Hyttysverkon alla

tarinoita Ilembulasta

Monthly Archives: maaliskuu 2011

10.3.2011 Lisää lääkkeitä

Mun suahlili alkaa toimia pikkuhiljaa: Ohjasin tänään potilaita ottamaan lääkkeensä: Moja asubuhi, moja mweza, moja gioji, na kwa siku ishirini, tai jotain sinne päin.. Välinvaraston vastaava otti mua tänään kädestä kiinni ja vei järjestelemään varastoa. Ihanaa kikertämistä. Tehtiin yhdessä uutta tilausta. Tuntui siltä, että aikaa meni enemmän tavaroiden kirjaamiseen, kuin itse lastaamiseen: Eli kun otat yhden lääkkeen, niin merkitset sataan paikkaan. Osa lääkkeistä pidetään lukkojen takana turvassa. Ne ei ole kaikki huumausaineita, vaan nesin sanoja lainaten ” houkuttelevat” lääkkeet pidetään lukkojen takana. Myös siis yksinkertaisesti kalliimmat lääkkeet.

9.3 Lääkkeitä

Yksi parhaista puolista Ilembulan sairaalassa on meidän työharjoittelun osalta se, että voi hahmottaa koko sairaalan kokonaisuuden selkeästi ja tutustua muihinkin sairaalassa toimiviin yksiköihin. Harjoitteluiden välissä voidaan tehdä päiviä laboratoriossa, infuusio-yksikössä ja sairaala-apteekissa. Ajattelin pitää taukoa sisätaudeista ja keskittyä pari päivää ihan vaan lääkkeiden jakoon.

Ilembulan sairaalan apteekki toimii samalla välinevarastona, joten aamupäivä meni välinehuoltajan hommissa. Laskin kumihanskoja yksitellen pari tuntia eri osastoille ja perus sääntönä oli, että jos osastolta oli tilattu 30 paria hanskoja, puolet tilauksesta annettiin. Toisaalta tällä saadaan hyvin säädeltyä niiden kulutusta, kun hanskoja on käytettävissä vain tiettyihin toimenpiteisiin.

Iltapäivä annosteltiin lääkkeitä. Lääkärin määräämä kokonaisannos lapataan minigrip-pusseihin, kylkeen kirjataan potilaan nimi, lääkkeen nimi, antoaika, -tapa, ja annos. Nesi näytti mulle lusikkaa ja sanoi että silläkin voisi tehdä mutta me ei; Paljain sormin homma toimii nopeammin, todellakin.  Jokainen annettu lääke kirjataan ylös vihkoon ja lääkevaraston vastaava laskee niitä sitten että täsmäävät. Valmiiden pussien takia dosetteja ei tarvita, vaan jokaisen potilaan lääkepussit teipataan laastarilla yhteen ja jaetaan lääkkeenjakokierrolla. Aivan hyvä systeemi.

8.3 Virtahepo ja mies

Joka aamu kaikki sairaanhoitajaopiskelijat käy kiertämässä osaston. Ne tervehtii jokaista potilasta ja omaista ja osoittaa suruvalittelunsa niiden tilanteesta. Iltavuorossa sama toistuu alkuun. Lisäksi iltavuoron alkuun mitataan lämpö kaikilta potilailta ja kirjataan eritteet. Opin tänään tärkeitä sanoa suahiliksi..

Aika hiljainen päivä tänään töissä muuten. Kuulin jostain, että sairaalalle oli tuotu virtahevon raatelema mies, ja lähdin metsästämään. Löysin sen lopulta kirran puolelta, mutta jaloissa ei enää näkynyt enää muuta, kuin monta haavataitosta ja muutama pienempi hampaanjälki. Tämä kalastajaherramies oli ollut töissään Ruahajärvellä, kun virtahepo oli käynyt kimppuun. Ja kun virtahepo käy kimppuun, se tappaa 99% varmasti. Ja yleensä ihan huvikseen. Leena (Suomalainen lastenlääkäri) kertoi että on loppujen lopuksi aika yleistä että villieläimet hyökkää täällä kimppuun. odotan todellakin operatiivisen hoitotyön harjoittelua.

Loppuilta löhöiltiin toimistossa ja juteltiin paikallisten sairaanhoitaja-opiskelijoiden kanssa opiskelusta. Niillä on vähän eri sävelet koulunkäyntiin kuin meillä: Tässä, kun itsellä roikkuu rästissä varmaan kymmenen tai kakskyt kurssia, niin näillä sävelet on seuraavat: Feilaat kolme koetta vuoden aikana-> Ulos. Siinä sitten etsimään uutta opiskelupaikkaa. Haha, mulla olis ollut uranvaihdos käynnissä jo aikoja sitten näiden säännöillä. Muutenkin niiden säännöt on niin kaukana omasta maailmasta: Sairaalan yhteydessä, aitojen sisäpuolella on naisten asuntola, josta poistumiseen (edes viereisessä kylässä ostoksilla käyntiin) tarvitaan asuntolan johtajalta lupa ja jossa on pakko majoittua jos haluaa opiskella täällä. Kirkossa saa käydä sunnuntaisin, mutta muuten on aika mahdotonta saada mennä minnekään. Ollaan parina iltana yritetty järjestää meidän kotiin sauna-leffailtaa (Suomalaiset lähetysseuralaiset on rakentaneet saunan tänne) muutaman paikallisen voimin, mutta homma on aina kaatunut luvan saamiseen. Nehän voi vaikka tulla raskaaksi. Tämäkin kaunis Englantilaisten Tansanialle suoma sisäoppilaitoskulttuuri juontaa juurensa kolonisaation ajoilta. Ja kuulin, että moni raskaaksi tullut opiskelija on tehnyt itsemurhan täällä. Ja jos riitelee muiden opiskelijoiden kanssa, voi myös lentää ulos. Vanhana opiskelijayhdistysaktiivina kiehuttaa, mutta näiden säännöillä mennään; Ollaan muutamat iltapäivät sitten istuttu porukalla auringonpaisteessa asuntolan takapihalla viettämässä aikaa. Ja tämän kuun viimeinen viikonloppu on merkattu vapaaksi kalenteriin; opiskelijoilla on silloin vapaa viikonloppu. ( Ilman lupaa saa pyöriä Ilembulan kylässä, tosin bussilla kauemmas Makabagoon on turha yrittää).

Ainiin, aina oppii uutta: RBD= Random blood sugar. Ihan oikeesti.

7.3 Ruumiskärryt

Sisätaudeilla vielä jatketaan: Ensimmäinen kuollut täällä. Kaks viikkoa siihen meni että tuli vastaan. Nuori nainen, AIDS ja sitten alkoi sattua sydämeen ja stop. Mentiin aamusta laittamaan ruumis: Se nukkui. Ehkä lautumia yläruumissa mutta muuten terveen näköinen, nukkuva ihminen mun silmiin. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun se oli kääritty kangaan, sidottu kaulan, vyötärön ja nilkkojen kohdalta pakettiin, se näytti musta ruumiilta. Mamat kulkee arkun perässä ja huutaa ja itkee ja mä varon kaatamasta kärryjä nurin muhkuraisella soratiellä matkalla ruumishuoneelle. Täällä ei tarvitse surra hiljaa.

Aluksi ärsytti sairaasti kun nää tulee mukaan joka paikkaan kun yrittää tehdä itsenäisesti. Mutta tänään huomasin, ettei siitä olekaan ehkä kyse. Ei niiden tarkoitus ole stalkata mun jokaista liikettä vaan kaikki tehdään yhdessä siksi, että kaikki halutaan tehdä yhdessä. Vaikka siihen menisi sitten kaksi kertaa enemmän aikaa.

5.3 Mtoto na hajakuwa

Patrik ja Anne tuli Makambakosta käymään Ilmenbulassa. On työnteko jäänyt vähemmälle tässä parina päivänä.. Sovittiin Patrikin kanssa että lähdetään kuukauden päästä kiertämään Malawia ja Sambiaa. Viktorian putouksilla hypätään maailman toiseksi korkein bejihyppy. jei:) Pitää tän kuun aikana pakertaa tunteja sairaalassa vähän enemmän kasaan niin, että on aikaa lähteä. Varmaan ensi viikko menee töissä joka päivä. Onneksi touhuun ei oikein voi kyllästyä tai palaa loppuun, kun päivät vaihtelee niin paljon: Sovittiin sairaala-apteekissa lääkkeitä jakavan sairaanhoitajan kanssa viime viikolla, että menen tiistaina jakamaan lääkkeitä pariksi päiväksi sen kanssa. Perushoidon harjoittelussa lääkkeiden jako jäi niin vähälle, että on siistiä voida keskittyä siihen pari päivää kunnolla.

Ilembulan sairaalan yhteydessä toimii aids-orpojen koti, jossa ollaan pyöritty Patrikin kanssa pari viimeistä päivää. Mä olen ollut enemmän vauvojen kanssa tekemisissä kuin koskaan aikaisemmin yhteensä. Eilen valkkasin kahdestatoista pinnasängystä sen ainoan lapsen syliini joka ei itkenyt. Ajattelin etten kuitenkaan osaa tehdä mitään jos se siitä riehaantuu. On jotenkin harvoin ollut niin kömpelö olo; kun ei oikein uskalla muuta kuin pitää sylissä ja vauvan kääntäminenkin pelottaa. Mutta pikkuhiljaa oppii huomaamaan lihasjäntevyydestä sen, ettei se mene rikki jos vähän nostaa ilmaan.

Vaihdoin tänään elämäni ensimmäisen lasten vaipan. Onneksi mulla oli kumihanskat ja Patrik vieressä neuvomassa. Ehkä ihan hyvä, että nyt oppii pelaamaan räteillä ja solmittavilla kangasvaipoilla, niin on ainakin helppo siirtyä käyttämään Pampersia. Aika jännä, että vaikka on koko nuoruutensa vaihtanut vanhuksille vaippoja, niin vauvoille saman asian tekeminen tuntuu kymmenen kertaa vaikeammalta. Jotenkin mahdotonta yrittää solmia uutta kakka-alustaa kiinni pieneen ihmiseen, kun se ei pysy paikallaan kahta sekuntia kauempaa ja harsoja ei saa solmittua niin kuin haluaisi. Tähän urotyöhön multa meni valehtelematta puoli tuntia; alapesusta puhtaan vaipan taittelemiseen. Mut onpahan tehty. Katsotaan miten lujaa juoksen seuraavalla kerralla karkuun kun joku haisee.

Ps. Sain tänään käsiini Suomalaisen lehden missä kerrottiin Tuksun menneen naimisiin tv- viidellä. Muistinpahan taas miten onnellinen olen tässä informaatiokuplassani kun ei tarvitse kuulla näitä juttuja. Taidan jäädä tänne asumaan.

1.3 Iringaan ja takaisin

Lähdettiin Hannan kanssa viikonlopuksi hoitamaan omaa mielenterveyttämme ennaltaehkäisevästi Iringaan. Ilembula on ihana mutta niin pieni että alan kohta kuulla ääniä tässä hiljaisuudessa. Metsästettiin ruisjauhoja ja kaurahiutaleita, kiipeiltiin vuorilla kierreltiin kaupunkia pari päivää. Tavattiin viimeisenä iltana vahingossa pari Hannalle Ilembulasta tuttua suomalaista, joista yksi työskenteli erityisopettajana Iringassa. Sovittiin, että voitais käydä seuraavalla Iringan reissulla tutkimassa niitä lapsia. Puhuttiin siitä, ettei tarvitse lääkäriä ruveta leikkimään; lähinnä siellä pitäisi mittailla pituutta kuuloa ja näköä, sekä tehdä hoidon tarpeen arviointia.

Mutta tänään taas töihin. Aika itsenäisesti työskennellessä meni jo tämä päivä. Mutta siitä huolimatta vastaavaa sairaanhoitajaa on oppinut vainoamaan koko ajan toisella silmällä koko ajan niin, että heti kun huomaa sen kaivelevan kaappeja ja ottavan steriilipakkauksia esille, on valmiina hyppäämään kylkeen kiinni ja kinuamaan saada pistää ja kirjata. Sain tänään viikon ensimmäisen kanyylin sisään ilman mitään ongelmia. Voittajafiilis; vieläkin leijun adrenaliinihumalassani.

Juteltiin vielä ennen Tansaniaan lähtöä äidin kanssa (joka myös oli joskus sairaanhoitaja) suoniyhteyden avaamisesta ja laskimoverinäytteiden ottamisesta tummaihoisilla. Mietittiin miten se onnistuu sellaisen ihon läpi, josta suonet ei kuulla läpi. On se kieltämättä hankalampaa. Mutta aika hyvin suonet yleensä löytyy staasin (yleensä kumihanskan) asettamisen jälkeen: Suonet pullahtaa pinnalle niin että ne tuntee ja näkeekin, eikä tarvitse sokkona kanyloida. Mutta tänään -Mun onnistuneen kanylointini jälkeen- oli ehkä maailman vaikein tapaus: Kun suonia ei näe eikä tunne, eikä ole mitään hajua mistä niitä voisi alkaa etsiä. Kun kuuma vesi, pumppaaminen eikä taputtelu auta; kun ne on vaan vetäytyneet pienellä ihmisellä niin kauas ihon pinnasta. Siinähän sitten piikiteltiin: Ensin kämmenselkä täyteen ja siitä aina ylöspäin kyynärtaipeisiin. Yritettiin jalkapöytää ja polvitaivetta, mutta jossei se mene niin se ei mene. Harvoin tekee pahaa katsoa mutta kun nesi työsi samaa neulaa uudestaan ja uudestaan sisälle, ja välillä otti neulan pois kanyylistä ja työnsi taas takaisin, ja kun vanhan, veritupoilla ja laastareilla vuoratun naisen ilme kertoo kaiken siitä kuinka siistiltä tuntuu niin au.

Yksi paikallisista sairaanhoitajaopiskelijoista näytti tänään tarkemmin kirjaamisen osastolla. Oikeastaan sen ansiosta tänään tuli sellainen olo ensimmäistä kertaa täällä ollessa, että oli oikeasti hyödyksi. Kirjaaminen on tehty täällä todella selkeäksi: Päivä ja ilta, sekä yövuorolle on omat vihkonsa. Päivä- ja iltavuoron vihkossa on kirjallisena aamu-, iltapäivä- ja iltaraportit, uudet potilaat, osaston potilaslukumäärä, sekä ”ward facilities”, jossa on joka päivä lueteltu kaikki osastolla käytettävät välineet ja tarvikkeet kertakäyttöisiä lukuunottamatta, mm. kuukemittarit, kerosiinilamput (sähkökatkoksia varten) päiväpeitteet ja raamattu. Yövihkoon kirjataan jo päivävuorossa kaikki jaettavat lääkkeet ja tiputettavat nesteet. Lääkärinkiertoa varten on oma vihkonsa, johon listataan kaikki päivän aikana tehtävät toimenpiteet ja tarvittaessa kellonaika. Liksäksi kerätään yhteenvetoa kaikista osaston potilaista, johon kirjataan diagnoosi, potilaiden tulo osastolle, siirtyminen toiselle tai lähteminen, sekä syy. Potilasnumerot alkavat alusta aina vuodenvaihteessa. Jokaisella potilaalla on lisäksi oma potilaskansionsa, jonne kirjataan vielä henkilötiedot, toimenpiteet sekä niiden hinta, ja raportoidaan voinnin muutoksista.

24/2/11 Ensimmäinen angstaus

Turhautumispäivä. Kova sellainen. Ehkä eniten siksi, että vaikka kaikesta siitä tylsyyteen uupumisesta huolimatta yritän olla oma-aloitteinen ja tehdä asioita itsenäisesti, ei silti anneta mahdollisuutta. Ärsyttää, kun huomaa mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen vuoron loppumista; viedä tyhjiä infuusiopulloja laboratorioon, pestä lattialta mahanestettä, vaihtaa tippapulloja ym.ym, ja sitten ei saakkaan vaan joku tulee ja tekee sen puolesta. En jotenkin voi käsittää että eikö ne luota sen verran, että voisin rullata mummun pyörätyolissa sadan metrin päähän röntgentutkimuksiin yksin, varsinkin kun potilaskansiosta käy ilmi mitä kuvia ollaan ottamassa. Poltin kahvitauolla angstitupakkaani tunnin terassilla ja olin jo vetämässä työvaatteita pois päältä: Ajattelin että tämä neljä tuntia ”töitä” saisi nyt riittää tältä päivältä. Olin uupuneempi kuin koskaan duunipäivän aikana. Mutta jotenkin tiesin, että jos jätän menemättä nyt, jätän menemättä myös huomenna. Joten ei muuta kun hymy perseeseen ja takaisin kentälle.

Sairaanhoitaja ihmettelikin jo missä oltiin oltu Hannan kanssa. Kysyi ollaanko väsyneitä ja jotenkin vaivoin sain vastatuksi ”en”. Jotenkin yliuonnollisesti onnistuin myös hillitsemään raivoksi kasvaneen turhautumiseni näyttämisen loppupäivänä. Ja jostain kummasta ohjaava sairaanhoitaja alkoikin antaa välineitä sitä sun tätä varten käteen että ”mene ja tee”. Täähän toimii: Ensimmäisen kerran viikkoon se antoi tehdä itsenäisesti asioita;: antoi lääkepussin käteen ja käski lisäämään sen potilas x:n dosettiin (Lääkkeenjako on hoidettu täällä niin, että jokaisella potilaalla on kasa minigrip-pusseja, joihin on merkitty antoaika ja määrä, ja pussit on kiinnitetty toisiinsa teipillä ja ne annostellaan yksi kerrallaan vasta lääkkeenjaon yhteydessä), ja käski hakea puuttuvia välineitä välinevarastosta. Eikä se tullut stalkkaamaan vaan luotti. Ihanaa. Ja pikkuhiljaa nesi oppi antamaan kanyylineulan pyytämättä käteen, kun tiesi että ollaan Hannan kanssa joka tapauksessa hengittämässä niskaan ja kinumassa saada pistää. Kai tää tästä pikkuhiljaa. Olen todella, todella tyytyväinen itseeni siitä, etten antanut turhautumiselle valtaa ja ruvennut näyttämään sitä ulospäin. Mun pokka piti koko päivän, ja näin mitä sillä voi saavuttaa. Koska käytännössä kenelläkään ei ole vastuuta meidän ohjaamiesta täällä; se on ihan työntekijöiden armosta kiinni kuinka paljon tästä harjoittelusta saa irti. Ja musta ne tekee paljon. Enemmän kuin mihin perushoidon harjoittelussa totuin Suomessa, vaikka harjoittelijoiden ohjaamisen pitäisi siellä olla tuttua. Paras päätös ehkä kuukauteen valua tänään takaisin työpaikalle kahvitauon jälkeen. Jotenkin on sellanen kutina että haluan sittenkin huomenna mennä takaisinJ.

Tossa kolme lausetta ennen tämän kirjoittamista bongasin ensikertaa meidän uuden lemmikin. En olekkaan koskaan ennen nähnyt hiiriä talossa. Se hyppäsi olohuoneen savupiipusta äsken, haki jotain ja kipitti pois. Pitää nyt tsiigata kuinka kauan se saa luvan elää. Ruvettiin jo miettimään Hannan kanssa kissan hankkimista.

22/2/11

Melkein jokaisella potilalla tippuu jotain suoneen. Paljon pistoksia ja tippapullon vaihtoja tiedossa. Sairaanhoitajat ei tee potilailleen pääsääntöisesti perushoitoa, vaan omaiset huolehtii siitä. Omaisille on omat rakennukset sairaalan ulkopuolella jossa on mahdollisuus yöpymiseen ja ruoanlaittoon. Sairaalan puolesta potilaille en ole myöskään nähnyt annettavan ruokaa, vaan kaikki hoituu perheen kautta.

Tekemisen puute tuntuu olevan kuitenkin aina harjoittelussa se päällimmäinen ongelma. Mutta ymmärtäähän sen kun kaikki on vierasta ja eikä uskalla sooloilla. Ja jos sooloilee, joku tulee joka tapauksessa tekemään uudestaan tai sitten se potilas kuolee. Parhaaksi tavaksi täällä on huomattu se perinteinen: Löydä joku touhuava nainen ja pysyttele siinä kiinni koko ajan; meni se sitten vessaan tai kahvitauolle. Ja kysele kuolemaan asti. Löysin tänään loistavan, juuri sellaisen hoitajan. Se touhuaa jotenkin epä-afrikkalaiseen tyyliin; Se tekee eikä istu. Se kävelee eikä laahusta. Tuntuu että päivät menee jopa eteenpäin kun näkee ja tekee; kun harjoittelussa ololla on joku funktio.

Tänään huomasin senkin että pitää tämän työharjoittelun aikana ja sen jälkeen painaa aika hyvin mieleen ne vanhat, koulussa opitut toimintamallit niin, ettei Suomen päässä tule ongelmia. Täällä se on ehkä ok, jos homma toimii ja kukaan ei valita. Lähinnä nyt esimerkiksi se, että jos kanyylin tunkee yhdestä suonesta sisälle, ei onnistu, vetelee neulaa edes-takaisin kanyylin sisällä ja ottaa sen lopulta pois, ei ehkä pitäisi työntää sitä enää uudestaan toisen suoneen vaan ottaa uusi, steriili neula. Tai se että kesken keisarinleikkauksen ei ruveta kaivamaan taskusta ”steriilivaatteiden” alta soivaa puhelinta ja vastata siihen. Mut äh, pikkujuttuja.

21/2/11 Ensimmäinen päivä sairaalalla

Rakas päiväkirja. Tänään opin, että värikkäitä sukkia ei saa käyttää sairaalassa työskenneltäessä. Siihen se sitten jääkin. Noei.  Hannalla oli tänään onnen päivä; se sai ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon kunnian koskea tippaletkuun. Sairaanhoitajanainen työnsi koko kanyylin neuloineen potilaan käden sisään. Pieni dehydraatio päällä potilaalla kun ei reagoinut ollenkaan. Au. Sitten opin rakas päiväkirja että jokaiselta potilaalta tsekataan sairaalaan tultaessa malaria (sormenpäästä otettava verinäyte hoituu iisisti ja on valmis muutamassa hetkessä. Oikeastaan jos sairastuisin malariaan toivoisin että sairastuisin täällä enkä vasta suomen päässä, koska näillä ihmisillä on niin kova kokemus sen hoidosta). Ainiin, ja opin senkin että nyt viimeistään on korkea aika opetella ne lääkelaskut: Täällä ei käytetä mitään taskulaskimia ja tippalaskureista on turha edes uneksia. No, oppii ainakin tekemään asiat oikein, niin ei tarvitse koko loppu elämää luottaa siihen että kone laskee annettavat tippamäärät puolesta ja säätelee niiden tuloa, ja olla riippuvainen laitteista. Lääkäri tutkii potilaiden suita kännykän taskulampulla, kissat ja koirat juoksee ympyrää saraalan osastoilla, ja henkilökunnan taukohuoneessa on seinällä osaston ohjeet sairaanhoitajille joita tulee noudattaa muun muassa seuraavasti:
–    Pidä ikkunat auki aamu-, ilta- ja yövuorossa.
–    Ota selvää montako potilasta osastolla on.
–    Varo vaarallisia tauteja.
–    Anna lääkkeet lääkärin ohjeen mukaan.
–    Raportoi potilaiden tilan muutoksista kirjallisesti.
–    Tarkasta vitaalielintoiminnot lääkärin ohjeen mukaan.
–    Vaihda lakanat jokaisen potilaan jälkeen.
–    Vuodepotilaat:
o    Tee asentohoidot.
o    Käytä lämmintä vettä vuodepesuihin.

Ensimmäinen päivä Ilembulan sairaalassa ja olo on kuin kaksi kuukautta sitten ensimmäisenä päivänä Tansaniassa: Se on se fiilis, kun kulkee suu auki ympäriinsä eikä jotenkin voi käsittää että kaikki tämä on totta. Eikä tiedä oikein että mihin pitäisi keskittää huomionsa kun kaikki tuntuu niin uudelta ja käsittämättömältä. Voi se on hieno fiilis.

Tosin ymmärrän tämän päivän jälkeen muiden hoitajien skeptisyyden meitä kohtaan, kun aamulla saavuttiin osastolle, ilmoitettiin että teidän pitäisi nyt opettaa meitä ja ruvettiin pällistelemään. Se on vähän sama kuin joku ranskalainen tulisi mun keittiööni tuijottamaan kun teen ruokaa ja vaikka yrittäisi ymmärtää niin kuitenkin jossain takaraivossa kurkkii ajatus siitä että ”voi kun meillä tehdään asiat niin toisin” ja jotenkin ajattelee että oma tapa hoitaa asioita on se ainoa oikea tapa hoitaa asioita. Mutta mä en ole tullut tänne arvostelemaan heidän tekemisiään. Tottakai toivoisi että potilasnostot tms. voitaisiin tehdä turvallisemmin samalla vaivalla, mutta mä olen tullut tänne oppimaan. Ehkä vähän ajan kuluttua, kun kaikki on selkeämpää, voidaan antaa jotain takaisin loukkaamatta. Ja kaikki se mitä tänään ihmettelin ja tulen ihmettelemään on juuri se, miksi mä olen täällä tekemässä työharjoitteluani. Jos halveksuisin tai jos ei muiden tavat toimia ja touhuta kiinnostaisi, tekisin niitä vanhoja tuttuja asioita Kangasvuoren vanhainkodin käytävillä. Tämä on juuri sitä mitä olen vaihdolta odottanut.

Mambo!

18.2.2011

Savannien, sademetsien, laguunien, hiekkadyynien, rantojen, purojen, jokien, järvien, kylien, kanionien, kallioiden, vuorien, luolien, koralliriuttojen ja paratiisisaarten läpi saavuin vihdoin eilen Ilembulaan. Puolentoista kuukauden matkaamisen ja Tansanian koluamisen jälkeen on aika aloittaa työharjoittelu.

Hanna, jonka kanssa oltiin yhdessä suunniteltu ja järjestelty vaihtoon lähteminen ja joka oli tullut Ilembulaan kolme viikkoa aikaisemmin, oli vastassa ja näytti asuntoa ja paikkoja ennen pimeää. Viikonloppu olisi aikaa vielä rauhoittua ja orientoitua normaaliin arkeen reissun jälkeen ennen töiden alkamista. Olin elänyt viimeiset viikot matkustaen parin päivän välein paikasta toiseen ja jotenkin rauhoitti purkaa tavaroita rinkasta ja tietää, että seuraavaan viiteen kuukauteen ei tarvitsisi enää miettiä logistiikkaongelmia ja seuraavaa määränpäätä.

Lähdettiin vielä iltateelle Ilembulassa elämäntyönsä tehneen lastenlääkärin, Leena Pasasen luokse. Puhuttiin Leenan kanssa tilanteesta Ilembulan sairaalassa ja hän kertoi, ettei ole koskaan nähnyt sairaalaa niin tyhjillään kuin kuluneen vuoden aikana. Sairaalassa on potilaita tällä hetkellä alle viides osa aikaisempaan verrattuna. Töitä ja potilaita oli Hannan mukaan kuitenkin riittänyt, kunhan oli tiukasti pysynyt sairanhoitajien kintereillä ja vaatinut jatkuvasti saada tehdä ja lyöttäytynyyt mukaan aina kun jossain näytti tapahtuvan. Olo on kieltämättä aika skeptinen, kun kuulin miten lupa yhden sängyn petaamiseen oli ollut kahden päivän inttämisen ja jankkaamisen tulosta. Pitäisi ehkä tehdä heti alussa paremmin selväksi sairaalan henkilökunnalle se, miksi ollaan täällä ja mitä meidän pitäisi oppia tulevien kuukausien aikana. Voi ne niin tulee rakastamaan meitä. Maanantaina aloitetaan sisätaudeilla.