Tutkimusoppaat ja liuta toissijaisia lähteitä

Minulla on käytössä useampikin koulun suosittelema laadullisen tutkimuksen menetelmäkirjallisuuden teos, jotka on lueteltu Optimassa. Jokainen näistä kuitenkin pohjautuu lukemattomiin aikaisempiin teoksiin. Koulun opinnäytetyön raportointiohjeiden mukaan tekstiviitteet tulee merkintä niin, että silloin viitataan toissijaiseen lähteeseen… 

Esimerkki:

Grayn (2017, 251) mukaan Creswell (2013) ja Maxwell (2013) toteavat, että laadullisen tutkimuksen analyysissä teemat muodostuvat toistuvista ilmiöistä. 

No näin kauan menee ok. Mutta kun kirjassa on sivuja reilut 700, poimin tärkeimmät asiat sieltä täältä, tulee ongelma. MITEN VIITATAAN?

Ohjeen mukaan se menisi näin: 

Grayn (2017, 251) mukaan Creswell (2013) ja Maxwell toteavat, että laadullisessa tutkimuksen analyysissä teemat muodostuvat toistuvista ilmiöistä. Grayn (2017, 269) mukaan Jirwe (2011) kuvailee laadullisen aineiston analyysin luovaksi, haastavaksi, aikaavieväksi ja kalliiksi. Grayn (2017, 269) mukaan Streubert & Carpenter (2011) mukaan kokemattomat tutkijat voivat tuntea epävarmuutta, koska kokevat prosessin epäselväksi ja monitulkintaiseksi. Grayn (2017, 270) mukaan Patton (2015) kuvaa aineiston tulevan tutuksi lukemalla ja synventymällä siihen useita kertoja. Grayn (2017, 271) mukaan Miles ym. (2014) selittää, että aineiston koodaamisen avulla tutkija voi tutkia esiintyviä ilmiöitä.

–> Tässä menee ensinnäkin ikä, järki ja terveys. Toiseksi tuo ei ole loogista, sujuvaa eikä ammattimaista tekstiä. Tuon kun lukee, ei jää mieleen mitä siinä oikeastaan edes sanottiin. 

Miten tässä toimitaan? Viitataanko metodikirjallisuudessa vain tähän kirjoittajaan (pääteos) vai millä tavoin?

Opettaja suositteli ottamaan vain muutaman lähteen, joilla todella on merkitystä, ja silloin toissijainen viittaaminen vähenee. Sain opettajalta neuvoksi mennä päälähteeseen.

Noh, jos tästä lähtisin etsimään alkuperäisen lähteen, löytäisin sieltä varmasti uudet 20 viittausta. Joista viittaukset taas vanhempiin teoksiin. Suo on loputon. Ei taida tutkimusmenetelmältä yhtä ainutta ”keksijää” ja alkuperäisteosta löytyä. 

Toisaalta ne teokset, joita olen lukenut ja joissa ei viittauksia ole käytetty näin ahkerasti, eivät nekään niiden kirjoittajien omia keksintöjä ole. 

Ja tuo, että ota vain muutama lähde, niin toissijainen viittaaminen vähenee. EI se vähene. Jos otan yhden teoksen, josta kuvailen mitä on laadullinen tutkimus, yhdessä tekijän kappaleessa on jo viittaus jopa kymmeneen lähdeteokseen. 

Eikö tässä nyt ole ristiriita? Eikö kukaan muu ihmettele asiaa? 

Vastaus:

Alkuperäiset lähteet ovat juurikin niitä, joita kaikki tutkimusprosessin ympärillä pörräävät toimijat ja ohjaajat ovat velvollisia suosittelemaan.

Mutta se ei ehkä poista ongelmaasi, sillä todennäköisesti tutkimusoppaissa viitataan vähän väliä muihin lähteisiin. Siinä mielessä voisi käydä juurikin niin kuin ennakoit: toissijaisten lähteiden määrä ei välttämättä vähenisi.

Jos haluaisin viitata esim. Tutki ja kirjoita -julkaisuun, joka on hyllyssäni, huomaan, että siinä viitataan usein muihin lähteisiin – jotka minun näkökulmastani katsoen olisivat toissijaisia lähteitä. Satunnaisella peukalo-otannalla kyseisestä julkaisusta katseeni sattui kohtaan, jossa osa toissijaisista lähteistä oli vrt.-lähteitä eli lähteitä, joissa on tulkintoja, joihin Hirsjärvi & comp. eivät yhdy, ja osa ks. myös -lähteitä, eli lähteitä, joissa oleviin tulkintoihin Hirsjärvi ym. yhtyvät. Siitäkin saattaisi tulla mielenkiintoinen soppa, jos myös nuo päinvastaiset sävyt pitäisi referoida opparissa.

Mutta ei opettajasikaan välttämättä hiihtele väärillä jäljillä. Tuskin tässä asiassa on yhtä ainutta totuutta. Sen vuoksi vinkkaan, että esimerkiksi Liiketoiminnan tiedonhaun oppaassa, otsikon ”Tee tutkimusta – oppaita” alta, löytyy hyviä linkkejä! Ja ainahan laadullisesta tutkimuksesta voi etsiä lisää julkaisuja Janetista ja muista tietokannoista.

Kokeilu 1: Kirjoittajakeskeinen viittaus

Olet esimerkissäsi käyttänyt aivan oikein JAMKin ohjetta toissijaisiin lähteisiin viittaamisesta (rapsaohje, luku 5.2).

Mietin: Voisiko tuosta vetää hieman mutkia suoriksi terveen järjen käytön selityksellä? Esimerkiksi näin:

Grayn (2017) mukaan Creswell ja Maxwell (2013) toteavat laadullisen tutkimuksen analyysissä teemojen muodostuvan toistuvista ilmiöistä ja Jirwe (2011) kuvailee laadullisen aineiston analyysin luovaksi, haastavaksi, aikaavieväksi ja kalliiksi. Streubert ja Carpenter (2011) toteavat kokemattomien tutkijoiden voivan tuntea epävarmuutta, koska he kokevat prosessin epäselväksi ja monitulkintaiseksi. Patton (2015) kuvaa aineiston tulevan tutuksi lukemalla ja syventymällä siihen useita kertoja ja Miles ym. (2014) selittävät, että aineiston koodaamisen avulla tutkija voi tutkia esiintyviä ilmiöitä. (Gray 2017, 251, 269-271.)

Tässä tieteellinen tarkkuus pysyy hyvin ja luettavuus paranee himpun verran. Mutta onko teksti vieläkään riittävän helppolukuista?

Kokeilu 2: Asiakeskeinen viittaus

Olen aiemmin postannut asiakeskeisestä viittauksesta toissijaiseen lähteeseen. Silloin neuvoin tekemään näin, konkreettinen esimerkki:

Tutkimuksien mukaan musiikki hyödyttää teho-hoidossa olevia keskosia (Pölkki ym. 2011, 198; viitattu lähteeseen Hartling ym.2009).

Sovellan em. tapaa tekstinpätkääsi:

Laadullisessa tutkimuksen analyysissä teemat muodostuvat toistuvista ilmiöistä. Aineiston analyysiä voi kuvata luovaksi, haastavaksi, aikaavieväksi ja kalliiksi. Kokemattomat tutkijat voivat kuitenkin tuntea epävarmuutta, koska kokevat prosessin usein epäselväksi ja monitulkintaiseksi. Aineisto tulee tutuksi lukemalla ja synventymällä siihen useita kertoja. Aineiston koodaamisen avulla tutkija voi tutkia esiintyviä ilmiöitä. (Gray 2017, 251, 269–271; viitattu lähteisiin Creswell & Maxwell 2013, Jirwe 2011, Streubert & Carpenter 2011, Patton 2015 ja Miles ym. 2014.)

On puntaroitava, kumpi painaa enemmän: tieteellinen tarkkuus vai luettavuus. Tarkkuus vaatisi sen, että jokainen tyyppi ilmoitetaan juurikin oman ajatuksensa välittömässä yhteydessä. Mutta lukijaystävällistä se ei ehkä tässä tapauksessa olisi. Raportointiohje (luku 5):

Opinnäytetyön tekijän on oltava varovainen, jottei anna itsestään kuvaa epätarkkana kirjoittajana. Tällainen mielikuva syntyy, jos jatkuvasti viittaa samanaikaisesti moneen eri lähteeseen. Mahdollisimman täsmällinen viittauskäytäntö on tyylikästä ja osoittaa asian hallintaa. On siis parempi viitata yhteen ajatukseen ja ilmaista välittömästi lähde, jossa ajatus esitettiin, kuin niputtaa tekstikappaleen perään useampia eri lähteitä.

Tuo on siis suositus (”on siis parempi …”). Rikettä ei mielestäni tapahdu, vaikka hippunen epätäsmällisyyttä olisikin havaittavissa: Ilmoitathan kuitenkin sekä ensisijaisen lähteen että toissijaiset lähteet. Lukija voi helposti päätellä, mihin julkaisuhin viitataan lukemassasi Grayn julkaisussa sivuilla 251 ja 269–271.

Mahdollisesti voisi olla vielä jokin tapa, jolla voisi yhdistää sekä kirjoittajakeskeisen että asiakeskeisen viittaamisen toissijaisiin lähteisiin.