Haku päällä
Elettiin kesäkuun alkupäiviä puolitoista vuotta sitten. Ajelin varhain aamulla kotoani kohti Jyväskylää ja aurinko hymyili. Mielessä pyöri kaikenlaista – ja ajatusten pyörittelyyn oli hyvää aikaa. Matka kotoa JAMK:n Piippukadun kampukselle kesti reilut puolitoista tuntia.
Olin hakenut kevään yhteishaussa JAMK:iin opiskelemaan kuntoutuksen ohajuksen tutkinto-ohjelmaan. Nyt edessä oli valintakoepäivä. Edessä olisi kirjallinen tehtävä, yksilöhaastattelu ja ryhmätilanne. Näiden sujumisen perusteella jaettaisiin pisteet, joiden mukaan opiskelupaikat sitten aikanaan jaettaisiin. Mietin matkalla, miten pitää toimia, mitä sanoa ja miten esiintyä, että osaisin tuoda esiin omia vahvuuksiani ja omaa motivaatiotani.
Kun parkkeerasin autoni Dynamon kupeeseen ja nousin kuskin penkiltä raittiiseen ulkoilmaan, iski jonkin sortin paniikki. Mitä ihmettä minä täällä teen? Ymmärränköhän ollenkaan, mihin olen ryhtymässä? Opiskelemaan lähdetään yleensä kaksikymppisenä, ja minä olen pian viisikymppinen. Sosiaali- ja terveysalalle hakeutuvista valtaosa on naisia – ja minä olen mies. Siis keski-ikäinen harmaapartainen mies pyrkimässä samaan veneeseen nuorten neitosten kanssa!
Huokaisin syvään ja suuntasin kulkuni kohti pääovea. Tätähän olin viimeisen vuoden tavoitellut. Olin ahkeroinut avoimen ammattikorkeakoulun opintoja läjäpäin. Olin moneen otteeseen kiusannut puhelimitse ja sähköpostin välityksellä talon väkeä yrittäen kaivella tutkinto-ohjelmaan soveltuvia opintojaksoja avoimen tarjonnasta. Olin tutkinut ja suunnitellut, opiskellut ja päntännyt, kirjoittanut ja lukenut. Olin käyttänyt hurjasti aikaa ja energiaa siihen, että pääsisin toteuttamaan suunnitelmaani uutta työuraa – melko varmaan sitä viimeistä. Juuri tätä olin halunnut.
Kun marssin sisään Dynamon ala-aulaan, jännitys helpotti. Katselin ympärilleni ja näin joukossa yllättävänkin paljon ihan aikuista väkeä. Miehiäkin oli joukkoon eksynyt mukava määrä. Hyvä fiilis palasi, ja tunsin olevani juuri siellä, missä pitikin olla.
Valintakoepäivä sujui hyvin – ainakin omasta mielestäni. Kirjallinen tehtävä ei ollut paha rasti. Haastattelu ja ryhmätilannekin sujuivat. Erityisesti mieleeni jäi yksilöhaastattelua tehnyt opettaja, joka haastattelutilanteen päätteeksi totesi herttaisesti hymyillen: ”toivottavasti pääset”. Toki hakijoiden joukko näytti fiksulta ja osaavalta, enkä tietenkään osannut edes arvella, miten äijän kävisi. Olin kuitenkin tehnyt parhaani. Nyt piti vain odottaa.
Sitten se tapahtui. Heinäkuun alussa tieto ilmestyi Oma Opintopolku -palveluun ja pari päivää myöhemmin postilaatikkoon ilmaantunut kirje varmisti asian. ”Sinut on hyväksytty kevään 2015 korkeakoulujen yhteishaussa yllä mainittuun opiskelupaikkaan”. Olin riemuissani siitä, että sain tilaisuuden. Ensimmäinen välietappi oli saavutettu. Koin olevani etuoikeutettu. Ja sivumennen sanoen – koen edelleen.