Esitystekniikan pyhä yksinkertaisuus

O sancta simplicitas, tuumasi tšekkiläinen reformisti Jan Hus vuonna 1415 nähdessään maalaismummon kantavan lisää puita rovioon, jossa häntä paraikaa grillailtiin. Vastaavanlaisia ajatuksia on käynyt allekirjoittaneen mielessä ainakin kerran tai pari opetustilojen esitystekniikoita uusittaessa.

Digitalisaation vaikutukset näkyvät myös esitystekniikoissa. Siirtyminen analogisista liitännöistä digitaalisiin ei ole ollut aivan kivutonta. Vuonna 1987 julkaistusta VGA-liitännästä ollaan jo useamman vuoden ajan tehty siirtymää digitaalisiin liitäntöihin ja nykyisellään enää vain harva valmistaja varustaa laitteensa sillä. Ensin tuli kookas DVI-liitin vuonna 1999 eri versioineen (DVI-A, DVI-D, DVI-I), nelisen vuotta myöhemmin pienempi sekä kuvaa että ääntä siirtävä HDMI-liitäntä. Se alkoi yleistyä ensin kodin av-laitteissa ja myöhemmin yleisemmin myös kameroissa ja projektoreissa. Jotta sopeutuminen muutokseen ei kävisi liian helposti, keksittiin pienille laitteille sopiva HDMI-mini ja vielä pienemmille laitteille sopiva HDMI-micro liitäntä. Ja yritystietokoneita varten julkistettiin laitevalmistajille valmistuslisenssien osalta halvemmat DisplayPort ja mini DisplayPort-liitännät (vuonna 2006). Nyt kevyempiin kannettaviin tietokoneisiin ja mobiililaitteisiin on yleistymässä vielä pienempi USB-C -liitäntä, josta myöskin on olemassa hieman sekavasti eri ominaisuuksilla varusteltuja (USB 3.1, Thunderbolt 3) mutta ulkoisesti samalta näyttäviä versioita.

Kyseessä on siis varsinainen liitinhelvetti, jossa esityslaitteiden (tässä projektorit, televisiot, monitorit) osalta digitaalisen kuvan ja äänen siirron perustana on toistaiseksi säilynyt HDMI-liitäntä ja -kaapeli. Tietokoneet, dokumenttikamerat, blueray-soittimet, jotkut mobiililaitteet sekä mediatoistimet saa sitten liitettyä niihin joko suoraan HDMI-kaapelilla tai siihen liitetyllä sovittimella. Tyypillisiä sovittimia ovat: Displayport>HDMI, mini Displayport>HDMI, HDMI>DVI, lightning>HDMI, microHDMI>HDMI, miniHDMI>HDMI ja viimeisimpänä nyt USB-C>HDMI. Kätevää tuo digitaalisuus eikös juu?

Tavoitteena yhdenmukaista ja yksinkertaista

Liitinhelvetistä huolimatta tiloja on koetettu oppilaitoksessamme kehittää käytettävyydeltään kohden yksinkertaista ja yhdenmukaista. Projektoreita testattiin ja vertailtiin ja päädyttiin tietyn valmistajan kohtuuhintaiseen mutta valoteholtaan riittävään perusmalliin, jossa on optiikan zoomin sallima kohtuullinen asennusvara. Käytännössä kyseistä mallia voidaan asentaa helposti lähes kaikkiin auditoriota pienempiin tiloihin. Valitusta projektorimallista on nyt tullut jo kolme eri sukupolvea ensimmäisen mallin käyttöönotosta alkaen, mutta käytettävyys on edelleen sama ellei jopa parantunut. Kaukosäädin on pysynyt samana, mutta digitaalisia liitäntöjä on tullut lisää ja laitteen huolto on tullut helpommaksi.

Jossakin vaiheessa kokeiltiin asentaa projektorin ja käyttäjän väliin ns. valitsin, jossa olisi useampi kaapeli tarjolla erilaisilla liittimillä (HDMI, DP, VGA). Pian ongelmaksi koitui valitsimien heikko käytettävyys ja epävarmuus, ajoittain ne menivät jumiin ja niitä sitten saatiin juosta käynnistelemässä uudestaan. Joten niistäkin on suurimmalta osin jo luovuttu. Koska useimmista luokista on poistettu sinne kiinteästi aiemmin sijoitetut tietokoneet ja opettajat tuovat mukanaan luokkiin  oman kannettavan tietokoneensa, näitä valitsimen mahdollistamia lisäliitäntöjä ei enää edes tarvita.

Niinpä luokkiin jäi esitystekniikan virkaa toimittamaan ainoastaan projektori ja valkokangas. Usein opetuksessa kuitenkin tarvitaan nykyisin myös kovaa ääntä. Pian huomattiinkin, että kätevintä ääni on kuljettaa samaa HDMI-kaapelia pitkin kuvan mukana projektoriin ja sieltä edelleen projektorin ääniliitännöistä valkokankaan molemmilla puolilla oleviin aktiivikaiuttimiin. Aktiivikaiuttimista äänen voimakkuus säädettiin sopivalle keskitasolle valmiiksi ja projektorin kaukosäätimestä tai sovelluksista käyttäjä voi hienosäätää läppärinsä  äänen voimakkuutta edelleen sopivalle tasolle.

Tällä varustelulla luokan esitystekniikka maksoi enää kolmasosan siitä mitä se oli maksanut aiemmin analogiseen VGA-aikaan, kun av-järjestelmiä varusteltiin luokkiin iso pino laitekaappeihin  ihan kaiken varalta vaan. Tiloissa on nyt tarjolla käyttäjille vain yksi piuha, josta kulkee kuva ja ääni,  ja yhtenäisesti samanlainen kapula jolla hoidetaan käynnistys, sammutus, valinnat ja äänen säädöt. Samalla tavalla esitystekniikka toimii myös kodeissa, eli periaatteessa yksinkertaista, tuttua ja turvallista vai mitä?

Mobiilin opettajan esitysteknisiä haasteita

Useimmissa oppilaitoksemme luokissa ei ole enää tietokoneita vakiovarustuksena. Henkilökohtaista läppäriä kuljetetaan mukana ja esitykset hoidetaan sillä, eli sitä omaa laitetta on syytä opetella käyttämään. Ääni ja kuva kulkevat samaa reittiä esityslaitteelle ja liitin täytyy osata tunnistaa ja liittää oikeaan reikään siinä omassa laitteessa, tarvittaessa sovittimien avulla. Omasta läppäristä pitää myöskin itse osata tehdä esitykseen liittyviä valintoja (ne TVT-taidot ajan tasalle), säätää kuvan jakoon liittyviä asetuksia ja äänen voimakkuutta, sekä käyttöjärjestelmästä että esitysohjelmistoista. Onneksi kaikki nämä asiat ovat opittavissa ja ohjeistettavissa ja hyvin näitä taitoja on omaksuttukin. Esittäjästä riippumattomia ongelmia toki välillä tulee; laitteita, kaapeleita tai liittimiä menee rikki, jolloin viat on tietysti tunnistettava, kutsuttava tuesta apua, jolloin laitteet tai kaapelit huolletaan kuntoon. Aaveemiehen toivomuslistan ykkösenä onkin 100% varmatoiminen ja universaali langaton kuvansiirto, jolloin päästäisiin liitininfernosta samalla eroon ja liittimet vois pudotella vaikka tuonne allaolevan kuvan infernoon… Ihan utopiaa tuo langattomuus ei enää ole, langattomaan kuvan ja äänen siirtoon on jo kohtalaisen toimivia mutta ei ihan universaaleja ja sataprosenttisia ratkaisuja.

Kuvaa ja ääntä langattomasti?

Langattomuudesta on haaveiltu pitkään ja kaikenlaista on tullut kokeiltuakin. Ensimmäinen kohtalaisen toimiva ratkaisu ilmestyi Applelta vuonna 2011, kun AirPlay ja AppleTV-laitteet alkoivat tukea Applen laitteista (tietokoneet, iPadit, iPhonet) Wi-Fin välityksellä tapahtuvaa langatonta kuvaruudun peilausta. AppleTV liitettiin projektoriin tai televisioon HDMI:llä jolloin voitiin näyttää laitteen kuvaruutua tai striimata sisältöjä (elokuvia, musiikkia) verkosta.

Kesällä 2013 Google toi markkinoille Chromecastin, oman vastineensa langattomuuteen. Se oli pieni tikku joka liitettiin esityslaitteen HDMI-liitäntään. Laite on kätevä kotikäytössä meidatoistimena, mutta kuvaruudun peilaus on siinä rajoittunut Chrome-salaimen peilaukseen. Mediatoistimena sen avulla voi striimata verkosta elokuvia ja musiikkia, ja se näyttäisi toimivan siinä ihan mainiosti eri laite ekosysteemien kanssa, siis myös Applen laitteiden kanssa.

Jo vuotta aiemmin 2012 alkoi liikkua uudesta langattomasta kuvansiirtostandardista, Miracastista. Google ilmoitti Android 4.2+:n tukevan tätä tekniikkaa. Myös Microsoft ilmoitti vuonna 2013 Windows 8.1:n ja Windows 10 tukevan tätä tekniikkaa. Applen laitteissa tukea ei toistaiseksi ole. Linuxille tukea löyty MiracleCast nimellä. Wi-Fi Allianssin mukaan Miracastia tukevia laitteita on sertifioitu maaliskuuhun 2017 mennessä yli 6700 kappaletta, joten tulevaisuus näyttää siltä osin mukavalta.

Miracast-peilaus on mahdollista kahdella tapaa esityslaitteissa. Esimerkiksi kuluttajille suunnattuihin televisioihin se on yleistynyt viimeisen parin vuoden aikana sisään rakennettuna ominaisuutena ja on nykyisellään jo varsin toimintavarmaa tekniikkaa. Se löytyy usein laitteista kuvalähteenä Wireless Display tai Langaton näyttö. Tämä onkin ollut yksi tärkeä kriteeri valittaessa uusia näyttöjä neuvottelutiloihin tai tv-vaunuihin. Myös joissakin projektoreissa ominaisuus on sisäänrakennettuna, mutta sen saa myös lisättyä projektoriin erillisellä Miracast-tikulla mikäli projektorissa on yksi HDMI-liitäntä vapaana. Ainakin Microsoftin Wireless Display Adapter on ihan toimivaksi havaittu tuote. Näitä onkin koemielessä lisätty oppilaitoksessamme uusiin kahdella HDMI-liitännällä varusteltuihin projektoreihin sitä mukaa kun niitä on uusittu.

Mainitsin tuolla edellisessä luvussa, että tekniikka on kohtalaisen toimivaa, mutta ei ihan universaalia. Sekä AirPlay että Miracast toimivat oppilaitosympäristössä tosiaan ihan kohtalaisesti silloinkun Wi-Fi kuorma eli lähimmän tukiaseman käyttäjämäärä pysyy kohtuullisena. Jos käyttäjiä on tukiasemassa kiinni suuri joukko, peilaus näyttää muuttuvan tahmeaksi tai ei toimi ollenkaan. Neuvottelutiloissa toimii useimmiten hyvin, isoimmissa luokissa tai auditorioissa saattaa toimia tai sitten ei toimi ollenkaan, riippuen langattoman verkon sen hetkisestä kuormasta. Varsin lupaavalta kuitenkin vaikuttaa, varsinkin jos Applekin vielä alkaisi tukea tuota tekniikkaa ettei tarvitsisi olla joka ekosysteemille oma peilauslaitteistonsa.

Tässä kirjoituksessa olen käsitellyt esitystekniikkaa yksinkertaisimmillaan toteutettuna. On toki käyttötilanteita ja -kohteita (auditoriot, etäopetusluokat), jolloin sitten tarvitaan järeämpää varustusta ja useampia laitteita, av-ohjausta, ohjauslogiikkaa, niistä kirjoittelen mahdollisesti vielä erikseen. Ohessa omaa hahmotelmaani esitystekniikan portaista, erilaista varustelutasoista.