Kenelle opintojen rahoitus tulevaisuudessa lankeaa?
On kohtalon ivaa, että Helsingin sanomat uutisoi opintotukeen kohdistuvista leikkauksista juuri sillä viikolla, kun tehtäväkseni on annettu kirjoittaa opiskelijoista ja rahasta. Uusimpaan hallitusohjelmaan kirjatut koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ovat kuluneen lukuvuoden aikana yksi kerrallaan muuttuneet konkreettisiksi opiskelijoiden arjessa, ja lisää muutoksia on luvassa. Ammattikorkeakoulujen rahoituksen pienentymisen myötä koulutusohjelmia on lakkautettu, henkilöstöä irtisanottu ja koulutuksen toteutustapoja muutettu. Ulkomaalaisilta opiskelijoilta on jo joissain oppilaitoksissa alettu periä lukukausimaksuja. Nyt on aika säästää opintotuesta.
Opiskelijajärjestöt ovat takajaloillaan ja puolustavat opiskelijoiden etuja toivoen koulutuksen laadun säilyvän, rahoituksen jatkuvan entisellään ja oppilaitosten pysyvän sellaisena, kuin opiskelijat ovat ne oppineet tuntemaan. Mediassa ja sosiaalisessa mediassa kirjoitukset jakautuvat koulutuslupaustraumassa kieriskelevien katkeraan vuodatukseen samalla kun toisessa äärilaidassa huutelevat ne, jotka mielellään näkisivät koulutuksen henkilökohtaisena rahallisena investointina.
Koulutuksen tilanne Suomessa on monimutkainen. On vaikea sanoa, millaiset ratkaisut olisivat kokonaisuuden kannalta parhaita ja kaikista pitkäkestoisimpia. Nyt toteutettavat säästöt aiheuttavat kauaskantoisia muutoksia, eikä kukaan oikein osaa sanoa, millaista tulevaisuutta näillä päätöksillä rakennetaan. Elämme murroksen aikoja ja havahdumme vasta jälkikäteen tajuamaan, kuinka hyvin asiat ovat pitkään olleet.
Näyttää siltä, että ilmainen koulutus sellaisena kuin minä sen alle 27-vuotiaana opiskelijana olen oppinut tuntemaan, on pian historiaa. Ammattiin opiskellessani olen päässyt nauttimaan merkittävistä eduista, joita minä ikätoverieni lailla olen pitänyt itsestäänselvyyksinä. Ilmaisen koulutuksen lisäksi minulle maksetaan opintojeni suorittamisesta noin 500 euron suuruista kuukausipalkkaa, jota myös opintotueksi kutsutaan. Kaiken lisäksi minun on annettu tehdä virheitä: Olen opiskellut vuoden alaa, jolle en kuitenkaan halunnut valmistua.
Tein laskelmia selvittääkseni, kuinka paljon verorahaa saan ammattiin kouluttautumiseeni. Laskin, että 60 opintotukikuukautta käytettyäni on tililleni kilahtanut yhteensä noin 30 000 euroa. Yksikköni koulutuspäällikön mukaan musiikkipedagogin tutkinnon hinta on vuonna 2014 ollut 41 013 euroa. Summaan on laskettu myös opetuksen ulkopuoliset kulut, kuten kiinteistökulut jne. Lisäksi, harhahyppyni on tullut maksamaan arviolta 7993 euroa. Poimin suurpiirteisen summan täältä. Valitettavasti aikani ei riittänyt selvittämään Kelan korvaamien ateriatukien yhteismäärää, mutta yksin ”ilmaisen” koulutuksen ja opintotuen yhteishinta kohdallani huitelee melkein 80 000 eurossa.
Ajat muuttuvat ja tulevaisuudessa osa tästä 80 000 eurosta tulee opiskelijan itsensä tai hänen vanhempiensa maksettavaksi. Opiskelun rahoittamisen muodot muuttuvat, ja opintolainan nostaminen muuttunee yleiseksi käytännöksi. Lainan osuuden kasvattamisesta voit lukea lisää tuoreesta Helsingin sanomien artikkelista. Lukukausimaksut lankeavat lopulta ehkä suomalaistenkin opiskelijoiden hartioille. Opiskelua varten joudutaan ehkä säästämään, ja joillekin opiskelu saattaa käydä rahoituksen vaikeutumisen vuoksi haastavaksi, ellei mahdottomaksi. Työssä käyminen opintojen ohessa lisääntyy, vaikka jo tällä hetkellä suurin osa korkeakouluopiskelijoista työskentelee opintojensa ohessa. Emme saa enää niin paljoa niin helpolla. Joudumme ehkä näkemään enemmän vaivaa tai luopumaan joistain haaveistamme. Meidän on luultavasti lopulta hyväksyttävä se, ettei opiskelu tulevaisuudessa ole yhtä yksiselitteistä ja mutkatonta, kuin se vielä nykyään on. Nähtäväksi jää, millä tavalla tasa-arvo, suomalaisen koulutuksen kulmakivi, toteutuu tulevaisuuden opintotukijärjestelmässä.