Salaojateknikon koulutuksen kehitys

Heikki Koskimies, MMK.LuK
 
 

Salaojateknikkoja ei enää ole, mutta moni haluaisi olla.  Silloin kun vielä valmistui arvostettuja ammattimiehiä, salaojateknikkoja, koulutuksen järjesti työnantaja Salaojakeskus mestari-kisälli –periaatteella.  Salaojakeskus myös antoi tittelin, tosin epävirallisesti. Titteli hävisi 1990-luvun lamaan ja salaojitusalojen romahdukseen sekä ammattikoulutuksen yleiseen muutokseen. Nyt alalla on valtion tunnustama koulutus Maaseudun vesitalouden erikoisammattitutkinto, mutta se ei tuota titteliä.  Mutta haitanneeko tuo? – työmailla salaojateknikko on edelleen tarvittu ammattilainen.

Salaojateknikon eli salaojasuunnittelijan työt ovat taas lisääntymässä.  Pelloista on avo-ojissa noin viidennes ja vanhat ojitukset kaipaavat tehostamista – kuivatuksen on tarpeen parantua, jos ilmastonmuutos lisää sateita, ja koska koneiden koko kasvaa.  Teknikon tittelin uutta tuloa ei silti kannata veikata suurin panoksin, sillä vesitalouden ammattilaisen toimenkuva on laajentunut.  Valtaojien suunnittelu, golfkenttien kuivatus ja lintuvesien ennallistaminen kuuluu nyt myös ”salaojateknikon” toimenkuvaan. Todennäköisesti titteli, jos sellainen tulee, on näin ollen jotakin monimutkaisempaa tai lainasanoihin perustuva versio.

Välipää rekrytoinnissa 90-luvulla

Työmaiden määrä ja moninaisuus siis kasvaa, mutta oleellisempi syy kasvavalle työvoiman tarpeelle on vanhojen salaojateknikoiden ja vesitalousinsinöörien eläköityminen.  1990-luvun laman seurauksena Salaojakeskus lopetti oman koulutuksensa – uusia kisällejä ei tarvittu, eli ei voinut olla koulutustakaan.

Nyt vanha 70- ja 80-luvuilla töihin tullut kaarti lähestyy eläkeikää.  Samoin tapahtuu ELY-keskuksissa: peruskuivatukset ja valtaojat on rakennettu kertaalleen, mutta niiden kunnostus alkaa (Saari 2012).  Uusia alan ammattilaisia ELY-keskuksiin ei ole palkattu vuosiin vaan tehtäviä siirretään yksityisille toimijoille.  Tarvetta lisännee myös vasta uusittu vesilaki, joka edellyttää mm.  useammin ilmoituksia viranomaisille kuin ennen  on tehty.  Tosin tulkinta, koska ilmoituksen liitteeksi tarvitaan suunnitelma, näyttää vielä vaihtelevan (Muilu 2013).

Ilmastonmuutoksen seurauksia

Alan töitä lisää myös kohonnut kuivatuksen vaatimustaso.  Siihen on monta syytä.  Sateet ja varsinkin syyssateet lisääntyvät ilmastonmuutoksen myötä.  Maatalouden kilpailukyky edellyttää suuria satoja ja se edellyttää suurempaa kuivatusvaraa, sitä että juurilla on tilaa kasvaa syvemmälle ja että pellot kantavat isoja koneita.  Vesien rehevöitymisen estämiseksi säätösalaojia ja myös –kastelua lisätään.  Samasta syystä tavallisen salaojituksen määrä voi kasvaa, mutta toiseen suuntaan asiaa vääntää peltoluonnon monimuotoisuuden  lisääminen; ojanpientareiden säästämiselle on myös perusteita.  Lopputuloksena vanhoja kertaalleen ojitettuja peltoja ojitaan uudestaan joko kokonaan tai ojaväliä tihennetään.  (Pajula2010).

Töitä lisää myös arvostusten muuttuminen.  Salaojitus on aina ollut tarkkaa toimintaa, mutta ennen se tehtiin toimivuuden ja kestävyyden ehdoilla ja maanviljelyn, sadontuotannon ehdoilla.  Nyt ympäristövaikutukset, se tarkoittaa ravinteiden huuhtoutumista, vaikuttavat asiaan.  Yleensä salaojitus vähentää ravinnehuuhtoutumia, mutta saattaa lisätä huuhtoutuvien liukoisia ravinteita.  Esim.  USA:ssa salaojitukseen suhtaudutaan paikoin kriittisesti sen aiheuttaman liukoisen typen kuormituksen takia (Frakenberger 2010, Drainage Water Management Online Advisory 2008-2013).

Meillä typpi ei ole ainakaan kärkevin ongelma.  Suomessa ongelma on fosfori ja sen hävikkiä tavallinenkin salaojitus vähentää.  Silti säätösalaojitus – eli että veden virtaus katkaistaan salaojissa kevätkesällä, eli pellon ei anneta kuivua kevätkylvön jälkeen eikä ravinteiden valua vesien mukana – on jopa patenttiratkaisun tyyppinen vastaus ympäristöongelmiin.   Suomessa suurin hyöty säätösalaojituksesta saadaan Pohjanmaan rannikon happamilla sulfaattimailla.

Kuva 1.  Säätösalaojituksella vedenpinnan lasku pysäytetään noin 60 sentin tasolle.  (kuva:  Äijö 2009.)

Raha tuo kaksoiskvalifikaation

Salaojia ja salaojasuunnitelmia voi tehdä kuka tahansa, ja vajaa kolmasosa peltoihin laitettavista putkista sanotaan laitettavan joko viljelijän, ojakoneen kuljettajan tai virallistamattoman suunnittelijan ammattitaidon varassa.  Suurempi osa pelloista salaojitetaan tarkkojen suunnitelmien pohjalta.  Liiankin usein mainittu syy virallistetun suunnittelijan käyttämiseen on, että hänen tekemänsä suunnitelman pohjalta viljelijä voi saada ojitukseen valtion investointitukea, tavallisesti korkotukilainaa.  Vaatimuksen taustalla on, että hyvä suunnitelma ns.  ”maksaa itsensä” eli tehdään paremmin toimivia ojia vähemmillä tarvikkeilla, vähemmillä putkilla, soralla ja kaivoilla.  Sekä vähemmällä työllä.

Em.  salaojasuunnittelijan virallistaminen, auktorisointi, tarkoittaa, että hän on suorittanut vähintään peltosalaojituksen suunnittelun osuuden Maaseudun vesitalouden erikoisammattitutkinnosta (Vna 978/2010). Virallistamiseen ei tarvitse suorittaa koko tutkintoa vaan em.  koulutuksen ensimmäinen osa riittää.  Ammattitaito osoitetaan näyttökokeella.  Erikoisammattitutkinto on julkaistu vuonna 2004 (Maaseudun vesitalouden erikoisammattitutkinto 2004).  Sen jälkeen koko tutkinnon on suorittanut neljä ihmistä.  Osuuden Peltosalaojitus on suorittanut 43 henkeä.

Kasvatustieteessä asia tunnetaan nimellä kaksoiskvalifikaatio:  tässä tapauksessa henkilön pitää hankkia oikea ammattitaito sekä muodollinen tunnustus sille.  Tilanteen mukaan niiden arvostus vaihtelee: asiakkaat voivat arvostaa leimaa paperissa, mutta yhtä hyvin sitä saatetaan väheksyä ja arvostaa tekijän todellista ammattitaitoa.  Opiskelijan motivaatioon kaksoiskvalifikaatio usein sekoittaa.  Se kyllä motivoi aloittamaan sekä suorittamaan tutkinnon, mutta sisällöstä välittämättä.

Näyttötutkinnolla pätevöidytty

Suurin osa em.  peltosalaojitusosuuden suorittaneista on miehiä, jotka ovat aikoinaan jo hankkineet salaojateknikon tittelin ja tehneet vuosia töitä alalla (naisia joukossa on vain yksi).  Teknikon titteli ei kuitenkaan enää uuden erikoisammattitutkinnon tultua voimaan ollut pätevä.  Tittelin oli aikoinaan antanut Salaojakeskus (nyk.  Salaojayhdistys), ja vaikka ammattina salaojateknikko oli ja on arvostettu, ei titteli pätenyt salaojitustakin vahvasti 90-luvulla leikanneen laman ja uuden koulutusajattelun aikana.  Tosin pääosa teknikoista ei näyttökokeeseen tai valmistavaan koulutukseen osallistumista ainakaan aivan yleisesti vastustellut vaan se oli myös tervetullutta täydennyskoulutusta (Peltomaa 2013).

Valmistava koulutus näyttöä varten järjestettiin Ilmajoella vuonna 2006 Seinäjoen ammattikorkeakoulun toimesta.  Kurssille osallistui silloin noin 20 henkeä.  Näyttötilaisuuksia pidettiin sen jälkeen Ilmajoella.

Nyt käynnissä olevassa kurssilla opiskelijoilla ei enää ole vanhan salaojateknikon taustaa, mutta monella on silti kokemusta alalta mm.  ojitusurakoinnista, ojien tekemisestä käytännössä.  Opiskelijoita on nytkin noin 20 henkeä, ja ensimmäiset näytöt ovat pian edessä.

Suunnittelu on aina ollut säädeltyä

Se että salaojisuunnitelmien laatua valvotaan ja niitä saavat luvallisesti tehdä vain tietyt tahot on jo pitkään ollut käytäntäntö.  Yhtä pitkään on tietysti asiaa vastaan kapinoitu.   Esimerkiksi vuonna 1928 Salaojayhdistys vastusti valtion ja maatalousseurajärjestön (ProAgrian edeltäjä) toimia nopeuttaa salaojitusta Itä-Suomessa ja varsinkin Viipurin läänissä.  Maatalousseura kuitenkin onnistui palkkaamaan valtion tuen turvin kaksi suunnittelijaa, mutta joutui muutaman vuoden kuluttua luopumaan asiasta kun suunnitelmatilaukset menivät Salaojayhditystykselle (Aarrevaara 1993, 98).  Samankaltaisia ristiriitoja on ollut muuallakin Suomessa.

Toisaalta koko salaojituksen menetelmiä on kyseenalaistettu monesti.   Tärkeä ravistelua ylilaadun tekemisestä 1950-luvulla oli vesitalouden professori Kaiteran kritiikki (mm.  Aarrevaara 1993).  Viime vuosikymmeninä yksinkertaisemman ojituksen tekeminen, ilman suunnittelua, salaojaauroin on noussut säännöllisesti esille (Pentti 2008, 2012).

Langat omissa käsissä

Salaojituskursseja pidettiin 1920-luvulla kursseja, mutta ei suunnittelijoille.  Suunnittelijat koulutettiin töihin otetuista harjoittelijoista, mestari-kisälli periaatteella eli työssä oppien.  Salaojituksen historian laatinut Aarrevaara (1993, 87) huomauttaa, että tästä alkoi samalla kautta vuosikymmenten kestänyt linja, että kaikki alan suunnittelu keskitettiin Salaojitusyhdistykselle (myöh. Salaojakeskukselle) itselleen.  Kurssien tarkoitus oli edesauttaa salaojituksen yleistymistä ja kouluttaa sekä kaivajia että agronomeja levittämään tietoutta ja myös valvomaan töiden laatua (Saavalainen 2008, Saavalainen 2013).

Salaojitus on ollut pitkään valtion tukemaa toimintaa.  Valtion osallisuuden historia alkaa jo 1700-luvun koskenperkauksista ja 1800-luvun järvenlaskuista.  Samat aiheet ovat olleet tärkeitä syitä aloittaa sekä maatalousneuvonta että maataloushallinto.  On jopa niin, että ensimmäisten lääninagronomien koulutusvaatimus on ollut maanmittausinsinööri! (Enbuske 2010).  Niin oleellinen asia maankuivatus on ollut maataloudelle.

Maanviljelysinsinööri oli tärkeä teknillisen opiston (nyk.  Aalto-yliopisto) tutkinto yhteistyössä Maanviljelysopiston (nyk.  Hämeen ammattikorkeakoulu/Helsingin Yliopisto).   Maanviljelysinsinöörin koulutus kesti kuusi vuotta kun tavallinen koneinsinööri valmistui neljässä vuodessa.  Kaksi vuotta aikaa meni maatalousopintoihin.  Opintojen jälkeen alkoi kuuden vuoden harjoittelu, silloiselta nimeltään auskultointi.  Tästä koulutuksesta on kehittynyt nykyinen Aalto-yliopiston vesitekniikka (Vakkilainen 2008a, Vakkilainen 2008b).

Mahdollisesti 1800-luvun järvenlaskut, jotka eivät aina onnistuneet, ovat taustalla nykysalaojituksen suunnittelun laatuvaatimuksille.  Silloin järvenlaskujen suunnitteluun, eli suunnittelijoiden pätevyyteen, alettiin kiinnittää huomiota ja järvenlaskuista tuli luvanvaraisia (Vakkilainen 2008b, Enbuske 2010).

1920-luvulla, kun salaojitus alkoi Suomessa vilkastua, oli em.  suunnittelu- ja rahoitusperinne siis jo olemassa.  Samaan aikaan valtiolla/yhteiskunnalla oli poikkeuksellisen selvä tarve lisätä elintarviketuotantoa.  Salaojitus oli sopiva kohde; investointi on kallis ja pitkäaikainen ja hyöty tulee kokonaan kotimaahan (työ ja tarvikkeet paikallisia) ja voidaan jopa ajatella, että hyöty jakaantuu muillekin kuin pellon omistajalle, sillä rakennusvaiheessa tarvittiin siihen aikaan paljon (lapio)töitä.  Viljelijät ovat saaneet tukea salaojitukseen jo 1920-luvulta lähtien, ja arvattavasti aikaisemminkin eri anomusten perusteella.

(Kirjoittajan oma ommentti:  maankuivatus on ollut myös yleiseurooppalainen ilmiö ja muuallakin ajan insinöörien tehtäväkenttää.  Esim.  Unkarissa on ollut paljon sekä järviä että soita, jotka on kuivattu 1700-luvulla nykyiseksi pustaksi, tai Ranskaa halkoo tiheä kanavien verkosto, ja ilman muuta kanavien rakentamiseen on liittynyt kuivautustoiminta.) 

Uusi innovaatio ja innostus

Salaojitus on keksitty jo ainakin Rooman valtakunnan aikaan.  Euroopassa asia alkoi kunnolla levitä nykyisessä muodossaan kun englantilaiset keksivät tiiliputkentekokoneen vuonna 1845.  Suomeen asti asia levisi kunnolla 1900-luvun alkuun mennessä.  1918 perustettiin Salaojitusyhdistys (myöhemmin Salaojakeskus, Salaojayhdistys).  Alussa innovaatiota levitettiin tietenkin koulutuksen avulla.  Koulutus voidaan jakaa kolmeen

  • viljelijöille perusteita asiasta, jotta he ojittavat ja osaavat tehdä ojat (esim.  kaatojen tarkkuus, kaivuutekniikka)
  • agronomit ym.  virkamiehet perusteita ja käytännön harjoituksia, jotta he voivat edistää asiaa, ja valvoa työn laatua
  • suunnittelijoille, jotta tehdään toimivia ja kestäviä ojia.   (Aarrevaara 1993, Saavalainen 2008, Saavalainen 2013).

Ensimmäiset putkiojat Suomessa laitettiin 1858 Kymenlaakson kartanoissa saksalaisten suunnittelijoiden ammattitaidon varassa.   Asia levisi nopeasti muihinkin kartanoihin.   Talousseurat (nyk.  ProAgria) palkkasivat jo vuonna 1860 ensimmäiset kynnönneuvojat ohjaamaan talonpoikia kynnön suorittamiseen ja salaojittamiseen.  Nopean alun jälkeen asia ei edennyt kunnolla ennen kuin 1900-luvun puolella.

Vuonna 1919 järjestettiin ensimmäiset kaksi salaojituskurssia (Aarrevaara 1993, 71).  Kurssilla sekä suunniteltiin ojia että harjoiteltiin käytännön työtä.  Vuonna 1921 järjestettiin seuraavat 5 kurssia, joista yksi Ilmajoella  Korven tilalla (nyk.  Ilmajoen koulutila).

Kuten jo mainittu, em.  kurssit olivat suunnattu alan yleiseen edistämiseen ja yleiseen ammattitaidon kartuttamiseen.  Tulevat suunnittelijatkin osallistuivat luonnollisesti kursseille, mutta varsinaisesti heidän koulutuksensa tapahtui nykykielellä sanoen työssä oppimisena (Saavalainen 2008).

Mestari-kisälli -koulutus

Tulevien salaojateknikkojen kouluttaminen ammattiin työn ohessa säilyi melko hyvin 1990-luvun alkuun asti.  Esimerkiksi salaojateknikko Heimo Pirttimäki pääsi Salaojakeskuksen töihin 1975 valmistuttuaan ensin maanviljelysteknikoksi Alajärven maatalousoppilaitoksesta (2 v).  Alkukeväällä 1975 hän oli pari viikkoa kenttätöissä vanhemman teknikon kanssa ja sen jälkeen jatkoi mittaamisia yksin.  Muutaman viikon välein työmaalla kävi joko tarkastaja tai piiritarkastaja (Peltomaa 2013).  Myöhemmin syksyllä Pirttimäki siirtyi vähän erilaisiin olosuhteisiin Nivalaan ja jatkoi siellä lumen tuloon asti.  Tammi-maaliskuussa uudet, tulevat teknikot koottiin Helsinkiin töihin Salaojakeskuksen toimistolle tekemään suunnitelmia – tietenkin sikäläisten vanhempien kollegoiden ohjauksessa.  Keväällä Pirttimäki valmistui, mutta työmaita tarkastettiin vielä.  (Pirttimäki 2013).

1980-luvulla Salaojakeskuksenkin koulutuksessa yleistyivät uudet tavat.  Uudet työntekijät koottiin yhteisille kursseille Kuortaneelle.  Koulutuksen hoiti edelleen suvereenisti Salaojakeskus, käyttäen tosin apunaan mm.  Vesipiirin insinöörejä opettajina.  Kurssilla oltiin viikko kerrallaan muutamana talvikuukautena.  Kurssin jälkeen jatkettiin koulutusta kuten ennenkin, uusi teknikkokokelas teki töitä vanhemman kollegan, tarkastajan, valvomana.   (Saavalainen 2008, Peltomaa 2013).   Kuortaneen kursseja järjestettiin 1980-luvulla noin 5 kertaa.  Muualla Suomessa niitä pidettiin vain yksi, yhteistyössä Työtehoseuran kanssa Rajamäellä.  (Peltomaa 2013).

Samaan aikaan jo kenttätöissä olevia teknikoita ryhdyttiin aktiivisemmin täydennyskouluttamaan, pitämään neuvottelupäiviä ja tarjoamaan teemallista täydennyskoulutusta.  Esim.  Pirttimäki kävi kurssin peltoteiden suunnittelusta, joka oli tärkeä tehtävä kun 90-luvulla salaojitustyöt laman myötä romahtivat.  (Saavalainen 2008, Pirttimäki 2013).

Tärkeä edellytys Salaojakeskuksen toteuttamalle koulutukselle oli uusien työntekijöiden taustakoulutus.  Ennen sotia koulutettavat olivat Mustialasta (nyk.  HAMK) valmistuneita agrologeja, miehiä joista on sanottu, että jokainen oli ”maaherra-ainesta”, siis poikkeuksellisen päteviä moneen tehtävään.  1960-luvulle tultaessa agrologeja ei enää aina riittänyt teknikoiksi, mutta koulutus sekä tehtävä pysyi arvostettua.  Se vaati hyvää matikkapäätä ja myös talkoohenkeä sekä sosiaalisuutta.   Nyt koulutettavat olivat maamieskouluista valmistuneita ja joukossa aina muutama maanmittausteknikko.  Alan peruskoulutus tuli siis hoidetuksi jo silloin normaalin koulujärjestelmän puitteissa.

Laadun valvonta ja romahdus

Oleellista koko 1900-luvun salaojateknikon pätevöitymiselle oli myös, että 1920-luvulta lähtien 1990-luvun alkuun asti kaikki tehdyt suunnitelmat tarkastettiin kollegan toimesta, käytännössä usein vesialan insinöörin toimesta.  Tällä keinolla valvottiin suunnitelmien laatua, estettiin virheet ja jaettiin osaamista kautta koko Suomen.

Samaan asiaan, siihen, että koko salaojituksen suunnittelutoimi on vain Salaojitusyhdistyksen/ Salaoja­keskuksen hallussa, on vaikuttanut vahvasti k.o.   yhdistyksen pysyminen pitkään itsenäisenä, ja omapäisenä.

Suomeen syntyi maatalouden neuvontajärjestöjä 1900-luvun alussa monia sekä alueellisesti että tuotantosuunnittain.  Pian ne alkoivat kilpailla turhaankin keskenään.  Tilanne monimutkaistui vielä sotien jälkeen,  kun osin poliittisin perustein neuvontajärjestöjä syntyi lisää.  1960-luvulla suuri osa järjestöistä liittyi yhteen Maaseutukeskusten nimen alle, mutta Salaojakeskus pysyi itsenäisenä.  Salaojituksen suunnittelu ei haluttu jakaa muille – kyseessä oli joko hyvä laadun hallinta tai omasta asemasta kiinnipitäminen, lukija saa uskoa vaikka kumpaankin.

Esimerkiksi jo vuonna 1922 Maatalousseurojen keskusliitto oli ehdottanut yhteisiä salaojituksen suunnittelukursseja, mutta Salaojitusyhdistys ei ollut suostunut (Saavalainen 2008, 108).  Suunnittelu ja alan edistäminen jäivät Salaojayhdistyksen tehtäväksi.

Vuonna 1978 tilanne muuttui.  Nimi muuttui Salaojakeskukseksi hallintoon otettiin mukaan maatalousseurojen edustajat.  Sen takia, että maatalousseurat mainostaisivat ojitusta.  Suunnittelu ja sitä myötä suunnittelijoiden koulutus jäi Salaojakeskuksen haltuun.

Salaojakeskuksen asema murtui vasta 1990-luvulla.  Suomeen iski lama samaan aikaan kun puolet pelloista oli jo salaojassa.   Yht´äkkiä Salaojakeskuksella ei ollut töitä (kuva 2).  Laman seurauksena teknikoiden määrä väheni, osa ryhtyi tekemään suunnitelmia omaan lukuunsa.  Pääosa miehistä siirtyi Maaseutukeskusten palvelukseen Etelä-Suomessa, Pohjois-Suomessa Maaseutukeskukset perustivat yhteisen suunnittelutoimiston.

Kuva 2.  Uudet salaojitukset hehtaareina 1920-2009 (Salaojitetut peltohehtaarit Suomessa).

Professio

Salaojasuunnittelijan ammatti, salaojateknikot ja joukko alan insinöörejä, on professio.  Ammatti on vaatinut erityistä ja pitkääkin koulutusta ja koulutukseenkaan ei ole päässyt helpolla.  Se on sulkenut muita tehtävän ulkopuolelle.  Vahva tuki sulkeutuneisuudelle on ollut valtion toimissa – vain Salaojakeskuksen suunnittelijan tekemät suunnitelmat ovat olleet tukikelpoisia (tosin tähän on poikkeus; jonkin aikaa sodan jälkeen Pellonraivaus Oy sai tehdä tukikelpoisia suunnitelmia).

Ammatti on ollut myös arvostettu – salaojat ja suunnitelmat on nähty hyödyllisiksi, ja suunnitelmat niin vaikeiksi, että suunnittelijaa on tosiaan tarvittu.  Arvostusta on varmaankin lisännyt henkilöiden ominaisuudet – aikanaan jopa suunnittelijan apumieheksi! sopivaksi katsottiin  ”vähintään aliupseerikoulun käynyt, naimisissa, kaksi lasta”.  Työ tehtiin sotilaallisen tehokkaasti.  (Saavalainen 2008, 126).

Professioon on vaikuttanut myös suunnittelijoiden keskinäinen lojaalius.  Kollega tarkasti suunnitelmat ja tekijöiden taustat olivat yhtenevät; alkuvuosikymmeninä ensin Mustiala ja sitten talvi Helsingissä.  Myöhemminkin suunnittelijat ovat pitäneet yhtä, perheetkin on tuotu mukaan yhteisiin rientoihin ja ajan tavan myös toimisto oli kotona, ja päivystyksestä huolehtivat vaimo ja lapset (Tuuri 2001).

Osansa profession syntymisellä voi olla myös alan vaikuttajilla.  Salaojitusyhdistyksen ensimmäinen toiminnanjohtaja oli tohtori Lauri Keso.  Hän pitkälti loi yhdistyksen yksinoikeuden suunnitteluun ja muutenkin johti organisaatiota sotilaallisesti.  Taustalla tuntuu – minun mielestäni  – olevan myös juuri päättynyt sota ja Keson rooli suojeluskuntajoukon johtajana Tampereen seudun taisteluissa.

Lähteet

Aarrevaara, H.  1993.  Suomen salaojituksen historia.  Suomen salaojituksen tukisäätiö,      Jyväskylä.  276 s.

Aarrevaara, H.  2004.  20 vuotta suomalaisen salaojituksen      tukena.  s.  10-47.        [Kirjassa] Työtä, tietoa ja tutkimusta.  Salaojituksen tukisäätiö 1984-2004.  135 s.

Aarrevaara, H.  2013.  [Salaojakeskuksen virkailija      1980-luvulla ja historiikkien kirjoittaja]       Puhelinkeskustelu 8.3.-13.

Drainage Water Management Online Advisory 2008-2013.  [Verkkosivusto].   North-Carolina State      University-Department of Biological and Agricultural Engineering.  Saatavana:  http://www.bae.ncsu.edu/topic/drainageadvisory/background.php        [Viitattu 10.3. 2013]

Frankenberger, J. 2010.       Agricultural Drainage Management Strategies to Improve Water Quality      Webinar.  [Verkkoesitelmät].  Saatavissa:  https://engineering.purdue.edu/watersheds/webinars/drainage2010/index.html

Enbuske, M.  2010.      Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria.       Alueellisen ympäristöhallinnon kehitys sekä ohjaavat järjestelmät,      vaikuttavat tekijät ja ympäristövaikutukset. 389 s.

Pirttimäki, H.  2013. [Salaojateknikko,      valmistunut 1976.  ProAgria      Etelä-Pohjanmaa] Puhelinkeskustelut 10.1. ja 8.3. 2013.

Pajula, H.  (toim.) 2010.  Maankuivatustoiminta ja sen      kehittämistarpeet.  Selvitys.  Suomen Ympäristökeskuksen raporttej 15/2010.  47 s.

Peltomaa, R.  2009.       Säätösalaojituksen, säätökastelun tai kuivatusvesien kierrätyksen      hoitotoimenpiteet.  Maaseutuvirasto      Mavi.  8 s. [Verkkojulkaisu]  Saatavana:  http://www.mavi.fi/attachments/mavi/ymparistotuki/5FyGvxJE6/Salaojitus_2009_suomi.pdf        [Viitattu 10.4.-13]

Peltomaa, R. 2012. [Salaojakeskuksen apulaistoiminnanjohtaja 1986-1993      ja toiminnanjohtaja 1993-2011.] Puhelinkeskustelu 10.1.  2013.

Pentti, S.  2008.  Tapio Pirttinen Oy – Salaojitusta      JYRYllä reilu 20 vuotta.       Urakointiuutiset 3/2008, 12-13.

Pentti, S.  2012.  Putketonta salaojaa ja maat sopivasti      viljelykuntoon.  Urakointiuutiset      12/2012, 14-15.

Perälä, T.  (ei vuotta).  Koulutusta Salaojakeskuksessa.  s.       112-116. [Kirjassa]     Salaojitus Suomessa 1950-2000.  Salaojituksen perinneyhdistys.  127 s.

Saari, R.  Maankuivatus.  [Verkkoartikkeli]  Saatavana:  http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=79064&lan=fi#a4      [Viitattu 8.3. 2013]

Saavalainen, J.  (toim.)  2008.       Kuvia Suomalaisesta salaojituksesta.  1858-1918-2008.  Salaojituksen tukisäätiö.  352 s.

Saavalainen, J.  2013. [Salaojakeskuksen      insinööri 1960-luvulla ja toiminnanjohtaja 1980- ja 90-luvulla].      Puhelinkeskustelu 8.3. 2013.

Salaojitetut peltohehtaarit Suomessa (ei vuotta).  [Verkkojulkaisu]  Saatavana:  http://www.salaojayhdistys.fi/tilastot/salaojatilastot.pdf       [Viitattu 9.3.-13]

Tuuri, A.  (toim.) 2001.  Ojamies ja lapio.  Salaojat ja muut ojat  -kirjoituskilpailun antologia.  240 s.

Maaseudun vesitalouden erikoisammattitutkinto 2004. Näyttötutkinnon      perusteet.  Opetushallitus, määräys      8/011/2004.  21 s.   [Verkkojulkaisu]  Saatavana:  http://www.oph.fi/download/111038_maaseudun_vesitalous_erikoisammattitutkinto.pdf       [Viitattu 8.3.-13]

Muilu, T.  2013.  Esitelmä Salaojayhdistyksen      neuvottelupäivillä 22.1. 2013.

Vakkilainen, P.  2008 a.  Vesitekniikkaa teknillisessä      korkeakoulussa 1861-2008.       Vesitalous 1/2008, 6-9.

Vakkilainen, P.  2008 b.  Maatalouden vesirakennuksen opetus Teknillisessä      korkeakoulussa.  22-30.  Kirjassa Saavalainen, J.  (toim.)       2008.  Kuvia Suomalaisesta      salaojituksesta.  1858-1918-2008.  Salaojituksen tukisäätiö.  352 s.

Vna 978/2010. Valtioneuvoston asetus tuettavan peltosalaojituksen      laatuvaatimuksista ja tukikelpoisista enimmäiskustannuksista      978/2010.  Saatavana:   http://www.salaojayhdistys.fi/pdf/vna.pdf   [Viitattu 9.3. 2013]

Äijö, H.  2009.  Säätösalaojitus. Maaseutuverkoston      esite.  11 s.  Saatavana:  http://www.maaseutu.fi/attachments/verkostoyksikko/5HZoCKgyN/saatosalaojitus_kevyt_resoluutio.pdf   [Viitattu 10.3. 2013]

Post a Comment

Your email is never shared. Required fields are marked *

*
*