Siperia opettaa
Urbaanin sanakirjan mukaan sanotaan Siperia opettaa, kun opitaan jotain monesti epämieluisaa tai karvasta kokemuksen kautta. Sanonta lienee peräisin ajalta jolloin Suomi oli osa Venäjää (1809-1917). Silloinhan rikolliset yleensä lähetettiin Siperiaan vankileireille, jotta oppisivat ihmisten tavoille. Siperiaa on sittemmin tiettävästi käytetty samanlaisena ”kasvatusmetodina” aina nykypäiviin saakka.
Mitäpä jos muutettaisiin oppilaitoksemme nimeksi Siperia? Olisi sitten mukavasti linjassa muiden ammattikorkeakoulujen kanssa, sillä niitähän ovat mm. Centria, Diakonia, Haaga-Helia, Karelia, Laurea, Metropolia, Savonia. Ja kuinka tuosta markkinointi pääsisikään irrottelemaan mehevillä sloganeilla! Opetusmenetelmien osalta voitaisiin sitten keskittyä vaikka kokemukselliseen pedagogiikkaan, jolloin koulutuksen ja oppimisen keskiössä olisi tekemällä oppiminen, toki muita pedagogisia suuntauksia unohtamatta.
Sanonta Siperia opettaa pätee ikävä kyllä myös digitalisaatioon. Muutoksia tuuppaa tulemaan kiivaaseen tahtiin syystä jos toisesta ja niihin sopeuttaminen tapahtuu usein kantapään kautta, kuten taas alkaneena syksynä on käynyt. Muutoksille on toki useinkin syynsä, järjestelmiä ja palveluja vaihdetaan uusiin, koska vanhat toimivat huonosti tai palvelun sopimus on päättynyt. Silloin tilalle on hankittava ja ehkä kilpailutettavakin uusi järjestelmä tai palvelu. Ihanne tapauksessa näihin muutoksiin sisältyy siirtymäaika, jolloin vanhaa ja uutta käytetään hetki rinnakkain, mutta aina tämä ei ole mahdollista. Muutokset aiheuttavat toimintaan hetkeksi pientä kitkaa, mutta sopivalla asenteella, upottamalla nyrkit reippaasti saveen, siitä selvitään. Muutoksiin sopeutuminen edellyttää kouluttautumista ja uuden oppimista, ja koulutusorganisaationa olemme siinä mestareita, vai mitä? Eli ei ulkoisteta oppimisen velvoitetta vain opiskelijoille…
Muutokset eivät ole helppoja myöskään niiden toteuttajille. Palaute, jos sitä ylipäätään tulee, on yleensä negatiivista. Jos ollaan tyytyväisiä, ollaan hiljaa. Rakentava palaute ja kritiikki olisi toki suotavaakin. Muutokset aiheuttavat piikin myös tukipuolella. Samalla kun muutoksiin liittyviä ongelmia ratkotaan käyttäjien kanssa, niistä myös opitaan ja vastaisuudessa osataan tukea paremmin.
Lainaan tähän väliin ainakin itseäni piristävää Theodore Roseveltin puhetta Kansalaisuus tasavallassa (Sorbonne 23.4.1910):
” Kriitikolla ei ole merkitystä; ei sillä henkilöllä, joka osoittaa, miten vahva ihminen kompastelee tai millä tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin.
Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on areenalla; jonka kasvot ovat pölyn ja hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen,
sillä ei ole olemassa ponnistelua ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia; mutta joka pyrkii kaikin voimin tekemään tarvittavat teot; joka tuntee suurta innostusta, suurta omistautumista; joka uurastaa arvokkaan asian puolesta;
joka parhaimmassa tapauksessa kokee onnistumisen riemuvoiton ja pahimmassa tapauksessa, epäonnistuessaan, ainakin epäonnistuu uskaltaessaan suuresti…”
Poimin tuon Roseveltin lainauksen häpeätutkija Brené Brownin kirjasta Uskalla haavoittua – elä rohkeasti täydellä sydämellä esipuheesta. Hän käsittelee kirjassaan haavoittuvuutta, häpeän ja riittämättömyyden tunteita. Suosittelen lukulistalle, jos joskus tuntuu ettei mikään enää riitä. Sopivalla asenteella, ”yrittämällä edes”, päästään uusissa asioissa eteenpäin. Kunnioitetaan ainakin niitä, jotka yrittävät ja upottavat nyrkkinsä saveen.
Loppukevennyksenä, vinkatkaa minulle jos huomaatte jossakin järjestettävän ninjojen muuntokoulutusta. Luin nimittäin äskettäin Ylen uutissivuilta, että Japanissa on akuutti Ninja-pula. Aloitin jo japanin kielen opiskelut verkkokurssilla, ja lupaan hakea Ninja-koulutukseen heti, jos sellaista on jossakin tarjolla. Voisin toimia vaikka ens alkuun verbaalisena ninjana, sillä sanotaanhan, että kynä on miekkaa vahvempi…