Koulutyön reunaehtoja ja opetussuunnitelmatyötä

Opetussuunnitelmatyö on pedagogisen johtamisen keskeisimpiä sisällöllisiä asioita. Oppilaitoksen johtamiseen liittyy useita piirteitä, joita monissakaan muissa organisaatioissa tai yhteisöissä ei ole. Näiden piirteiden tiedostaminen voi olla hyödyllistä, ettei sinänsä hyviin ja kannatettaviin muutoksiin pyrittäessä tule turhia turhautumisia.

Opetussuunnitelma on pedagogisen yhteisön keskeisimpiä dokumentteja ja sen toimeenpano oppilaitoksen ydintoimintaa. Hannu Simola (2021) kumppaneineen muistuttaa ainakin kolmesta tärkeästä koulunpitoon liittyvästä reunaehdosta, jotka myös opetussuunnitelmatyössä on hyvä ottaa huomioon. Nämä kolme ovat pakollisuus, joukkomuotoisuus ja valikointivelvollisuus.

Laadittaessa tutkintoihin johtaviin tai kelpoisuuksia tuottaviin koulutuksiin opetussuunnitelmia, voi pakollisuus tarkoitta esimerkiksi sitä, että on tarkoin punnittava, mikä on niin oleellista ja arvokasta osaamista, mitä jokaisen ao. koulutukseen osallistuvan tulee todistuksen saatuaan hallita. Simola (emt.) ja kumppanit nostavat esille viime vuosien käsitteen voimallinen tietämys (powerful knowledge). Se on tietämystä, joka perustuu luotettavimpaan saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon sekä ammatilliseen ja taiteelliseen perinteeseen. Myös erilaisten geneeristen, kaikkiin tehtäviin liittyvien yhteisten osaamisten merkitystä on korostettu viime vuosina osana opetussuunnitelmien – jopa pakollista – sisältöä.

Joukkomuotoisuus on myös yksi oppilaitosten toimintaan aikojen alusta asti kuulunut reunaehto. Viime vuosina on kuitenkin puhuttu mieluummin vaikkapa yksilöllisisistä opiskelupoluista tai opiskelun henkilökohtaistamisesta. Riskinä joukkomuotoisuuden unohtamisesta Simola ja kumppanit (emt.) näkevät sellaisen harhaluulon, että opettajilla olisi rajattomasti aikaa ja resursseja vastata yksittäisten opiskelijoiden tarpeisiin ja toiveisiin. Liiallinen yksilöllisten ratkaisujen mahdollisuuksien korostaminen opetussuunnitelmia laadittaessa saattaa johtaa tällaisen riskin laukeamiseen.

Taitavasti tulkittuna joukkomuotoisuus voi olla positiivinenkin asia. Oppiminenhan on sosiaalista toimintaa, ja sellaisenaan edellyttää opiskelutoiminnalta sopivia ratkaisuja tätä varten. Erilaisten yhteisöllisten ja opiskelijoiden vuorovaikutukseen perustuvien opiskeluratkaisujen löytäminen ja kehittäminen onkin yksi opetussuunnitelmatyöhön liittyvä ulottuvuus, toimitaanpa kasvokkain tai verkossa.

Kolmas oppilaitosten toimintaa pitkään määrittänyt reunaehto on valikointivelvollisuus. Esimerkiksi koulutusjärjestelmämme sisäinen valikointi perustuu sellaiseen arviointitietoon, joka mahdollistaa ihmisten asettamisen järjestykseen valikointia varten jatko-opintoihin etenemistä varten. Todistuksissa olevat numerot tuottavat tämän tiedon. Niiden merkitystä on viime vuosina entisestään lisätty esimerkiksi korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Havaittavissa on ollut myös sellaista kehitystä, että oppilaat jo peruskoulussa alkavat kilpailla numeroista päästäkseen haluamaansa lukioon. Simola ja kumppanit (emt.) toteavat kuitenkin, että on monia perusteita, miksi oppilaiden keskinäisen kilpailuttamisen kulttuurista tulisi luopua. Pakollinen valikointifunktio, jota esimerkiksi etenemiseen koulutusjärjestelmässä edellyttää, on toki hoidettavissa muullakin tavalla, kuin opiskelijoita heidän opiskelunsa aikana kilpailuttamalla.

Monet oppilaitokset elävät Opetushallituksen ohjauksessa ja noudattavat olemassa olevaa lainsäädäntöä, eivätkä voi Simolan ja hänen kollegoidensa toivetta noudattaa. Korkeakoulumme ovat kuitenkin autonomisia toimijoita arviointikulttuurinsa suhteen. Niiden opetussuunnitelmatyössä valikointivelvollisuuteen on mahdollista ottaa perinteisestä poikkeava toimintatapa, joka samalla tukee opiskelijoiden hyvinvointia.

Kirjoittaja: Harri Keurulainen, yliopettaja, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, ammatillinen opettajakorkeakoulu

Kuva: Unsplash

Lähde:
Simola, H., Hansen, P., Lanas, M., Niemelä, M., Nikkola, T., Saari, A. & Säntti, J. 2021. Koulua pitää kehittää kouluna eikä muotivirtausten mukaan. Kanava 49, 5. 17-23.