Sosiaalisen kuntoutuksen monet kasvot

Komppaa-hankkeen blogi julkaisee tammi-helmikuussa (2019) neliosaisen Sosiaalisen kuntoutuksen monet kasvot -juttusarjan Anna Kämäräisen (FM, Kuntoutuksen ohjaaja -opiskelija) kirjoittamana sosiaalisesta kuntoutuksesta ja sen eri toimintamuodoista.

Osa 1: Sosiaalinen kuntoutus ja sen tavoitteiden asettaminen

Kuntoutusajattelua on pitkään leimannut sosiaalivakuutuksen pohjautuva ajattelu, ja mm. lääkinnällinen kuntoutus on vuosikymmenten seurauksena saanut nykymuotonsa. Teoreettisella tasolla kuntoutusprosessi on ymmärretty hallituksi ja suunnitelmalliseksi sarjaksi erilaisia interventioita, joiden seurauksena kuntoutuja siirtyy palvelusta toiseen edistymisensä mukaan. Monien etuuksien ja kuntoutusten myöntämisen edellytyksenä on parantaa opiskelussa tai työelämässä pärjäämistä. Esimerkiksi Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutukseen sisältyy työelämässä selviytymisen kohentaminen (L 566/2005).

Sosiaalisen kuntoutuksen historia on sosiaalipalveluissa ja ponnistaa perinteisen sosiaalityön juurilta. Termillä on noin nelikymmenvuotinen historia, mutta toimintatavat ovat huomattavasti nuorempia. Ensimmäisen kerran sosiaaliseen kuntoutukseen otettiin lainsäädännöllä kantaa vasta Sosiaalihuoltolaissa vuonna 2014 (L 1301/2014). Luonnollisestikaan sosiaalinen kuntoutus ei ole vielä täysin löytänyt paikkaansa ja erilaiset toimintatavat ja tulkinnat rehottavat kenttätyössä.

Toiminnan jäsentymättömyys on historiaan peilaten luonnollista jatkumoa. Työ tai opiskelu sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteena voi olla monissa tapauksissa kovin ohut. Sosiaalinen kuntoutus voi olla välivaihe ennen työ- tai opinto-orientaatiota tai sillä ei ole lainkaan työelämätavoitetta. Kuntoutustarpeita syntyy, vaikka asiakkaalla ei ole lääketieteellisesti todennettavissa vikaa, vammaa tai sairautta. Sosiaalinen kuntoutus etsii muotoaan, sillä tässä kontekstissa ollaan yksinkertaisen peruskysymyksen äärellä: Miten järjestetään tavoitteellista kuntoutusta asiakasryhmälle, joiden ei ole aiemmin voitu edes todeta olevan kuntoutuksen tarpeessa (Piirainen ym. 2018)?

Vuosituhannen vaihteessa edelleen haluttiin pitää kiinni palkkatyöhön työllistämistavoitteesta ja samalla vastuu vaikeasti työllistyvistä siirrettiin kunnille. Laki kuntouttavasta työtoiminnasta (L 189/2001) säädettiin maaliskuussa 2001. Tässä vaiheessa oltiin vihdoin herätty todellisuuteen, ettei koulutus tai työllistyminen ole kaikkien kohdalla realistista ja kuntoutuksen tavoitteet voivat olla pelkästään elämänhallinnan sektorilla. Kuntouttavan työtoiminnan myötä hyväksyttiin, ettei vaikeasti työllistyvän ja usein erilaisten elämänhallintaan liittyvien pulmien kanssa kamppailevan ihmisen kuntoutustarvetta voida tai tarvitse arvioida puhtaasti lääketieteelliseltä pohjalta.

Sosiaalinen kuntoutus ei rajoitu pelkästään työikäiseen väestöön. Sosiaalihuoltolain (L 1301/2014) mukaan sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen keinoin annettavaa tehostettua tukea sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäytymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi. Tämä ymmärretään suunnitelmalliseksi ja tavoitteelliseksi toiminnaksi, joka tähtää arjen selviytymiskeinojen ja elämänhallinnan parantumiseen (Puromäki ym. 2016). Syrjäytymisen käsitteellä on vahva konnotaatio työelämätavoitteeseen; sosiaalisen osallisuuden käsite kattaa yhteiskuntaosallisuutta laajemmin.

Tarkastellessa sosiaalista osallisuutta yhteiskunta- tai yksilöosallisuuden näkökulmasta, työelämätavoitetta merkityksellisemmäksi nousee jokapäiväiseen elämään liittyvät vuorovaikutussuhteet, yhteisöt, palvelut ja niihin mukaan pääseminen (Järvikoski ym. 2013). Omien asioiden hoitaminen, omissa asioissa toimiminen ja omiin asioihin vaikuttaminen näyttäytyvät merkittävinä sosiaalisen osallisuuden ja toimintakyvyn kannalta.

Hyvä toimintakyky ja sen ylläpitäminen parantaa ihmisen mahdollisuuksia huolehtia itsestään, omista asioistaan, elää merkityksellistä elämää ja vähentää palvelujen tarvetta. Sosiaalisen kuntoutuksen ei tarvitse tähdätä aina työelämään vaan työelämän ulkopuolella olevien sosiaalinen kuntoutus on yhtä tärkeää kuin potentiaaliseen työvoimaan kuuluvien hyvinvoinnin lisääminen.

Sosiaalisen kuntoutuksen kehittäminen on saanut vauhtia uuden sosiaalihuoltolain (L 1301/2014) voimaan tulon myötä. Asiakastyön painopistettä on haluttu suunnata enemmän ennaltaehkäisevään suuntaan, tarve jalkautumiselle asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden pariin on tunnistettu, mutta kuitenkaan näihin ei ole irtauduttu (Karjalainen 2016).

Sosiaalista kuntoutusta ei tulisi nähdä pelkästään työvoimavetoisena toimintana, jossa jokaisesta sosiaalisesta kuntoutuksesta hyötyvästä yritetään saada tuottelias veronmaksaja. Sosiaalista kuntoutusta tuli tarjota ja olla saatavilla myös esim. pysyvällä eläkkeellä oleville. Erilaiset vaivat, sairaudet ja ongelmat aiheuttavat ennenaikaisia eläkkeitä hyvin nuorillekin ihmisille.

Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteiden asettelu


Kuntoutus ei voi olla vaikuttavaa, mikäli kuntoutuja ei sitoudu tavoitteisiin.

Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteet määritellään alkukartoituksen, palvelutarpeen arvioinnin ja mahdollisen asiakassuunnitelman laadinnan yhteydessä (Puromäki ym. 2016). Tavoitteet tulisi laatia yhdessä asiakkaan kanssa. Asiakassuunnitelmaan kirjataan asiakkaan ja ammattilaisen arvio tuen tarpeesta ja tarvittavista palveluista. Sosiaalihuoltolain (L 1301/22014) mukaan sosiaalityön tehtävänä on muodostaa tarvittava sosiaalisen tuen ja palvelujen kokonaisuus ja yhteensovittaa palvelut muiden toimijoiden tarjoamisen palveluiden kanssa. (Puromäki ym. 2016).

Sosiaalisen kuntoutuksen tulisi toimia yhteistyössä lääkinnällisen, ammatillisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen kanssa. Kun sosiaalista kuntoutusta suunnitellaan, tulisi muistaa selvittää asiakkaan muut kuntoutusmahdollisuudet ja mahdollisten ensisijaisten korvausjärjestelmien olemassaolo.

Sosiaalisen kuntoutuksen ja palvelutarvearvion laatimisen menetelmiä on kehitetty joissain kunnissa (Karjalainen 2016), mutta yhtenäistä tai näyttöön perustuvaa käytäntöä ei ole ehditty kehittää. Toimintatavoissa on edelleen hyvin suuria alueellisia eroja. Jyväskylässä kuntouttavaan työtoimintaan käytännössä pääsee, jos halukkuutensa esittää työllisyyspalveluiden palveluneuvojalle. Toisilla paikkakunnilla päätöksen tekee sosiaalityöntekijä, joka myöntää asiakkaalle kuntouttavaa työtoimintaa sosiaalisena kuntoutuksena.

Tavoitteiden asettelu yhdessä asiakkaan kanssa on ensiarvoisen tärkeää. Kuntoutus ei voi olla vaikuttavaa, mikäli kuntoutuja ei sitoudu tavoitteisiin. Sitoutumista ei tapahdu, jos kuntoutuja ei koe tavoitteita omikseen. Karjalaisen mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkaiden suurimmat ongelmat ja avuntarpeet liittyvät asumiseen, sosiaalisiin suhteisiin, päihteisiin ja mielenterveyteen, etuisuuksien hakemiseen ja selvittämiseen, talous- ja velkaongelmiin sekä aktivointiin.


Sosiaalisen kuntoutuksen avulla voidaan ihmisille tarjota mielekkäitä paikkoja kiinnittymisen ja tunnetta, että kuuluu johonkin merkitykselliseen yhteisöön. 


Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteet pitäisi määritellä yhdessä asiakkaan, kuntoutuksen tarjoajan ja palvelun maksajan kanssa. Tavoitteiden pitäisi lähteä asiakkaasta ja hänen tarpeistaan peilaten palvelun tarjoajan mahdollisuuksiin. Tarpeet ovat luonnollisesti hyvin erilaiset päihdeongelmaisella keski-ikäisellä miehellä, psykososiaalisista ongelmista kärsivällä nuorella naisella ja pysyvästi nuorena työkyvyttömäksi todetulla neurologisista pulmista kärsivällä henkilöllä. Kahden ensimmäisen kuntoutuksen tavoite pitkällä aikavälillä todennäköisesti on löytää polku työelämään. Pysyvästi työkyvyttömän kuntoutuksen tavoite on toimintakyvyn ylläpitäminen.

Vaikka työ ei ole realistinen tavoite, ihmisellä on oikeus mielekkääseen arkeen ja tekemiseen. Useimmilla ihmisillä on halu kuulua johonkin ja kiinnittyä johonkin. Työn merkityksestä ihmiselle kertookin se, että usein uusia ihmisiä tavatessa kysytään, mitä henkilö tekee työkseen. Tämä sama tarve ja halu on useimmilla, joilla ei ole varsinaista työtä tai edes työkykyä. Sosiaalisen kuntoutuksen avulla voidaan ihmisille tarjota mielekkäitä paikkoja kiinnittymisen ja tunnetta, että kuuluu johonkin merkitykselliseen yhteisöön. Työtoiminnan myötä syntyneet sosiaaliset suhteet ovat useimmille myös merkityksellisiä.

Anna Kämäräinen, FM, Kuntoutuksen ohjaaja -opiskelija

Lähteet:

Järvikoski, A. 2013. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 17.10.2018. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/70263/URN_ISBN_978-952-00-3457-3.pdf.

Karjalainen, P. 2016. Sosiaalityön uusi asento: paikka, rooli ja orientaatio. Teoksessa Sosiaalityö, palvelut ja etuudet muutoksessa. Toim. Blomgren, S., Karjalainen, J., Karjalainen, P., Kivipelto, M., Saikkonen, P. & Saikku, P. Tampere: Juvenes Print – Suomen yliopistopaino Oy, 119-136.

Piirainen, K., Linnakangas, R. & Suikkanen, A. 2018. Palkkatyötavoitteista sosiaaliseen kuntoutukseen – tehostetun tuen keinoin yksilöllisiin muutoksiin? Teoksessa Sosiaalinen kuntoutuksessa. Toim. Lindh, J., Härkäpää, K. & Kostamo-Pääkkö, K. Turenki: Hansaprint Oy, 98-122.

Lait:

L 1301/2014. Sosiaalihuoltolaki. Viitattu 19.10.2018. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20141301.

L 189/2001. Laki kuntouttavasta työtoiminnasta. 
Viitattu 19.10.2018. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2001/20010189.

L 566/2005. Laki Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista. 
Viitattu 19.10.2018. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2005/20050566.

Kuvat: pixabay.com, pexels.com