Suomessa ja Euroopassa moninaisuutta tutkailemassa

Ihmisillä on ollut kautta aikojen taipumusta tarkastella lähiympäristön ilmiöitä omista, joskus varsin vakiintuneista tai ilmeisistä näkökulmista käsin. Siksi olisi hyvä aika ajoin kyseenalaistaa tai ainakin altistaa arvioinnille omat näkemyksensä. Korkeakoulumaailmassa esitelmä tai artikkeli on oivallinen menetelmä kerätä palautetta. Joskus on kuitenkin tarvetta dialogiin ja välittömään vuorovaikutukseen, ja niihinkin löytyy omat areenansa. Oma areenani löytyi vähän yllättävästä paikasta, DiSC -menetelmäkoulutuksesta.

Pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jonka mukaan Suomessa tehtiin vuosittain neljännesmiljoona henkilöarviointia. Laman myötä kiinnostus työnhakijoiden profilointiin on mitä ilmeisemmin edelleen kasvanut, joskin halvemmat pika-arvioinnit ovat samalla vallanneet alaa. DiSC henkilöarviointi lienee kuitenkin yksi luotettavimmista, menetelmällä on pitkät perinteet ja työkalun tutkimushistoriakin yltää 30 vuoden taakse. DiSC-profiilit on lisäksi validoitu eri kulttuureille ja kielialueille. Arviointi toisin sanoen ottaa huomioon myös suomalaisen kulttuuriympäristön ja sen käyttäytymisnormit. Mikä on sitten yhteys moninaisuuteen? DiSC työkalu – sloganinsa mukaan – sanoittaa työyhteisöjen moninaisuutta. Erityistä DiSC henkilöarvioinnissa on se, että se ei arvota arvioitavia henkilöitä toista huonommiksi tai paremmiksi, vaan ainoastaan kuvaa kunkin henkilön käyttäytymismalleja ja -tyylejä; toisin sanoen sitä, miten tämä tyypillisesti reagoi ympäristöönsä.

DiSC on yksi tapa lähestyä työyhteisöjen moninaisuutta ja verraton apu esimiestyön kehittämisessä. Yksi valmentavan johtamisen peruspilareista on kyky toimia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa alaisten kanssa. Tämä edellyttää valmentavalta johtajalta hyvää itsetuntemusta, jotta pystyy mukauttamaan omaa vuorovaikutustaan ja onnistumaan esimerkiksi palautteen annossa monenlaisten ihmisten ja persoonien kanssa.

Astetta konventionaalisempi tapa hankkia palautetta on esitys kansanvälisessä konferenssissa. Itselläni on ollut ilo osallistua kahteen kansainväliseen konferenssiin kuluvan syksyn aikana. Elokuussa EGPA (European Group of Public Administration) eli Euroopan julkishallinnon tutkijat ja kehittäjät kokoontuivat vuosittaiseen konferenssiin. Osallistujia oli nelisen sataa, joista noin 20 suomalaista julkisen hallinnon asiantuntijaa. Konferenssissa saa vaivattomasti yleiskuvan julkisjohtamisen tutkimuksen pääsuuntauksista Euroopassa. Kun konferenssissa oli erityinen julkishallinnon koulutukseen ja vähän yleisemmin työelämäyhteistyöhön korkeakoulujen ja työelämän välillä keskittyvä työryhmä, niin se oli aika luonteva tapa tutkailla miten moninaisuus näkyy tässä kontekstissa. Oma panokseni liittyi design ajattelun hyödyntämiseen opetuksen suunnittelussa, tässä tapauksessa moninaisuuden johtamiseen liittyvän opintojakson moniammatillisessa suunnittelussa, jossa tukeuduttiin Gilly Salmonin viisiportaiseen verkko-opetuksen malliin.

Gilly Salmon henkilönä ja hänen verkko-opetuksensa malli näyttää sinänsä tuttu akateemisessa maailmassa, mutta verraten niukasti hyödynnetty viitekehys opintojaksojen suunnittelussa. Astetta vilkkaamaan keskustelua herätti lisääntyvä moninaisuus työyhteisössä ja sen huomiointi koulutuksessa. Yleisvaikutelmaksi jäi, että moninaisuus on tunnistettu ilmiö, mutta hallinnon tutkijoiden keskuudessa sitä lähestytään kompleksisuuden muodostamasta viitekehyksestä käsin.

Vuoden viimeinen kv –seminaari suuntautui Milanoon. Tällä kertaa yleensä aurinkoinen Italia otti vieraat vastaan sateisena, pimeänä ja koleana, mikä ei kuitenkaan latistanut EPHan (European Public Health) innostunutta ja optimistista tunnelmaa. EHP:n megalomaaninen konferenssi oli ihan toista luokkaa kuin EGPAn lähes intiimitunnelmainen tapaaminen, jossa säännölliset kävijät tuntevat läheisesti toisensa. MiCon tiloihin ahtautui 1200 konferenssivierasta ja rinnakkaissessioitakin pyöri parhaimmillaan parisen kymmentä. Tähän kokonaisuuteen moninaisuusteema kyllä sopi mitä luontevammin, joskin painotus oli perinteisessä moninaisuuskäsityksissä, kieli, kulttuuri, sukupuoli, ikä. Silti moninaisuutta käsiteltiin myös hyvin moniulotteisena ilmiötä, erityisesti osallistumisen teoria ja käytäntö (participatory research and practise) –viitekehyksen alla, josta tanskalaiset ja saksalaiset tutkimusryhmät tarjosivat tasokkaita yhteenvetoja. Ainakin kuulijalle välittyi sellainen käsitys, että Pohjoismaissa moninaisuutta lähestyttiin hyvin samalla tavalla, verraten moninaisena ilmiönä unohtamatta kuitenkaan perinteisiä moninaisuusnäkökulmia.

Tapio Mäkelä, JAMK