodostuneessa jokakeväisessä Toukotöiden siunaus – tapahtumassa, joka toimitetaan ekumeenisena. Samassa tilaisuudessa myös Seppälän karja päästetään kevätlaitumelle. Seppälän karja on uhanalaista itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä. Meillä on siis elävä geenipankkiaines koulutilallamme. Seppälä on vahvasti mukana valtakunnallisessa kyyttöjen tuotteistamishankkeessa, jossa kyytön maidosta ja lihasta kehitetään erilaisia tuotteita markkinoille. Tällä toiminnalla kyyttöjä tehdään tunnetuksi ja uhanalaista rotua saadaan elvytettyä. Myös Seppälän hevoset ovat kaikki nykyään Suomenhevosia, perinteitä vaalien ja kunnioittaen.

Seppälässä on siis opetuksessa ollut useita kestävän kehityksen teemoja. Ajatus sertifioimisesta lähti Kainuun ammattiopiston kestävän kehityksen – tiimin halusta reagoida opetushallituksen vaatimukseen, että vuonna 2010 kaikilla luonnonvara-alan oppilaitoksilla olisi joko sertifikaatti tai ainakin valmius siihen. KAO:n KEKE-tiimi päätti siis lähteä hakemaan sertifikaattia ja tiimi valitsi siihen OKKA -säätiön.  Vaihtoehtona tälle olisi ollut ISO14001standardiin perustuva sertifiointi, joka olisi ollut meille todennäköisesti hankalampi prosessi. OKKA-säätiön  sertifikaatti on kehitetty nimenomaan kouluille.

Sertifikaattiprosessi oli haasteellinen, erityisesti opetuksen itsearviointi oli työläs, koska jokaisen tutkinnon opetussuunnitelmat oli käsiteltävä auki OKKA-säätiön KEKE sertifioinnoin kriteeristön pohjalta ja mietittävä käytännön opetuksen toteutus. Itsearviointia varten perustettiin niin sanotut KEKE – tiimit aloittain (maatalous, puutarha, luonto) ja tiimit kokoontuivat usean kuukauden ajan säännöllisesti tekemään itsearviointia. Hyvän pohjan haasteelliseen työhön antoi se, että kestävän kehityksen projektivastaavalla Eeva-Liisa Mularilla on auditoijan pätevyys.

Seppälälle myönnettiin joulukuussa 2010 ensimmäisenä luonnonvara-alan oppilaitoksena OKKA-säätiön kestävän kehityksen uusien kriteerien mukainen sertifikaatti eli tavoite (OPH:n vaatimus) on täytetty. Käytännössä työ silti vielä jatkuu, tavoitteenamme on kirkastaa kestävän kehityksen teemoja edelleen ja varmistaa, että kaikki asiat käydään varmasti opetuksessa läpi ilman, että niitä varten olisi erillisiä ”KEKE-kursseja”. Olemmekin jo suunnitelleet erilaisia kestävän kehityksen teemapäiviä, jotka ovat helppo ja nopea opetustapa isoille opiskelijamäärille. Lisäksi on mietittävä tapoja, joilla opiskelijoita voidaan ohjata pohtimaan enemmän itsenäisesti kestävään kehitykseen liittyviä asioita.
takaisin alkuun


KEKE-opetuksen oppimispolku

Oppimispolku on tapa, jolla kuvataan oppimisen prosessia; mitä opitaan ja milloin. Seppälässä kestävän kehityksen opetuksen oppimispolkua on alettu rakentamaan niin, että kirjataan auki KEKE-kriteeristöstä tärkeät asiat: mitä ne tarkoittavat missäkin tutkinnon osassa. Tällöin kaikki tärkeät asiat tulee huomioitua ja opettajat muistavat opettaa ne. Oppimispolku on asiakirja joka on kaikkien saatavilla ja se on opetussuunnitelman lisänä.

Jokaisella opiskelijalla on myös oma henkilökohtainen oppimispolkunsa, jonka avulla he oppivat kestävällä tavalla toimimista opiskellessa erilaisiin ammatteihin. Aikuisilla opiskelijoilla on jo elämän kokemusta enemmän kuin nuorilla, joten heille kestävällä tavalla toimiminen arkielämässä on tutumpaa. Valoja ei pidetä turhaan päällä ja sähköä säästetään. Nuoremmat opiskelijat jotka ovat juuri muuttaneet poissa kotoa, vasta opettelevat näitä arkielämän asioita.

Kestävän kehityksen perusteet on hyvä käydä läpi myös teoriatunneilla, mutta erilaiset oppimisympäristöt auttavat hahmottamaan asiat käytännössä. Oppimisympäristöt toimivat myös hyvänä oppimispolkuna. Samat perusasiat toistuvat vaikka siirryttäisiin tallista navettaan, esimerkiksi työturvallisuus, eläinten hyvinvointi, jätteiden lajittelu. Toistojen kautta saavutetaan rutiini ja sitä kautta elämäntapa.

Kuva 3. Kestävän kehityksen elementtejä liittyy kaikkiin opetustilanteisiin. Kuvassa eläintenhoitajat ratsastamassa Seppälän opetushevosilla. Kuva: Suvi Juntunen.

Kestävän elämäntavan oppimisen perusta on kasvattajien ja opettajien osaaminen. Opettajien tehtävä onkin auttaa opiskelijaa sisäistämään näitä tärkeitä taitoja omalla opintopolullaan niin, että kestävällä tavalla toimiminen olisi mukana myös arkielämässä. On tärkeää, että opittaisiin suunnittelemaan ja valitsemaan erilaisia asioita kestävä kehitys huomioiden. Tätä kautta saataisiin aikaan todellisia muutoksia arkielämässä ja sitoutumista kestävään elämäntapaan. (Kestävän kehityksen toiminnan koulutusjaosto 2006, 13-14)..
takaisin alkuun


Pohdinta

Kestävän kehityksen opettaminen on jokaisen opettajan vastuulla. Se ei ole mitään ihmeellistä salakieltä, vaan jokapäiväistä toimintaa. Mitä enemmän opetustyöstä on kokemusta ja mitä tarkemmin itse hallitsee opetettavat asiat, nousevat myös KEKE-asiat kuin itsestään esille. Kestävästä kehityksestä ei ole esimerkiksi meillä luonnonvara-alalla omaa kurssiaan, vaan se opetetaan integroituna, esille nouseekin kysymys kuinka hyvin osaamme opettaa yleiset KEKE-asiat? Kuten esimerkiksi mikä on kasvihuoneilmiö ja mitä tarkoittaa hiilijalanjälki. On tärkeää, että jokaisessa oppilaitoksessa ja joka alalla pysähdyttäisiin miettimään kestävän kehityksen opettamista. Tällöin asiasisältöjä voi miettiä yhdessä, jakaa vastuualueita ja pohtia opetussuunnitelman riittävyyttä.

Kestävän kehityksen opetuksen lähtökohdat on kirjattu vuonna 2006 julkaistuun strategiaan ”Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategian ja sen toimeenpanosuunnitelman vuosille 2006 – 2014”. Tämä antaa osviittaa opetustyöhömme. Alakohtaisesti näitä asioita on kirjattu tutkinnon perusteisiin ja koulukohtaisiin opetussuunnitelmiin. Maatalousalan perustutkinto sai vuonna 2009 uudet tutkinnon perusteet. Tässä sanotaan kestävästä kehityksestä: ” Opiskelija tai tutkinnon suorittaja toimii ammattinsa kestävän kehityksen ekologisten, taloudellisten, sosiaalisten sekä kulttuuristen periaatteiden mukaisesti. Hän noudattaa alan työtehtävissä keskeisiä kestävän kehityksen säädöksiä, määräyksiä ja sopimuksia.” (Opetushallitus 2009, 18.)

Oppimispolkujen kirjoittaminen ja KEKE-opetuksen kehittäminen on iso työ ja siihen tarvitaan kaikkien opettajien panostus. Vain sillä tavalla ymmärrys kestävän kehityksen opetuksen sisällöstä on laaja ja kaikenkattava sekä myös opettajat itse sitoutuvat siihen.

Kestävään kehitykseen kuuluu paljon muutakin kuin vain sähkön ja veden säästäminen sekä jätteiden lajittelu ja kompostointi. Tavallisessa arkielämässä KEKE kuitenkin kulminoituu näihin konkreettisiin asioihin. Kestävän kehityksen yksi tavoite on myös auttaa ymmärtämään ihmisten ja kulttuurien erilaisuutta ja antaa kaikille mahdollisuus onnelliseen elämään. Siinäpä meillä onkin haastetta!
takaisin alkuun


Lähteet

Euroopan parlamentti: Kestävä kehitys ja ympäristökysymykset. http://circa.europa.eu/irc/opoce/fact_sheets/info/data/policies/environment/article_7294_fi.htm. Viitattu 22.6.11

Kestävän kehityksen toiminnan koulutusjaosto 2006. Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategia ja sen toimeenpanosuunnitelma vuosille 2006–2014. Kestävän kehityksen toimikunnan koulutusjaosto 15.3.2006. Helsinki. Maaliskuu. 2006.

Kärppä, Jorma, Laurila, Tiina ja Lundgren, Kati 2010. Kestävää ammatillista koulutusta – näkökulmia ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen kestävään kehitykseen. Raportit ja selvitykset 2010:7. 2. korjattu painos, Edita Prima Oy, Helsinki http://www.oph.fi/download/125366_Kestavaa_ammatillista_koulutusta.pdf. Viitattu 20.5.2011.

Lemmetyinen, Jani ja Miettinen, Juha 2011: Kestävän kehityksen opas luonnonvara-alan ammatillisille oppilaitoksille. Pohjois-Karjalan Ammattiopisto Kitee, Maaseutuopetus. http://www.pkky.fi/Resource.phx/pkky/projektit/keke/keke.htx.i1615.pdf. Viitattu 6.6.2011.

Maa- ja metsätalousministeriö 2011. Baltic 21 – Itämeren alueen kestävän kehityksen yhteistyö http://www.mmm.fi/fi/index/ministerio/kansainvaliset_asiat/alueellinenyhteistyo/baltic21.html. Viitattu 22.6.2011

Tutkinnon perusteet, maatalousalan perustutkinto 2009. Opetushallitus. Oy Fram ab Vaasa 2009.
takaisin alkuun

Kotityöpalvelut – laatua ja apua arkeen vauvasta vaariin

Riikalea Haverinen, Mari Laakko-Leinonen, Eeva Laitinen, Jaana Tolonen ja Ulla Väisänen

Kotityöpalvelut on ala, joka tarjoaa asiakkaalle laadukkaita palveluita erilaisiin tarpeisiin ja elämäntilanteisiin. Tämän artikkelin tarkoituksena on selvittää, minkälaisia tarpeita ympäröivä yhteiskunta on alalle luonut ja minkälaisilla palveluilla nämä tarpeet pystytään täyttämään. Lisäksi artikkelissa pohditaan, minkälaista työskentely nykypäivän kotityöpalvelussa on; mitä taitoja, osaamista ja koulutusta alan työntekijältä vaaditaan. Artikkeli pyrkii myös avaamaan näkymiä tulevaisuuteen; miten vaatimukset muuttuvat ja miten niihin pystytään vastaamaan? Entä onko kotityöpalvelu ala, joka työllistää myös tästä eteenpäin?

1 Mitä kotityöpalvelulla tarkoitetaan?

2 Entisajan kotipalvelutyöntekijät

2.1 Piiat ja rengit kartanoiden ja maatalojen apuväkenä

2.2 Kodinhoitajien ammattikunta

3 Päästökirjasta ammattitutkintoon – työntekijän koulutus ja ammattitaitovaatimukset

3.1 Koulutus kotityöpalvelualalle

3.2 Vieras koti – haastava työympäristö

4 Laadukasta ja yksilöllistä kotityöpalvelua erilaisten asiakkaiden tarpeisiin

4.1 Kotityöpalvelun laaja asiakaskunta

4.2 Monipuolisia työtehtäviä asiakkaan kotona

4.3 Kotitalousvähennys ja palvelusetelit

5 Yksityiset kotityöpalvelun tuottajat

5.1 Yritysten ja järjestöjen tarjoamat palvelut

5.2 Kotityöpalvelun laatusertifikaatti

6 Kuka helpottaa arkeamme tulevaisuudessa?

6.1 Väestön ikääntyminen tulevaisuuden haasteena

6.2 Laadukas kotityöpalvelu tulevaisuuden työllistäjänä

7 Yhteenveto

Lähteet

1 Mitä kotityöpalvelulla tarkoitetaan?

Kotityöpalvelu on ammatti- ja elinkeinoala, joka korvaa itse kotona tehtyä työtä. Kotityöpalvelut on määritelty ihmisen ja kodin arjen palveluiksi, joissa ei edellytetä terveydenhoidollista ammattikoulutusta ja joilla tuetaan eri-ikäisten ja erilaisessa elämäntilanteessa ja ympäristössä elävien ihmisten selviämistä jokapäiväisessä elämässään omissa kodeissa. (Varjonen, Aalto & Leskinen 2005, 8; Härkki, Sali, Kivimäki, Tamminen, Varpanen & Leppänen 2007, 5-6.) Kotityöpalvelut hankitaan kodin ulkopuolelta, pääasiassa yksityisiltä palveluntuottajilta.

Kotipalvelulla puolestaan tarkoitetaan niitä julkisen sektorin järjestämiä palveluita, joilla tuetaan avun tarpeessa olevien ihmisten selviytymistä arjessa (Sosiaalihuoltoasetus 607/83). Yleensä tämä kunnallinen kotipalvelu sisältää lähinnä sairaanhoidollisia palveluita ja siitä käytetään myös nimitystä kotihoito (Härkki ym. 2007, 6).

Tilastokeskus jaottelee kotityöt seuraavasti: kotitaloustyöt (ruokataloustyöt, siivous, pyykinpesu), huoltotyöt (mm. remontti ja pihanhuolto), muut kotityöt (mm. asioiden järjestely ja suunnittelu), lastenhoito, ostokset ja asiointi sekä kotitöihin liittyvät matkat (Härkki ym. 2007, 5-6).

Nykyaikaisessa kotityöpalvelussa korostetaan ammattitaidon merkitystä (Härkki ym. 2007, 5-6). Kotipalvelutyöntekijä on oman alansa koulutettu ammattilainen, joka työskentelee asiakkaiden kodeissa jonkin organisaation työtekijänä tai yrittäjänä. Työntekijältä vaaditaan monen asian osaamista. Kotityöpalvelun ammattitutkintoon sisältyykin osa-alueita aina kotisiivouksesta yrittäjyyteen.

takaisin alkuun

 2 Entisajan kotipalvelutyöntekijät

2. 1 Piiat ja rengit kartanoiden ja maatilojen apuväkenä

 Entisaikaan maaseudulla asuvat perheet olivat suuria, eikä kaikille lapsille voitu taata koulutusta. Monelle nuorelle tytölle piikomaan lähtö olikin ainoa vaihtoehto oman elantonsa hankkimiseen. (Kilkki 2006. 7-13.) Piian työtehtäviin on voinut kuulua niin raskaat pelto- ja navettatyöt kuin ruoanlaitto, kodin puhtaanapito, lastenhoito tai seuraneitinä oleminen. Koulusivistys ja oma vapaa-aika jäi usein hyvin vähäiseksi. Monesti piian työura päättyi avioliittoon ja oman talouden perustamiseen. Naimattomiksi jääneet piiat puolestaan saattoivat jatkaa palveluksessa oloaan koko elämänsä ajan. (Rahikainen & Vainio-Korhonen 2006, 24-25.)

1800-luvulla talonemännät tekivät merkintöjä piian työteliäisyydestä ja käytöstavoista päästökirjaan. Päästökirjassa arvioitiin seuraavia ominaisuuksia: terveys, rehellisyys, raittius, ahkeruus, siveys, kotona pysyväisyys, todenpuhuvuus, toimeliaisuus, taitavuus ulkotöissä, taitavuus sisätöissä, kohteliaisuus isäntäväkeä kohtaan, kohteliaisuus kumppaneitaan kohtaan, menestys eläinten kanssa sekä varovaisuus kalujen kanssa. Päästökirjasta kävi ilmi myös erilaiset palkkaedut kuten talosta saatu rahapalkka, ruoat ja muut tarvikkeet. Päästökirja perustui lakiin (Keisarillinen palkkaussäännös isännille ja palkollisille 1865) ja se toimi piian työtodistuksena ja palkkakuittina (Vuorela 1977, 659.)

Renki on ollut tilallisen apumies tai kausirenki, joka tuli apuun esim. heinäntekoon tai viljankorjuuseen. Rengeistä löytyy mainintoja jo 1600-luvulta, jolloin he ovat olleet kartanoiden työvoimana. Piikoja ja renkejä oli suuremmissa maataloissa vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Tämän jälkeen yhteiskuntarakenne alkoi muuttua, ja maaseuduilta muutti väkeä kaupunkiin mm. palvelualoille ja tehtaisiin töihin.

takaisin alkuun


2.2 Kodinhoitajien ammattikunta

 Kotityöpalvelujen alkuaikoina 1930-luvulla palvelujen tuottamisesta huolehtivat järjestöt. Alan koulutuksen aloitti Väestöliitto vuonna 1945. Tavoitteena oli luoda sosiaalisesti arvostettu ja mahdollisimman hyvän ammattitaidon omaava kotitaloustyöntekijöiden ammattikunta – kotisisaret. Koulutus oli käytännönläheistä ja keskittyi lähinnä lapsiperheiden tarpeisiin ja se kesti noin kaksi vuotta. Valmistuttuaan opiskelija sai kotisisaren arvon, merkin ja virkapuvun. Väestöliitto jatkoi kodinhoitajakoulutustaan vuoteen 1987 asti. (Kilkki 2006, 7-13; Väestöliitto 2011.)

Koulutuksen avulla monet maaseudun nuoret naiset saivat hankittua itselleen ammatin ja pääsivät ansiotyöhön (Väestöliitto 2011). Perheenäitien työssäkäynti lisääntyi eikä kaikille lapsille riittänyt kunnallista hoitopaikkaa, jolloin yksityisperheet työllistivät monia kotisisaria lapsenhoitajiksi. Työntekijältä edellytettiin kodinhoidollisten taitojen lisäksi myös hyväsydämisyyttä ja kykyä itsenäiseen työskentelyyn. (Kilkki 2006, 7-13.)

Myös kunnallisten kodinhoitajien virkojen määrä alkoi kasvaa, mikä tiesi kotisisarille työpaikkoja (Väestöliitto 2011). Laki kunnallisesta kodinhoitoavusta astui voimaan 1966, jolloin ammatillisen ja eriytyneen kodinhoitotyön kausi alkoi. Lain myötä kunnat saivat mahdollisuuden hakea valtionapua kodinhoitajan palkkaamiseen, jolloin esim. vähävaraisille perheille apu oli maksutonta. (Yle 2011.) Kodinhoitajat huolehtivat lapsiperheistä, kotiavustajat vanhuksista ja johtavat kodinhoitajat johtivat toimintaa. Sosiaalihuollon kenttä eriytyi ja sektoroitui. Apua tarvitsevia saattoivat auttaa yhtäaikaisesti monet eri sosiaali- ja terveydenhuollon ammattikunnat. Eri työntekijäryhmillä ei ollut yleensä keskinäistä yhteistyötä, vaan jokainen hoiti omaa erityisaluettaan. Työaikalainsäädäntö vaikutti kodeissa tehtävän työn järjestelyihin, jolloin mm. yötyön määrä väheni. Samalla palvelut muuttuivat osittain maksullisiksi. (Härkki, Kauppinen & Raijas 2000, 16.)

Kotiapulaisten ammattikunta hävisi lähes täysin 1970-luvulla, jolloin perheiden arjen avuksi tulivat pyykki- ja muut kodinkoneet, einekset ja pakasteet sekä kunnallinen päivähoito (Kilkki 2006, 7-13). Samoihin aikoihin laista poistettiin lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan sekä aviopuolisoiden keskinäinen huolehtimisvelvoite. Huolehtimisvelvoite siirtyi kunnille, mikä asetti uusia haasteita kunnalliselle kotipalvelujärjestelmälle. Koko prosessia pyrittiin nyt yhtenäistämään ja muuttamaan yhteistoiminnallisemmaksi. Tavoitteena oli luoda kokonaisuus, jonka eri osista koottaisiin jokaiselle asiakkaalle hänelle parhaiten sopivat palvelut. Kotipalvelutyöntekijä saisi apua tarvittaessa kotisairaanhoidolta ja sosiaalityöntekijöiltä. Myöhemmin ammatteja yhdistettiin ja ammattinimikkeitä muutettiin, jolloin syntyi lähihoitajan ammattinimike. (Härkki ym. 2000, 16.)

Yhteiskunnan muutokset kuntien ja kaupunkien taloudessa on aiheuttanut sen, että rahakirstun nyörejä on jouduttu tiukentamaan. Tämän seurauksena edellä kirjatut palvelut ovat niukentuneet nykyään huomattavasti. Vielä 1990-luvulla oli lapsiperheillä mahdollisuus saada kotiin kodinhoitaja hoitamaan sairastunutta lasta ja kotiavustaja saattoi käydä auttamassa ikääntyneitä arjen askareissa. Vaikka kotiapulaiset ovat jo osittain historiaa, avustustyö kodeissa jatkuu edelleen, nyt vain eri muodoissa. Ikäihmisten määrän kasvu ja erilaiset verotusratkaisut ovat lisänneet kotiavun tarvetta nykypäivänä. (Rahikainen & Vainio-Korhonen 2006, 30 – 31.)

takaisin alkuun


3 Päästökirjasta ammattitutkintoon – työntekijän koulutus ja mmattitaitovaatimukset

Päästökirjojen ja kotisisarten aikakaudesta on siirrytty eteenpäin, ja nykyään kotipalvelussa työskentelevältä vaaditaan monenlaista osaamista. Yksi yleisemmistä kotityöpalveluista tänä päivänä on siivous. Kodin siivous koostuu monesta pienestä palasta, mutta yksi tärkeimmistä on ammattimaisuus. Alalle koulutetut työntekijät varmistavatkin parhaan mahdollisen laadun. (Hyvä puhtaus 1/2011, s. 7, 22–23, 49, 56.) Usein kotityöpalvelutyöntekijällä tai yrittäjällä onkin taustanaan jokin puhdistuspalvelualaan liittyvä koulutus, kuten toimitilahuoltajan tai laitoshuoltajan koulutus (Työ- ja elinkeinotoimisto 2011). Nykyisen kotityöpalvelualan tarpeisiin vastaavaa koulutusta voi hankkia suorittamalla ammattiopistossa mm. kodinhuoltajan tutkinnon tai kotityöpalvelujen ammattitutkinnon.

Kotityö- ja puhdistuspalvelujen perustutkinto, kodinhuoltaja, on suunnattu peruskoulun suorittaneille kotityöpalvelualasta kiinnostuneille henkilöille tai alalla jo työskenteleville. Koulutus sisältää perusteet kodissa työskentelyyn. Kodinhuoltajan työtehtäviä voivat olla siivous- ja tekstiilihuolto sekä asiakkaan avustaminen päivittäisissä toiminnoissa ja asioinnissa. Lisäksi hänellä voi olla erityistä osaamista liittyen mm. perhejuhliin, lemmikkien tai viherkasvien hoitoon. (Kainuun ammattiopisto 2011; Opetushallitus.)

Kotityöpalvelujen ammattitutkinto on suunnattu henkilöille, joilla on alan soveltuva perustutkinto tai vastaava työssä hankittu osaaminen sekä ovat kiinnostuneita työskentelemään kotitalouksissa. Koulutus on monimuoto-opiskelua ja se on suunniteltu niin, että se on mahdollista suorittaa työn ohessa. Koulutus koostuu kotityöpalvelujen tuottamisessa vaadittavien erilaisten taitojen opiskelusta. Tutkintoon voi sisältyä mm. seuraavia osia: kodin ruokapalvelut, avustamis- ja asiointipalvelut, kotisiivouspalvelut, kodin tekstiili- ja vaatehuoltopalvelut sekä yrittäjyys kotityöpalvelualalla. (Kainuun ammattiopisto 2011; Opetushallitus.)

takaisin alkuun


3.2 Vieras koti – haastava työympäristö

Vieras koti työympäristönä luo monia ammattitaitovaatimuksia. Asiakaskohteet ja asiakkaiden elämäntilanteet ovat erilaisia ja työtilanteet vaihtelevat. Tämä edellyttää työntekijältä kykyä sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Toisen kodissa työskentely vaatii hienovaraisuutta, suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta erilaisuutta kohtaan sekä ehdotonta vaitiolotaitoa. Hyvän ja luottamuksellisen suhteen kehittyminen asiakkaan ja työntekijän välille on työssä menestymisen edellytys. (Työ- ja elinkeinotoimisto 2011.)

Kotityöpalvelussa tärkeää on asiakkaan kuunteleminen ja asiakkaan esittämien tarpeiden mukaisen palvelun tarjoaminen. Kotipalvelutyöntekijän tulee olla oma-aloitteinen, ulospäin suuntautunut, huolellinen, ahkera ja palvelualtis. On osattava tarttua erilaisiin tehtäviin ja suunnitella käytettävissä olevan työajan jakaminen tehtävien suorittamiseen. Myös tilannetaju on arvokas taito: asiakasta on opittava ”lukemaan”: toinen saattaa kaivata juttuseuraa, toinen mielellään seurailee hiljaa sivusta työntekijän työskentelyä. (Työ- ja elinkeinotoimisto 2011.)

takaisin alkuun


4. Laadukasta ja yksilöllistä kotityöpalvelua eilaisten asiakkaiden tarpeisiin

 4.1 Kotityöpalvelun laaja asiakaskunta

Yhteiskuntamme on muuttunut maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja siitä edelleen tietoyhteiskunnaksi. Samalla on tapahtunut suuria muutoksia siinä, mitä palveluita yhteiskunnalta yksityinen henkilö tarvitsee ja mitä hänelle voidaan tarjota. Maatalousyhteiskunnassa sukulaiset huolehtivat toisistaan. Lapset ja vanhukset hoidettiin kotona. Teollistumisen myötä palkkatyö kodin ulkopuolella lisääntyi ja lapsille tarvittiin hoitopaikkoja. Henkilöt, jotka eivät pärjänneet yksin kotona, muuttivat laitoksiin.

Merkittävä piirre nykyisessä yhteiskunnassamme on ikäihmisten määrän lisääntyminen. Tällä hetkellä yksi yhteiskuntamme tavoitteista onkin edistää ikäihmisten hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä tarjoamalla oikeita palveluita ikäihmisille. Eri yhteyksissä on painotettu erityisesti kotona asumisen merkitystä. Tärkeänä nähdään myös kuntien ja yksityisen sektorin palveluntuottajien yhteistyön kehittäminen. Monissa hankkeissa yksityinen kotityöpalvelu on nähty yhtenä tärkeänä, julkisia palveluita tukevana tekijänä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008, 2010 & 2011; Työ- ja elinkeinoministeriö 2009.)

Kunnalliset kotipalvelut kohdistuvat pääasiassa vanhuksille ja vammaistalouksiin. Yksityisiltä palveluntarjoajilta hankitaan ostopalveluina lisäpalveluita. (Lith 2003.) Tämän päivän ja tulevaisuuden ikäihmiset ovat valmiita hankkimaan tarvittavat palvelut itse suoraan yksityisiltä kotityöpalveluyrityksiltä. Kynnys pyytää ulkopuolista apua on madaltunut ja taloudelliset resurssit ovat paremmat. Palveluita osataan hakea ja niiltä osataan vaatia laatua. Omaan hyvinvointiin ollaan valmiita panostamaan rahallisesti, kunhan rahalle saadaan vastinetta.

Arjen helpottamiseksi myös työssäkäyvä väestö on valmis ostamaan palveluita yksityisiltä yrittäjiltä. Taloudelliset mahdollisuudet kotityöpalvelun säännölliseen käyttöön ovat monessa taloudessa hyvät. Työelämä on nykyään hyvin kiireistä, ja sen vastapainoksi kotona halutaan rentoutua. Myös lapsiperheissä työn ja kodin yhdistäminen voidaan kokea raskaaksi, ja helpotusta haetaan kotityöpalvelun avulla. Nykyään tavaran ja määrän sijasta haetaan luksusta laadusta, vapaa-ajasta ja yhdessä läheisten kanssa vietetystä ajasta. Esimerkiksi siivouksen ”ulkoistaminen” tuo lisää aikaa omille harrastuksille tai perheen kanssa yhdessäoloon. Huomattava määrä yksityisestä kotityöpalvelusta myydään nykyään suoraan työssäkäyville. (Lith 2009, 49.)

takaisin alkuun


4.2 Monipuolisia työtehtäviä asiakkaan kotona

Monelle iäkkäälle kotityöpalvelu antaa riittävän tuen kotona selviytymiseen. Jo pelkästään viikkosiivouksen teettämisestä kotipalvelutyöntekijällä on iso ja merkittävä apu. Liikkuminen kaupungilla voi olla hankalaa tai pelottavaa yksin, jolloin kotityöpalvelutyöntekijän apu on tarpeen vaikka kauppa- tai muiden asioiden hoitamisessa. Kotityöpalveluun voi kuulua myös ruuanlaittoa asiakkaan kotona. On paljon iäkkäitä asiakkaita, jotka eivät itse enää jaksa laittaa ruokaa, mutta arvostavat kotona tehtyjä aterioita. Siivouksen ja ruuanvalmistuksen lisäksi kotityöpalvelu voi tehdä muitakin kodinhoidollisia tehtäviä kuten pyykkihuoltoa.

Kotityöpalvelun avulla on mahdollista parantaa yksilön elämänlaatua. Tutun kotipalvelutyöntekijän saapuminen ja työn lomassa vaihdetut kuulumiset voivat olla tärkeä sosiaalinen tapahtuma varsinkin yksin elävälle asiakkaalle. Olisi ihanteellista, jos asiakkaan kanssa olisi riittävästi aikaa, jolloin myös keskustelulle pystyisi varaamaan pienen hetken.

Työssäkäyvissä perheissä tarvittavat palvelut ovat yleensä siivous- ja kodinhoitopalveluita tai esimerkiksi sairaan lapsen hoitamista. Monissa perheissä kotityöpalvelutyöntekijä käy asiakkaan ollessa itse töissä. Tällöin luottamuksellisen asiakassuhteen merkitys korostuu entisestään.

Maatalousyhteiskunnassa renki palkattiin taloon maataloustöihin. Tänä päivänä rengin voit tavata kotityöpalveluyrittäjänä, joka tuottaa muun muassa erilaisia talonmies- ja remonttipalveluja tai toimii city- tai digitalkkarina.

takaisin alkuun


4.3 Kotitalousvähennys ja palvelusetelit

Ostaessaan kotiinsa palveluja, asiakas voi vähentää osan kuluista verotuksessa kotitalousvähennyksenä. Kotitalousvähennys on ollut käytössä koko maassa vuodesta 2001 lähtien. Sen kattavuutta on vähitellen laajennettu ja enimmäismäärää on korotettu. Samalla vähennyksen suosio on vuosien myötä kasvanut. Kotitalousvähennykseen oikeuttaa tavanomainen kotitalous-, hoiva- tai hoitotyö sekä asunnon ja vapaa-ajanasunnon kunnossapito- ja perusparannustyö sekä tietotekniikan neuvonta- ja asennuspalvelut. Henkilökohtaisen kotitalousvähennyksen enimmäismäärä vuonna 2010 on 3 000 euroa. (Veronmaksajat 2011.)

Palveluseteli on yksi tapa järjestää kunnan vastuulle kuuluvia sosiaali- ja terveyspalveluja. Kunta päättää palvelusetelin arvon ja antaa setelin, asiakkaan tilatessa palvelun hyväksytyltä palveluntuottajalta.

Kotityöpalvelut ovat nopeasti kasvava ja kehittyvä palveluala. Yhteiskunnan tukimuodot, kotitalousvähennys ja palveluseteli, edellyttävät kotitalouspalveluelinkeinolta tarjonnan jatkuvaa ja nopeaa kehittämistä muuttuvien kulutustottumuksien mukaisesti. Kotitaloustöiden ostaminen kotitalousvähennystä hyödyntäen on lisännyt voimakkaasti kotityöpalveluiden ostamista. (Sosiaali- ja terveysministeriö).

takaisin alkuun


5 Yksityiset kotityöpalvelujen tuottajat

5.1 Yritysten ja järjestöjen tarjoamat palvelut

Sosiaalipalveluissa yksityisen toiminnan eli yritysten ja järjestöjen merkitys palvelujen tuottajina on kasvanut. Tämän on mahdollistanut kuntien palvelutuotannon avautuminen kilpailulle sekä lainsäädännön uudistukset, kuten kotitalousvähennysjärjestelmä ja palvelusetelilainsäädäntö. (Lith 2009, 49.) Kotityöpalveluja tarjoavien yritysten määrä on lähes nelinkertaistunut 2000-luvulla. Monet yritykset tarjoavat hyvin laaja-alaisia palveluita, kuten kotisiivousta, ikkunoiden pesua, ruuanlaittoa, lastenhoitoapua sekä piha- ja puutarhatöitä. (Lith 2009, 86.) Kotityöpalvelualan yrittäjänä toimimista ei virallisesti valvo tai määritä mikään instanssi, ellei siihen liity terveydenhoidon osaamista, jolloin laki ammatinharjoittamisesta määrittää ja valvoo yrittäjää. Toisaalta markkinavoimat ovat hyvä konsultti. Periaatteessa kuka tahansa voi perustaa kotityöpalveluyrityksen ja tarjota palvelujaan. Toiminta ei kuitenkaan ole ihan näin villiä, sillä kuluttajat, kotityöpalveluyrityksen asiakkaat eivät kuitenkaan osta palveluja ihan keneltä tahansa.

Kotityöpalvelu kuuluu kustannus- ja hintaherkkiin palveluihin. Palvelun hinnan merkitys on erityisen merkittävää niiden palveluiden kohdalla, jotka kilpailevat itse tekemisen tai ns. harmaan talouden kanssa. Kotityöpalveluyritykseltä vaaditaan ennen kaikkea asiakaslähtöisyyttä ja joustavuutta. Palvelujen saatavuuteen ja hinnoitteluun pitää myös kiinnittää huomiota.

takaisin alkuun


5.2 Kotityöpalvelun laatusertifikaatti

Laatuajattelu on siirtynyt 2000-luvulla työelämässä jokapäiväiseen työhön. Laatu mainitaan monen yrityksen arvoissa. Kotityöpalvelualalla on oma valtakunnallinen laatusertifikaatti, joka on yksityiselle palveluntuottajalle myönnetty tunnustus siitä, että yrityksen toiminta ja palvelut täyttävät valtakunnallisen laatujärjestelmän kriteerit. Laatusertifioitu palveluntuottaja on ammattitaitoinen, kehittymishaluinen ja asiakaslähtöinen. Yritys on sitoutunut kehittämään palvelujaan, yritystoimintaansa ja henkilöstöään suunnitelmallisesti. Yrityksessä ymmärretään, mistä hyvä palvelu ja työn jälki syntyvät. Yrityksessä osataan opastaa ja neuvoa asiakasta kodin hoidossa sekä palvelujen ostossa. Laatusertifioidussa yrityksessä osataan ottaa selville asiakkaan persoonalliset tarpeet ja toiveet sekä laatia ostajan kanssa yksityiskohtainen palvelusopimus.

Kotityöpalveluyrityksille järjestetään ympäri Suomea laatujärjestelmäkoulutuksia. Koulutuksiin osallistuvat yritykset perehdytetään laatujärjestelmän kriteereihin, itsearviointiin sekä laatukäsikirjaan. Koulutuksen ja ulkoisen auditoijan suosituksesta yritys voi hakea sertifiointia. Sertifikaatin myöntää työtehoseuran hallinnoima riippumaton laatulautakunta. Ensimmäiset sertifikaatit myönnettiin marraskuussa 2010. (Teho 6/2010, 4-5.)

Kotityöpalvelualalle on perustettu edunvalvonta- ja jäsenorganisaatio: Suomen Kotityöpalveluyhdistys ry. Yhdistyksen varsinaisina jäseninä ovat sertifioidut yritykset ja auditointioikeudet omaavat oppilaitokset. Lisäksi yhdistykseen kuuluu muita kotityöpalvelualalla toimivia yrityksiä ja yhteisöjä, alan koulutusta tarjoavia oppilaitoksia sekä Työtehoseura ry.

Yhdistyksen tarkoituksena on kehittää ja yhdenmukaistaa yksityisten kotityöpalvelujen tarjontaa valtakunnallisesti sekä edistää palvelujen tasalaatuisuutta ja kysyntää. Yhdistys pyrkii kehittämään yritysten liiketoiminnallista ja ammatillista osaamista sekä edistämään niiden kannattavuutta. Lisäksi tavoitteena on seurata ja valvoa alan yhteisiä etuja, vaikuttaa alan lainsäädäntöön sekä yleisten toimintaedellytysten ja imagon parantamiseen, kehittää kotityöpalvelujen yhteistyötä julkisen sektorin kanssa sekä edistää jäsentensä välistä vuorovaikutus- ja verkostotoimintaa. (Kotityöpalveluyhdistys ry 2011.)

takaisin alkuun


6 Kuka helpottaa arkeamme tulevaisuudessa?

 6.1 Väestön ikääntyminen tulevaisuuden haasteena

Sosiaali- ja terveyspalvelujen tarvetta lisää ennen kaikkea väestön ikääntyminen. Suomessa väestön ikääntyminen on nopeampaa kuin muualla Euroopassa. Vuoteen 2060 mennessä yli 65-vuotiaiden määrän odotetaan lähes kaksinkertaistuvan nykyisestä. Yli 85-vuotiaita ennustetaan tuolloin olevan lähes puoli miljoonaa. (Tilastokeskus 2011.)

Yhteiskunta on uusien haasteiden edessä ikääntymisen myötä. Vanhuksien osuus lisääntyy, joten pystyykö yhteiskunta palvelemaan heitä? Kuntien taloudelliset voimavarat saattavat tulevaisuudessa olla hyvinkin tiukalla, joten palveluita ei ehkä pystytä tarjoamaan julkisen sektorin toimesta kaikille niitä tarvitseville. Palataanko entiseen malliin, jossa sukulaiset ottavat vastuun toisistaan? Pystymmekö tekemään verkostoitumisen myötä yhä enemmän töitä kotona ja samalla huolehtimaan omista vanhemmistamme?

Tulevaisuuden ennustaminen on hankalaa, lähes mahdotonta. Kuitenkin on hyvin realistista uskoa, että tulevaisuudessa yksityinen sektori ostaa yhä enemmän palveluita koteihinsa. Työssäkäyvien henkilöiden työurat jatkuvat eläkeiän nostamisen myötä. Jääkö silloin enää näillä henkilöillä aikaa ja voimia oman kodin ylläpitämiseen tai omista vanhemmistaan huolehtimiseen? Todennäköisesti halu helpottaa omaa arkea ostamalla palveluita koteihin tulee lisääntymään. Tukeeko yhteiskunta tätä kotitalousvähennysten tai muiden järjestelmien avulla myös jatkossa? Yksityisen sektorin tarjoamien kotityöpalvelujen laadun kehittäminen on asia, johon pitäisi panostaa nyt ja tulevaisuudessa.

takaisin alkuun


6.2
Laadukas kotityöpalvelu tulevaisuuden työllistäjänä

 Historiasta saimme lukea, että piioilla oli mukanaan päästökirja tullessaan töihin taloihin. Laadukkaan palvelun takaaminen on edelleen ja tulee olemaankin palvelun ostamisen ehto. Ihmiset ovat yhä tarkempia, kenet he päästävät kotiinsa.

Alalla työskentelevältä vaaditaan paljon. Laadukkaan työn pohjana on alan koulutus, jota vahvistetaan alan monipuolisella työkokemuksella. Monipuolisten kotitaloustöiden (ruokataloustyöt, siivous, pyykinpesu) hallitseminen yhdistettynä esimerkiksi lastenhoito-, avustus- tai huoltotöihin, kenties jopa kiinteistönhoidon tehtäviin antaa monipuoliset valmiudet laadukkaisiin asiakaspalvelutehtäviin. Monipuolinen työ antaa varmasti haasteita työntekijälle. Se antaa myös mahdollisuuden itsensä jatkuvaan kehittämiseen, johon tulevaisuudessa kenties yhä enemmän panostetaan.

takaisin alkuun


7 Yhteenveto

 Artikkelin alussa kerroimme, että kotityöpalvelutyöntekijöitä on ollut yhteiskunnassamme vuosisatojen ajan. Maatalousyhteiskunnassamme ollut ”piika- ja renkikulttuuri” on muuttunut yhteiskunnan muutoksen myötä kotityöpalveluyritysten kautta hankittaviin palveluihin.

Arjen askareista selviäminen on nykyään haasteellista monessa kodissa. Aikaa pitäisi riittää moneen eri suuntaan: perheelle, työntekoon, opiskeluun, harrastuksiin ja kodinhoitoon. Lisäksi ikä tai oma terveydentila saattavat asettaa rajoituksia kotitöiden tekemiselle. Kotityöpalvelu tarjoaa helpotusta arkeen silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. Jokaiselle kodilla on omat tarpeensa, vaihdellen siivouksesta pihatöihin, lastenhoitoon ja kotona tehtäviin avustamispalveluihin.

Yhteiskuntamme ei pysty tarjoamaan apua kaikkiin koteihin, joten se on helpottanut palveluiden ostamista mm. kotitalousvähennyksellä. Nyt ja tulevaisuudessa on selvästi havaittavissa, että palveluita ostavat henkilöt vaativat laadukasta työskentelyä. Kotityöpalvelujen laadusta huolehditaan yhä useammin laatusertifikaatin avulla. Olennaisena osana laatuun kuuluvat koulutetut työntekijät. Kotityöpalvelussa työskentelevä on alalle koulutettu ammattilainen. Uskomme, että tulevaisuudessa kotityöpalvelut tarjoavat monipuolista ja mielekästä työtä yhä useammalle.

takaisin alkuun


Lähteet:

 

Painetut lähteet:

Hyvä puhtaus. Kodinhoidon ja – huollon erikoislehti. 1/2011, s. 7, 22–23, 49, 56.

Härkki, T. Sali, P. Kivimäki, S. Tamminen, R. Varpanen, K. & Leppänen, P. 2007. Kotityöpalvelut ammatiksi. Suomen Siivousteknisen liiton julkaisuja 1:22. Mikkeli.

Kilkki, M. 2006. Kotiapulaiset: Muistoja sadan vuoden ajalta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna: Karisto Oy:n kirjapaino.

Rahikainen, M. & Vainio-Korhonen, K. 2006. Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Jyväskylä: Gummerus.

Teho. TSS kotitalousnumero 6/2010.

Varjonen, J, Aalto, K & Leskinen, J. 2005. Kotityön markkinat. Sitran raportteja 45 Helsinki: Edita Prima Oy.

Vuorela, T.1977. Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo: WSOY.

Verkkosivut ja – sivustot:

Härkki, T., Kauppinen, K & Raijas, A. 2000. Kodin palvelut: kunnallisesti, yksityisesti ja yhteistyössä. Suomen maaraportti. Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö.

http://www.eurofound.europa.eu/pubdocs/2000/107/fi/1/ef00107fi.pdf. Luettu 17.4.2011.

Kainuun ammattiopisto. http://www.kao.fi/suomeksi/Aikuisopisto/Koulutusalat/Matkailu-,_ravitsemis-_ja_talousala/Kotityopalvelut.iw3. Luettu 22.3.2011

Kotityöpalveluyhdistys ry. http://www.kotityopalvelut.fi. Luettu 11.4.2011.

Lith, P. 2003. Lapsiperheet unohdettu kuntien kotipalvelussa. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_09_03_lapsiperheet.html. Luettu 22.3.2011.

Lith, P. 2009. Yritystoiminta ja yrittäjyyden edellytykset. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Strategiset hankkeet.32/ 2009. http://www.tem.fi/files/23173/TEM_32_2009_strategiset_hankkeet.pdf. Luettu 22.3.2011.

Pentikäinen, Leena & Tuomaala Mika. 2009. Osaava työvoima. Tuottavuus. työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Strategiset hankkeet.32/ 2009. http://www.tem.fi/files/23173/TEM_32_2009_strategiset_hankkeet.pdf. Luettu 22.3.2011.

Sosiaali- ja terveysministeriö. Ikäihmisten palvelujen laatusuositus 2008. http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/_julkaisu/1063089. Luettu 23.3.2011.

Sosiaali- ja terveysministeriö. Lakiehdotus iäkkäiden palvelujen turvaamiseksi 2011. http://www.stm.fi/ylakulma/artikkeli/view/1556920. Luettu 23.3.2011.

Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2010.

http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=39503&name=DLFE-14357.pdf. Luettu 23.3.2011.

Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/vaenn/2009/vaenn_2009_2009-09-30_tie_001fi.html. Luettu 23.3.2011.

Työ- ja elinkeinotoimisto 2011 . www.ammattinetti.fi.

Työ- ja elinkeinoministeriö. http://www.tem.fi/files/25766/hyvahanke_kehittamistavoitteet.pdf. Luettu 23.3.2011.

Veronmaksajat. (www.veronmaksajat.fi) luettu 27.3.2011.

Verohallinto. www.vero.fi/ luettu 27.3.2011.

Väestöliitto. Kotisisaret helpottivat lapsiperheiden arkea. http://www.vaestoliitto.fi/vaestoliitto/historia2/kotisisarkoulutus/ luettu 8.3 2011

Ylen elävä arkisto. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=35&t=&a=3925, luettu 8.3 2011; http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=82&t=629&a=895, luettu 8.3 2011; http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=5&t=114&a=175, luettu 8.3 2011

Aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen organisaatioiden yhdistäminen – todellisia hyötyjä vai projekti projektin vuoksi?


Reijo Koski, Sami Korhonen, Hannu Kyllönen ja Jouni Lukkari

 

Tämän artikkelin tavoitteena oli selvittää monessa koulutusorganisaatiossa meneillään olevan toisen asteen ammatillisen aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen ammatillisen koulutuksen hallintojen yhdistämistä. Artikkelilla pyrittiin vastaamaan kysymykseen: onko aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen yhdistäminen tarpeellista, järkevää ja /tai kannattavaa koulutusten tai organisaation tasolla. Artikkelissa pyrittiin myös selvittämään niitä käytännöstä, valtiovallasta ja muista syistä syntyviä paineita, jotka ajavat toisen asteen ammatillisia oppilaitoksia aikuiskoulutuksesta ja nuorisoasteen koulutuksesta vastaavien hallintojen yhdistämiseen.

Artikkelia varten haastateltiin Kainuun ammattiopiston henkilökuntaa, jotka toimivat eri työssään organisaation eri asematasoilla. Haastatellut henkilöt halusivat pysyä nimettöminä, johtuen osittain Kainuun ammattiopistossakin käynnissä olevasta muutoksesta. Yleinen käsitys ja mielipide tuntuu olevan se, että myös Kainuun ammattiopistossa ollaan pikkuhiljaa menossa kohti tämän artikkelin aiheena olevaa aikuiskoulutussektorin ja nuorisoasteen koulutussektorin yhdistämistä.

Artikkelin kirjoittajat toimivat Kainuun ammattiopiston aikuisopiston opettajina. Toimialoina kirjoittajilla on rakennustekniikka ja logistiikka, joissa he opettavat kaikilla tutkintotasoilla ja useissa tutkintoon johtamattomissa koulutuksissa.

Sisällys
1 Yhdistämiseen ajavia taustatekijöitä
1.1 Todellisia tarpeita, kuviteltuja hyötyjä ja imagokysymyksiä
1.2 Ammattiopistostrategia
1.3 Alueelliset tekijät
2 Aikuis- ja nuorisosektorin eroja
2.1 Koulutukselliset erot
2.2 Rahoitus
2.3 Henkilöstö
3 Huono naimakauppa vai hyvä avoliitto?
Lähteet

1 Yhdistämiseen ajavia taustatekijöitä

Aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen koulutuksen hallintojen yhdistäminen toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa on monen koulutuskuntayhtymän ja muun vastaavan koulutusta antavan organisaation kunnianhimoinen tavoite. Monissa tapauksissa konkreettinen ”saman peukalon alle” yhdistäminen on kuitenkin tarpeetonta. Päällekkäisiä resursseja voidaan poistaa, tarvitsematta silti hallinnollisesti yhdistää aikuiskoulutusta ja nuorisoasteen koulutusta, samoin kuin toiminnan kannalta tarpeellisten resurssien käyttöä voidaan tehostaa ilman yhteistä hallintoa.

takaisin alkuun

1.1 Todellisia tarpeita, kuviteltuja hyötyjä ja imagokysymyksiä

Syynä yhdistämispyrkimyksiin on monissa tapauksissa taloudellisten säästöjen hakeminen, ja sitä kautta eloonjäämistaistelussa ja rajussa kilpailussa selviäminen. Nykyisessä ankarasta lamasta toipuvassa Suomessa se onkin varsin houkutteleva syy monen koulutusta antavan organisaation kohdalla. Näissä tapauksissa tulisi kuitenkin varsin kriittisesti tarkastella sitä, saadaanko yhdistämisestä todellisia taloudellisia hyötyjä.

Joissain tapauksissa ja joillakin koulutusaloilla kysymyksessä on kuitenkin varsin perustelluista käytännön syistä lähtevä yhdistämistarve. Tällaisia syitä löytyy yleensä kone- ja laitevaltaisilta aloilta, joilla opetukseen käytettävä kalusto on huomattavan kallista. Onhan toki varsin ymmärrettävää, ettei esimerkiksi 200 000 € maksavan ajoneuvoyhdistelmän tai saman verran maksavan traktorin tai muun koneen tai laitteen seisottaminen tyhjän panttina ole taloudellisesti tai millään muullakaan mittarilla mitattuna järkevää. Kalliin kaluston järkevään hyödyntämiseen päästään kuitenkin monella muullakin keinolla, eikä tarvetta hallinnolliseen yhdistämiseen välttämättä sen vuoksi ole.

Liian usein tämän tapaisten projektien yhteydessä vaikuttimena on kuitenkin todellisuudessa syystä tai toisesta pois lähtevän ylemmän asematason johtajan halu jättää ”sormenjälkensä” organisaatioon. Tällaisessa tapauksessa seurauksena on liian usein täydellisen epäonnistunut lopputulos, koska muutos runnotaan väkisin läpi kovalla vauhdilla, ajattelematta käytännön seikkoja ja niiden toteutuksia. Usein projektin läpivieminen muodostuu lisäksi arvovalta tai ego kysymykseksi. Tällaisessa tapauksessa projektia ei voida ongelmien ja epäonnistumisten havaitsemisesta huolimattakaan keskeyttää ja peruuttaa hallitusti lähtöpisteeseen, koska siitä muodostuisi selkeä arvovaltatappio. Niinpä asiaa ajetaan kuin ”käärmettä pyssyyn”, ja loppujen lopuksi projektin ”moottorina” toiminut henkilö poistuu kuvioista alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja epäonnistuneen projektin seurausten kanssa jäävät painimaan sellaiset henkilöt, jotka jo alunperinkin näkivät ongelmat ja virheet.

takaisin alkuun

1.2 Ammattiopistostrategia

Keväällä 2006 käynnistetyn opetusministeriön hankkeen tavoitteena on nopeuttaa ammatillisen koulutuksen järjestäjien verkoston kokoamista. Verkoston kokoamisen tarkoituksena on parantaa alueellisen kehittämistyön edellytyksiä ja erilaisten resurssien käytön tehokkuutta. Hankkeen toteutustapa on koulutuksen järjestäjien ja opetusministeriön välinen vuorovaikutusprosessi. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

takaisin alkuun

1.2.1 Tavoitteet

Ammattiopistostrategian ja siihen liittyvän järjestäjäverkoston kokoamishankkeen tavoitteena on riittävän vahvan taloudellisen, toiminnallisen ja rakenteellisen pohjan muodostaminen, jotta ammatillisen koulutuksen järjestäminen olisi alueellisesti ja koulutusalakohtaisesti tehokasta, ja järjestettävän koulutuksen vaikuttavuus paranisi. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Hankkeen tärkeimpiä tavoitteita ovat

  • turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti
  • parantaa koulutusten työelämävastaavuutta ja asiakassuuntautuneisuutta
  • elinikäisen oppimisen ja yksilöllisten opintopolkujen edellytysten vahvistaminen
  • molempien kieliryhmien tarpeet huomioiden turvata koulutusten saavutettavuus maan joka kolkassa. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Muodostamalla koulutuksen järjestäjistä riittävän suuria alueellisia tai muuten vahvoja ammattiopistoja, saadaan koulutusten järjestäjien verkoston palvelukykyä vahvistettua ammattiopistostrategian mukaisesti. Muodostettavien ammattiopistojen toiminnan tulee kattaa kaikki koulutuspalvelut ja yksiköt. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Kun monialaisista ammattiopistoista muodostetaan kattava verkosto, voidaan koulutustarjontaa suunnata joustavammin ja samalla saavutetaan kattava alakohtainen koulutustarjonta. Tarkoituksena on turvata erikoistuneiden koulutuksen järjestäjien toiminta. Tällöin alueella voi edellä mainittujen lisäksi toimia pienempiä ja tarjonnaltaan suppeampia koulutusten järjestäjiä, joiden työelämäyhteydet oman alansa kehitystyö ovat vahvalla pohjalla. Ammatillisen koulutuksen ja aikuiskoulutuksen kehittämispolitiikan tavoitteet on tarkoitus sovittaa yhteen jo hankkeen valmistelutyössä. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Ammattiopistostrategian pohjalta syntyvillä ammattiopistoilla on parempi taloudellinen perusta toiminnalleen ja sitä kautta ne pystyvät kohdistamaan resurssejaan entistä tehokkaammin ja joustavammin. Ammattiopistoilla on myös paremmat eväät kehittää pätevän henkilöstönsä ammatillista osaamista, samoin kuin muidenkin resurssiensa ylläpitämistä ja uudistamista. Ammattiopistojen edellytykset jatkuvasti kasvavan aikuiskoulutuksen turvaamiseksi paranevat vakaampien ja parempien toimintaedellytysten myötä. Kun ammattiopistojen koulutustehtävä laajenee aiempiin koulutusyksiköihin verrattuna, myös niiden mahdollisuudet vastata alueellisesti muuttuviin koulutustarpeisiin paranevat. Samalla uudelleen organisoituneiden ammattiopistojen mahdollisuudet palvelukykynsä parantamiseen sekä tuloksellisuuden ja tehokkuuden lisäämiseen paranevat. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Uudistuksen myötä ammatillisen koulutuksen järjestäjät hahmottuvat entistä selkeämmin toimivana kokonaisuutena niin opiskelijoille iästä riippumatta, kuin myös muille yhteistyökumppaneille ja sidosryhmille. Uudistusten myötä syntyvistä ammattiopistoista tulee vahvoja ja merkittäviä alueellisia toimijoita yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rinnalle. (Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen, 2009.)

Strategian toimeenpanon tavoitteena on tukea ammatillisen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistuksen tavoitteita ja edesauttaa tavoitteiden toteutumista. Samalla vahvistetaan aikuiskoulutussektorin edellytyksiä vastata yksilöllistyviin aikuiskoulutuksen tarpeisiin ja kasvavaan kysyntään, kokoamalla ja yhdistämällä pienempien toimijoiden palveluita ja resursseja. (Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009, 9.)

Uuden strategian myötä koulutusten järjestäjät voivat tuottaa koulutukseen ja kehittämiseen liittyvät palvelut parhaaksi katsomallaan tavalla syntyvien koulutusorganisaatioiden puitteissa. Päätöksissä ja niiden pohjalta tarjottavissa palveluissa tulee ottaa huomioon alueen työvoima- ja koulutustarpeet sekä muut alueelliset erityispiirteet. Edellä mainitut seikat tulee ottaa huomioon myös koottaessa useampia aikuiskoulutuspalvelujen tuottajia saman ammattiopiston yhteyteen. Jotkin pääasiassa aikuiskoulutuspalveluja tuottavat organisaatiot muodostavat nykyiselläänkin riittävän suuria yksiköitä, toimiakseen koulutuksen järjestäjänä jonkin laajemman valtakunnallisen palvelutehtävänsä vuoksi. (Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009, 9.)

Ammattiopistostrategia on yhdistänyt ammattiopistoiksi entisiä ammattikouluja, ammattioppilaitoksia, kauppaoppilaitoksia, terveydenhuolto-oppilaitoksia, maatalousoppilaitoksia ammatillisia kurssikeskuksia ja aikuiskoulutuskeskuksia ym. oppilaitoksia. Toisinaan yhteen liittyneet oppilaitokset saattavat olla maantieteellisesti hyvinkin etäällä toisistaan. Myös toimialoiltaan täysin erilaiset oppilaitokset on ammattiopistostrategian seurauksena liittynyt yhteen. Tällainen monialaisuus ja maantieteelliset etäisyydet luovat omat haasteensa oppilaitosten organisaatioille. (Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009, 9)

takaisin alkuun

1.3 Alueelliset tekijät

Eteläisessä Suomessa taajaan asutuilla seuduilla nähdään saavutettavia hyötyjä nimenomaan taloudellisissa seikoissa, koska fyysisesti lähekkäin sijaitsevia hallinnollisia keskuksia ei koeta järkeviksi. Toisaalta etäisyyksien lyhyyden vuoksi mm. kalusto-, tila- ja henkilöstöresurssien käyttö on helppoa.

Harvaan asutuilla seuduilla etäisyydet saattavat olla melkoisiakin, mutta oppilaitosten yhdistymisen myötä pienissä yksiköissä ei kannata pitää koko linjaorganisaatiota, vaan yksikön johto saattaa sijaita satojen kilometrien päässä. Tällaisten etäisyyksien ollessa toimipisteiden välissä, ei tila-, kalusto- tai henkilöstöresurssien joustava käyttö toimipisteiden kesken ole enää mahdollista. Näissä tapauksissa säästöjä saadaan vain hallinnon ja tukitoimien yhdistämisestä, sekä sellaisten resurssien yhteisestä käytöstä, joita voidaan käyttää ”lankoja pitkin”.

takaisin alkuun

2 Aikuis- ja nuorisosektorin eroja

Kuten jokainen lukija saattaa arvata, siunaantuu tällaisista oppilaitosten välisistä yhdistymisistä monenlaisia käytännön ongelmia. Toisinaan nämä ongelmat sysäävät liikkeelle hyviäkin asioita, joita ei kenties muuten olisi osattu edes etsiä, saati sitten viitsitty käyttää.

takaisin alkuun

2.1 Koulutukselliset erot

Kun puhutaan toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta, puhutaan samalla myös tutkintoon johtavasta koulutuksesta. Aikuiskoulutuksessa tutkinnot perustuvat näyttötutkintoihin, kun taas nuorisoasteella koulutus perustuu ammattiosaamisen näyttöihin. Aikuiskoulutuksessa näyttötutkintoon tuleva opiskelija saattaa hallita vaadittavat taidot aiempien opiskelujensa perusteella tai pitkän työkokemuksensa myötä ennestään, jolloin valmistavaa koulutusta ei tarvita lainkaan tai sitä tarvitaan hyvin vähän.

Vaikka tutkintojen sisällöt ovatkin yhtenäiset, toteutetaan koulutukset kuitenkin aikuiskoulutuksessa ja nuorisoasteen koulutuksessa erilaisilla aikatauluilla. Tästä johtuen koulutusten ja niihin liittyvien oppilasryhmien yhdistäminen on käytännössä useimmiten mahdotonta, lukuun ottamatta ulkopuolisten tahojen hallinnoimia koulutuksia, joissa koulutusten sisältö ja toteutustapa määräytyy koulutuksia hallinnoivien tahojen määräysten mukaisesti.

takaisin alkuun

2.1.1 Aikuiskoulutus

Aikuiskoulutuksen alalla tutkintoon johtava koulutus pitää perustutkintojen ja siihen valmistavan koulutuksen lisäksi sisällään myös ammattitutkinnot ja erikoisammattitutkinnot, sekä näihin johtavan valmistavan koulutuksen. Tämä tuo mukanaan sen tosiasian, että opiskelijoiden taso ja taustat vaihtelevat huomattavasti. Toisaalta opiskelijana saattaa olla nuorisoasteen opinnot keskeyttänyt juuri 18 vuotta täyttänyt nuori, toisaalta taas opiskelijana saattaa olla 50 vuotias ammattimies, joka on syystä tai toisesta tullut suorittamaan ammatillista pätevyyttä omaan työhönsä. Näiden lisäksi joukkoon mahtuu lukematon määrä työttömiä, jostain syystä ammattia vaihtavia tai tutkintonsa tasoa korottavia (ammattitutkinnosta erikoisammattitutkintoon).

Lisäksi aikuiskoulutuksena suoritetaan lukemattomia tutkintoon johtamattomia koulutuksia. Tällaisia koulutuksia ovat esimerkiksi erilaiset korttikoulutukset, yrityskohtaisesti räätälöidyt ammatilliset lisäkoulutukset sekä erilaiset ammattipätevyyden jatkokoulutukset. ). Erona nuorisoasteen koulutukseen on se, että aikuisopinnoissa näyttötutkintoon tulevan opiskelijan ei ole pakko osallistua valmistavaan koulutukseen, lukuun ottamatta joitakin tiettyjä erikoiskoulutuksia.

Aikuiskoulutukseen tuleva opiskelija on yleensä jo itsenäistynyt tai ainakin itsenäistymässä, jolloin koulutuksellinen vastuu ja tarve rajautuvat lähinnä vain ammatilliseen koulutukseen ja kasvatukseen. Toisinaan opettaja joutuu kuitenkin aikuisopetuksessakin perheterapeutiksi, purkautumiskanavaksi tai muuksi vastaavaksi kouluelämään kuulumattomien asioiden kuuntelijaksi ja neuvojaksi. Erona nuorisoasteen koulutukseen on kuitenkin se, että opettajan ei tarvitse puuttua näihin koulumaailmaan kuulumattomiin asioihin, ellei hänen mielipidettään erikseen kysytä.

Aikuiskoulutuksen alueellinen kehittämisvastuu on varsin merkittävä. Aikuiskoulutus pystyy myös vastaamaan huomattavasti nuorisoasteen koulutusta nopeammin alueellisiin työvoiman tarpeen äkillisiin muutoksiin. Koska aikuiskoulutus toimii yleensä liikelaitoksen tavoin, joutuu se väistämättä vastaamaan työelämän tarpeisiin, jolloin oppilaita vetävien niin sanottujen ”muotialojen” koulutusta ei tehdä työelämän tarpeiden kustannuksella.

2.1.2 Nuorisoasteen koulutus

Nuorisoasteen koulutuksessa tavoitteena on perustutkinto, opiskelijoiden ollessa lähes poikkeuksetta peruskoulusta tulleita nuoria. Nuorisoasteen ammatilliseen koulutukseen kuuluu tutkintoon valmistava opetus, johon opiskelijan on osallistuttava. Toisin kuin aikuisopiskelussa tutkintoa ei pääse suorittamaan ilman valmistavaa koulutusta.

Näiden opiskelijoiden koulutuksessa varsinaisen ammatillisen koulutuksen lisäksi erittäin tärkeäksi muodostuu myös niin sanottu kasvatuksellinen osuus. Aikuistuva nuori tarvitsee esikuvia ammatillisessa elämässä yhtä paljon, kuin työelämän ulkopuolista arkielämää silmälläpitäenkin. Opettaja joutuu siis varsin useinkin puuttumaan oppilaiden siviilielämän tekemisiin, jos ei nyt ihan opettajana, niin ainakin jonkinlaisena ammatillisena isähahmona.

Edellä mainittujen seikkojen johdosta opettajaresurssien käyttö ristiin saattaa muodostua melko haasteelliseksi varsinkin opettajille itselleen. Ei ole helppoa yhtäkkiä loikata aikuisten opettajan saappaista nuorison opettajaksi tai päinvastoin. Myös ryhmien yhdistäminen on pääsääntöisesti hankalaa, johtuen opiskelijoiden motivaatioissa ja taustoissa olevista eroista.

takaisin alkuun

2.2 Rahoitus

Valtio ja kunnat rahoittavat ammatillisen peruskoulutuksen. Tämän lisäksi koulutuksen järjestäjät saavat rahoitusta ammatilliseen lisäkoulutukseen. Koulutuksen järjestäjät saavat rahoituksensa laskennallisilla perusteilla. Jokaiselle koulutuksen järjestäjälle on määrätty opiskelijakohtainen yksikköhinta, joka määräytyy mm. sen perusteella, minkä alojen tai tutkintojen koulutusta koulutuksen järjestäjä tarjoaa ja missä koulutusmuodoissa koulutusta annetaan. Rahoitukseen vaikuttavat eri alojen oppilasmäärien lisäksi koulutuksen järjestäjän tuloksellisuus. Tuloksellisuuteen vaikuttavat työllistyminen, siirtyminen korkea-asteen jatko-opintoihin, opintojen keskeyttämisen vähentyminen, koulutuksen läpäisyaste, opetushenkilöstön kelpoisuus ja henkilöstön kehittäminen. Nämä rahoitusmuodot ovat pääosin samoja, riippumatta siitä, puhutaanko nuorisoasteen koulutuksesta vai aikuiskoulutuksesta. Koulutuksen järjestäjät päättävät rahoituksen jakamisesta oman organisaationsa sisällä, koska rahoittaja ei aseta vaatimuksia tai ehtoja rahojen jakamisen suhteen.

Julkisen rahoituksen lisäksi nuorisoasteella saadaan muodollista lisätuloa, myymällä palveluita oman oppilaitoksen ulkopuolelle. Pääasiassa nuorisoasteen koulutuksen rahoitus on kuitenkin julkisen rahoituksen varassa.

Aikuiskoulutuksen puolella taas merkittävä osuus rahoituksesta tulee nimenomaan koulutusten ja niihin liittyvien tuotteiden myynnistä ulkopuolisille. Suurin yksittäinen koulutusten ostaja lienee tällä hetkellä työvoimaviranomainen, jonka vuosittain hankkimien koulutusten arvo liikkunee 150 miljoonan euron paikkeilla. Yritykset rahoittavat merkittävästi aikuiskoulutuksen toimintaa, hankkimalla koulutuksia henkilöstölleen. Koulutukset koostuvat osittain ammatillisista lisäkoulutuksista ja osittain yrityksille räätälöidyistä ”kovan rahan” koulutuksista, jotka yritykset maksavat kokonaan omasta pussistaan tai käyttävät niihin esimerkiksi henkilöstön kehittämiseen saatavia tukia. Merkittävä koulutuksen osa-alue ovat erilaiset kortti- ja passikoulutukset, sekä tekniikan ja liikenteen alalla autonkuljettajille pakollisiksi tulleet ammattipätevyyden jatkokoulutukset.

takaisin alkuun

2.3 Henkilöstö

Aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen henkilöstön työsuhteisiin liittyviä eroja ei myöskään voida jättää huomiotta. Nuorisoasteen opettajilla esimerkiksi lomien ajankohdat määräytyvät oppilaiden lomien mukaan, kun taas aikuisopetuksen puolella lomat voidaan työnantajasta riippuen sopia hyvinkin joustavasti. Viikoittaisten työtuntien määrissä on niin ikään merkittäviä eroja, nuorisoasteen opettajan opetusvelvollisuuden ollessa alle 30 tuntia viikossa ja aikuiskoulutuksen opettajan työtuntien ollessa 38,25 tuntia viikossa. Ylimääräisten tuntien tekemisestä maksetaan nuorisoasteen opettajalle ”ylityölisällä” korotettua palkkaa, kun taas aikuiskoulutuksessa työskentelevä opettaja joutuu pitämään ylitöinä tehdyt tunnit vapaana tunti tunnista periaatteella. Samoin on kesäaikaan tehtyjen työtuntien korvauskäytäntö, nuorisoasteen opettajalle maksetaan kesäkuulle ja heinäkuulle ajoittuvilta tunneilta korkeampaa palkkaa, kun aikuiskoulutuksen opettajalla kyseisille kuukausille sijoittuvat tunnit ovat normaalia työaikaa.

takaisin alkuun

3 Huono naimakauppa vai hyvä avoliitto?

Kuten yritysmaailmassakin, myös koulutustoimialalla hyvä kumppanuus on monesti parempi ratkaisu kuin huono fuusio. Näennäisten säästöjen tai muiden syiden vuoksi toteutettu organisaatioiden yhdistäminen koituu helposti toisen tuhoksi. Toimintatavaltaan kahden niinkin erilaisen toimijan yhdistäminen vaatii paljon, kun taustalla ovat täysin erilaiset toimintakulttuurit.

Ammattiopistostrategian seurauksena koulutusta tarjoavista toimijoista on tullut hyvinkin monialaisia, jolloin ylimmän johdon tietämys johtamiensa koulutusalojen käytännön asioista jää pakostakin heikoksi. Tämä asettaa kasvavia vaatimuksia keskijohdon ja työntekijäportaan osaamiselle. Osaamisvaatimukset vain korostuvat entisestään, mikäli kokonaisuutta entisestään kasvatetaan, yhdistämällä kaksi täysin erilaisiin toimintakulttuureihin tottunutta toimijaa.

Kun puhutaan aikuisopistosta ja nuorisoasteesta ja niiden hallinnollisesta yhdistämisestä, esiin nousee väistämättä myös varsinaisen opetustyön taustalla olevat tekijät. Molemmilla on omat hallintoon liittyvät prosessinsa, joilla katsotaan olevan tietty omistajuus. Mikäli aikuisopetus yhdistetään konkreettisesti nuorisoasteen kanssa saman hallinnon alle, katoaa aikuisopiston prosessin omistajuus varsin helposti. Kun aikuisopiston prosessin omistajuus katoaa tai se sirpaloituu, seurauksena on yleensä koko aikuiskoulutus sektorin hidas mutta väistämätön hiipuminen. Lopulta koko aikuiskoulutussektori kuolee pois, vaikka näin ei missään nimessä saisi päästä käymään. Prosessin omistajuuden säilyttäminen aikuiskoulutuksella itsellään onkin ensiarvoisen tärkeää, jotta varsin laajan ja merkittävän koulutussektorin säilyvyys taataan.

Suomessa on toteutettu useita kyseiseen yhdistämiseen liittyviä selvityksiä. Selvityksiä on tehty sisäisin voimin ja ulkoisten konsulttien palveluja apuna käyttäen. Osa selvityksistä on toteutettu lähes yksinomaan teoreettiselta pohjalta, tutkien asiaa lähinnä lukujen ja prosessien muutoksista aiheutuvien ennustettavissa olevien seikkojen pohjalta. Osa selvityksistä taas on toteutettu haastatteluihin ja kyselyihin perustuvilla tiedon hankinta menetelmillä. Haastattelututkimuksissa kohderyhmänä ovat olleet yleensä sekä aikuiskoulutuksen että nuorisoasteen koulutuksen parissa johtotehtävissä työskentelevät viranhaltijat.

Lähes poikkeuksetta tutkimusten tuloksena on päädytty siihen, että naimakauppaa ei kannata lähteä tekemään. Tutkimuksissa on tullut selkeästi esille mm. molempien koulutussektorien edustajien haluttomuus varsinaiseen yhdistämiseen. Haastatellut henkilöt ovat pitäneet hyvää kumppanuutta huomattavasti parempana vaihtoehtona. Tutkimusten tuloksena joitakin tällaisia kumppanuussopimuksia onkin jo tehty, mutta koska ne ovat vielä huomattavan tuoreita, ei lopullisia tuloksia vielä voida todentaa.

Kumppanuuteen perustuvissa toteutuksissa ei ole niin suurta tarvetta yhtenäistää toimintaan liittyviä käytäntöjä. Näissä toteutuksissa voidaan yhdistää toimintoja niiltä osin, kuin se on molempien osapuolten kannalta järkevää ja sujuu vaivattomasti. Yhteisten kalusto ja tilaresurssien käyttöä voidaan tehostaa ilman yhteistä hallintoa, kunhan kumppanit näkevät toisensa nimenomaan kumppaneina. Mikäli toinen osapuoli koetaan kilpailijaksi, aiheuttaa se ajan mittaan suuria ongelmia edellä mainittujen resurssien tehokkaalle hyödyntämiselle. Myös henkilöstöresurssien käyttö normaaleissa opetustilanteissa helpottuu, edellyttäen että molemmat osapuolet myös toteuttavalla tasolla sitoutuvat yhteistyöhön. Tapauksissa, joissa toinen osapuoli lainaa resurssejaan toiselle, saamatta kuitenkaan koskaan vastaavia palveluksia itse, johtaa ennemmin tai myöhemmin käytännön yhteistyön päättymiseen.

Koska aikuiskoulutus ei kilpaile samoista opiskelijoista nuorisoasteen koulutuksen kanssa, tulisi nuorisoasteen organisaation nähdä aikuiskoulutussektori lähinnä heidän toimintaansa täydentävänä toimijana. Aikuiskoulutussektorin reagointinopeus ja –kyky tulisi nähdä työvoimaa käyttävää yrityssektoria palvelevana voimavarana, joka täydentää perustyövoimaa kouluttavan nuorisosektorin kapasiteetista poikkeavia vaihteluita.

Mikäli kuitenkin kaikesta huolimatta päädytään yhdistämään näiden kahden toimijan hallinnolliset organisaatiot kokonaan, tulisi sellainen mittava ja raskas projekti toteuttaa erittäin rauhallisesti. Kiireellä saadaan yleensä aikaan vain huonoja asioita, vaikka vaadittavat ratkaisut on tietenkin pystyttävä tekemään niiden vaatimassa aikataulussa, ilman turhia viivytyksiä ja byrokratian rattaiden turhia pyörittelyjä.

Ennen kuin tällaista yhdistämistä edes aloitetaan, tulisi perusasiat saattaa kuntoon, jolloin myöhemmässä vaiheessa säästytään turhilta kitkoilta eri koulutussektorien henkilöstöjen välillä. Onhan sanomattakin selvää, että täysin eri työsuhteen ehdoilla toimivilta työntekijöiltä voida vaatia samoja asioita. Esimerkiksi palkassa on nuorisoasteen ja aikuiskoulutuksen henkilöstöllä huomattavia eroja, vaikka henkilöillä on samat pätevyydet ja he tekevät käytännössä samaa työtä. Tällaiset epäkohdat eivät voi olla vaikuttamatta projektin toteutuksen käytännön onnistumiseen.

Projektia hallinnoivien ihmisten tulisi olla mahdollisimman puolueettomia, ja heillä pitäisi olla jäljellä useita työvuosia kyseisen syntyvän uuden organisaation sisällä. Lisäksi projektia toteuttamaan tulisi valita ihmisiä, joilla on riittävän hyvä itsetunto niin henkilöinä kuin ammatillisessakin mielessä. Tällaisilla ihmisillä ”riittää munaa” perua päätöksiään ja antaa valintaa vaativissa joko tai tilanteissa periksi muiden esittämille vaihtoehdoille.

Koko projektin ajan tulisi kuunnella arkipäivän opetustyötä tekeviä opettajia ja muita ruohonjuuritason ihmisiä. Näiltä ihmisiltä tulevat viestit paitsi kertovat projektin suuntaa onnistumiseen tai epäonnistumiseen, myös antavat käsitystä siitä kuormituksesta ja niistä käytännön vaatimista korjausliikkeistä, joita projektia johtavien tahojen tulisi tehdä.

Joitakin tällaisia aikuiskoulutuksen ja nuorisoasteen fuusioita on maassamme toteutettu. Lähes poikkeuksetta ne ovat aikaa myöten päättyneet aikuiskoulutuksen loppumiseen kyseisessä koulutuslaitoksessa. Syitä näihin surullisiin lopputuloksiin emme tiedä, mutta lukuisia veikkauksia ja mielipiteitä on esitetty. Useimmiten syyksi esitetään nuorisoasteelta peräisin olevien hallintomallien sopimattomuutta aikuiskoulutuksen toimintaan. Perinteisesti nuorisoasteella asiat tehdään pitkän aikavälin suunnittelulla, kun taas aikuiskoulutussektorilla kyetään toimimaan huomattavan lyhyellä varoitusajalla. Toisena merkittävänä syynä on pidetty hallinto-organisaatiota, joka on peräisin yhdistymistä edeltävältä nuorisoasteelta, ja pitää näin siis liian tiukasti kiinni nuorisoasteen hyvinvoinnista myös yhdistymisen jälkeen. Kyseinen organisaatio on myös tottunut rahoituksen tuloon nuorisoasteelta tuttujen kuvioiden mukaan, jolloin unohdetaan helposti aikuiskoulutuksen liikelaitosmainen toimintatapa. Näin ollen merkittävä osuus aikuiskoulutukseen liittyvästä rahoituksesta, joka joudutaan hankkimaan yritysmäiseen tyyliin vapailta markkinoilta tarjouskilpailujen ja markkinoinnin keinoin, jää kokonaan saamatta. Tämän seurauksena aikuiskoulutus alkaa näyttämään kannattamattomalta toimialalta, josta mahdollisesti jopa halutaan päästä eroon. Joissain tapauksissa on edellä mainittua vaikutusta vielä vahvistanut se, että aikuiskoulutuksen hankkimia vähiäkin rahoja on käytetty sumeilematta nuorisoasteen hyväksi.

takaisin alkuun

Lähteet

Aikuisten opiskelumahdollisuudet ja järjestäjäverkko toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa. Koulutuksen arviointineuvosto. Viitattu 19.3.2011. http://www.edev.fi/img/portal/19/Julkaisu_nro_15.pdf?cs=1143625066

Ammatillisen aikuiskoulutuksen kehittäminen Keski-Suomessa. Keski-Suomen liitto 2001. Viitattu 19.3.2011. www.keskisuomi.fi/filebank/186-ammatillinen.pdf

Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishanke. 2009. Opetusministeriö. Viitattu 19.3.2011. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/ammatillinen_koulutus/ lomakkeet_ja_paeaetoekset/asiakirjat/jarjestajaverkko_suositukset_020409.pdf.

Ammattiopistostrategia – koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittaminen. 2009. Opetusministeriö. Viitattu 19.3.2011. http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/ammattiopistostrategia/index.html

Toisen asteen koulu Pohjoismaissa. Koulutuksen arviointineuvosto. Viitattu 19.3.2011. http://www.edev.fi/img/portal/19/Julkaisu_nro_4.pdf?cs=1116830034

Tulevaisuuden osaaminen. Viitattu 19.3.2011. www.nordvux.net/download/2257/ntt_rapport_sum_fi.pdf

Työvoimapoliittisen koulutuksen vaikuttavuuden parantaminen. Työministeriö 2007. Viitattu 19.3.2011 http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/06_tutkimus/tpt334.pdf

Varsinais Suomen toisen asteen ammatillisten oppilaitosten yhteistyö ja kehitysnäkymät. 2010. Turun Yliopisto. Viitattu 19.3.2011. http://www.edu.utu.fi/koulutuksenarviointi/ammatillisetoppilaitokset.pdf

Kainuun ammattiopiston henkilökunnan haastattelut

takaisin alkuun