MINÄ – PARAS YSTÄVÄNI?

Työssäni opintopsykologina olen saanut olla erityisellä paikalla erilaisten itsesuhteiden äärellä. Olen saanut työni ja oman elämänikin kautta havaita, kuinka tärkeä on ihmisen suhde omaan itseen. Itsesuhde on tapa, jolla esimerkiksi havainnoin ja puhuttelen itseäni.

Itsesuhteeseen sisältyy suhteellisen pysyviä uskomuksia itsestäni, mutta toisaalta elämän myötä suhde itseen voi myös muuttua. Uupumus, masentuneisuus ja ahdistuneisuus heijastuvat itsesuhteeseen esimerkiksi riittämättömyyden, syyllisyyden tai pettymyksen tunteina. Vaikeuksien keskellä ihminen saattaa kadottaa suhteen itseensä. Toisaalta kasvun myötä suhde itseen vahvistuu ja moni kertoo oppineensa näkemään itsensä uudella tavalla.

Itsesuhteella on merkitystä ihmiselle myös ihmissuhteiden näkökulmasta. Itsesuhde vaikuttaa siihen, kuinka ihminen on suhteessa toisiin ihmisiin ja mitä hän muilta ihmisiltä odottaa. Yleisesti tunnettu lienee ajatus siitä, että ihmisen tulee ensin osata rakastaa itseä, jotta voisi rakastaa toista ihmistä. Toisaalta itsesuhde rakentuu suhteessa toiseen ihmiseen jo heti ensi parkaisustamme lähtien.

Psykologiassa on alettu käyttää itsemyötätunnon käsitettä kuvaamaan armollista ja hyväksyvää suhtautumista omaan itseen. Itsemyötätunto on taito, jota jokainen voi harjoitella. Ensimmäinen askel kohti myönteisempää itsesuhdetta on se, että alkaa havainnoida ajatuksia ja tunteita, joita omaan itseen liittyy. Ihminen tulee näin pikkuhiljaa tietoisemmaksi omasta itsesuhteestaan. Toinen itselle suunnattu kysymys voisi olla: mitä tarvitsen? Mitä nämä tunteet ja ajatukset minussa viestivät? Olenko kenties väsynyt, mutta siitä huolimatta mielessäni pyörivät ajatukset tekemättömistä töistä ja itselle asetetuista vaatimuksista. Mitä oikeasti tarvitsisin, kun olen väsynyt? Voisinko suhtautua itseeni hellemmin? Itsemyötätunto kasvattaa ihmisen kykyä huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja vahvistaa suhdetta omaan itseen ja päivittäin ohi virtaaviin ajatuksiin ja tunteisiin.

Ainut ihminen kenen kanssa saan varmasti olla tekemisissä lopun elämääni, olen minä itse. Voisinko omaan itseen kohdistamieni vaatimusten ja itsesyytösten sijaan alkaa puhua itselleni siten, että olisin itseni kanssa samalla puolella? Voisinko alkaa suhtautua itseeni samoin kuin olisin itseni paras ystävä? Voisinko löytää sanat, jotka viestivät armollisuutta ja hyväksyntää? Elämä on nimittäin monesti ihan riittävän vaikeaa ihan sellaisenaan, eikä siihen tarvita olkapäällä istuvaa kriitikkoa, syyllistäjää tai mitätöijää. Lopulta, olisiko minun mahdollista suhtautua näihinkin ääniin itsessäni lempeydellä, sillä vaatimusten ja kritiikin taustalla on pohjimmiltaan toive siitä, että minulla olisi turvallinen olo ja voisin kokea elämässäni mielekkyyttä.

ITSEMYÖTÄTUNTOHARJOITUKSIA
http://www.itsemyotatunto.fi/

Heini-Maria Pietilä työskentelee opintopsykologina Jyväskylän ammattikorkeakoulussa.