Meriiteistä minikokemuksiin – johtamispuheen suunta?

Johtajaksi kasvamista käsittelevässä väitöstutkimuksessani (Anttila, 2021) tein havainnon, jonka mukaan kasvumatkasta johtajuuteen kerrotaan toisteisesti eli pääosin kulttuurisesti tuttuja ja ”itsestään selvinä” pidettyjä johtamis- ja kasvuteemoja hyväksi käyttäen. Johtajana toimiminen on tärkeä, sosiaalisesti arvostettu asema, mistä syystä johtajat voivatkin kokea painetta vakuuttaa muita oikeudestaan toimia tuossa asemassa. Tästä syystä kasvutaipaleestaan kertoessaan he helposti tuovat esille kokemuksia, ajatuksia ja asenteita, jotka ovat kulttuurissamme jollain tapaa positiivisiksi miellettyjä ja ”oikeanlaisia”.

Suomessa mainitsemisen arvoisina pidettyjä elämänkokemuksia ovat tyypillisesti esimerkiksi elämänmittainen kova työ, akateemiset meriitit, onnistumiset, vaikeuksien voittaminen, vastuunkanto, tulokset tai pitkä käytännön kokemus omalla alalla (vrt. Kortteinen, 1992; Sintonen, 1999; Heinonen, 1997: 49–53; Anttila, 2021). Tämäntyyppisistä aineksista rakentuvan tarinan kertomisen ansiosta yksilön elämäntarina näyttäytyy johdettavien ja kollegojen silmissä ”normaalina” ja ”aitona” johtajatarinana, ja tämä seikka osaltaan vakuuttaa muita siitä, että henkilöstä on johtajaksi. Muiden muassa nämä kertomuksen elementit kuuluvat siis kulttuurissamme sellaisiin, joita odotetaan ja ehkä jopa vaaditaan henkilöltä, joka on saavuttanut johtajan aseman ja saanut luvan käyttää valtaa suhteessa muihin ihmisiin (vrt. Shamir, Dayan-Horesh & Adler, 2005).

Johtajaksi kasvamisen tarinaan siis usein valikoituu edellä mainitun kaltaisia elementtejä. Samalla tarinan ulkopuolelle jää kuitenkin lukemattomia muita oppimiskokemuksia, jotka helposti jätetään mainitsematta ja jotka silti ovat osa johtajan kasvukokemusta. Esimerkiksi videopelien pelaamisesta, avioerosta, läheisen sairastumisesta, romaanien lukemisesta, hengellisestä heräämisestä, virheistä tai joistain muista näennäisesti vähemmän merkityksellisistä asioista johtajaksi kasvamisen lähteinä ei välttämättä kerrota, vaikka ne olisivat henkilökohtaisen kehityksen kannalta katsoen olleet tuntuvastikin tärkeämpiä kuin formaalimmat oppimisen muodot. Johtajat (ja myös ne, jotka heidän tarinaansa kuuntelevat ja joille tarina on tarkoitettu) ovat kenties taipuvaisia kokemaan ne jotenkin vähäpätöisemmäksi johtajaksi kasvamisen prosessin kannalta, vaikka johtajana kasvaminen on ytimeltään kuitenkin ihmisenä kasvamista ja voi tapahtua hyvin monenlaisten elämänkokemusten kautta (Anttila, 2021; Watson, 1999; Watson & Harris, 2001).

Johtajuuspuhettamme näyttääkin hallitsevan meritokraattinen kehittymisen ja eteenpäin pyrkimisen ideaali. Meritokraattinen ajattelu pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan merkittävien yhteiskunnallisten tehtävien hoitaminen kuuluu ensi sijassa oppineille, usein akateemisesti lahjakkaille, laajasti koulutetuille ja ansioituneille henkilöille ja nämä vaativat tehtävät myös oikeuttavat korkeampaan korvaukseen tehdystä työstä. Meritokraattinen ajattelu sisältää myös sen näkemyksen, että näiden eriarvoisuutta aikaansaavien kriteerien soveltaminen työelämässä on oikeutettua, sillä korkea yhteiskunnallinen asema on ansaittu omalla työllä eikä esimerkiksi sukutaustan ansiosta (Young, 1967; Goldthorpe, 1996: 255–258; Antikainen, Rinne & Koski, 2010: 129–130). Meritokraattinen ajattelu ymmärrettävästi tuottaa painetta tuoda esille varsinkin erilaisia koulutuksellisia saavutuksia ja muita ansioita.

Vaikka ”meriittipuhe” on sosiaalisesti arvostettua, voisi muunkinlaisten työhön ja johtajuuteen liittyvien puhetapojen ja merkitysten vakiintuminen olla tervehdyttävää, erityisesti johtajuuden ja johtajuuteen kasvamisen kannalta. Vaihtoehtoisia johtajaksi kasvamisen aineksia saattaisi löytyä yllä mainituista ”pienemmistä” inhimillisistä elämänkokemuksista ja -rooleista, kuten vaikkapa vanhemmuutta, pelaajuutta, opettajuutta, lukijuutta tai eritoten yrittäjyyttä käsittelevistä tarinoista, teemoista ja merkityksistä; tällöin johtajan ryhdikkään, sankarillisen ja ihanteellisen kuvan rinnalle nousisi yrittäjämäisiä merkityksiä kuten vaikkapa vapautta, spontaanisuutta, ehkä ”hankalana” ja omapäisenäkin olemista (Anttila, 2021).

Merkkejä yleisistä puhetapojen muutoksista on jo ilahduttavasti nähtävissä vaikkapa LinkedIn-postausten laaduissa, ja meriittipuheen rinnalle on tullut myös muita ääniä – spontaaneja, surullisia, vaatimattomia, hengellisiä, ihmetteleviä, lapsenomaisiakin, joskin näitä vivahteita on vielä varsin vähän nähtävissä johtajien omissa postauksissa. Kertomus johtajaksi kasvamisesta voi kuitenkin tulevaisuudessa tuoda tavanomaisten meriittien rinnalla esille enemmän myös esimerkiksi vanhemmuuden ”pienistä” kokemuksista nousevien johtamisperiaatteiden tärkeyttä, niin sanottujen ”paskahommien” merkitystä johtamisuralla, omien työttömyyskokemusten hyödyllisyyttä HR-tehtävissä, romaanista löytyneen idean käyttämistä työpaikan ihmissuhde-ongelman ratkaisemisessa tai vaikkapa terveen kapinahengen omaksumista vahingollisia normeja kohtaan perheenjäsenen henkisen pahoinvoinnin vuoksi.

Kirjoittaja: Krista Anttila työskentelee Jyväskylän ammattikorkeakoulussa johtamisen tutkijana.

Artikkelin pääkuva: Markus Winkler, Unsplash

Lähteet:

Antikainen, A., Rinne, R. & Koski, L. (2010) Kasvatussosiologia. Helsinki: WSOY.

Anttila, K. (2021) Leader Development as a Cultural and Narrative Phenomenon. Julkaistu väitöskirja. Vaasa: Vaasan yliopisto.

Goldthorpe, J.H. (1996) “ ‘Problems of “Meritocracy’ ”. Teoksessa Erikson, R. & Jonsson, J. (toim.) Can Education Be Equalized? The Swedish Case in Comparative Perspective. Oxford: Westview Press.

Heinonen, J. (1997) Katseita suomalaisuuteen. Vastarinta ja luopuminen suomalaisessa kansanomaisessa kulttuurissa. Esimerkkeinä Aleksis Kivi, Väinö Linna, Juha Vainio ja Irwin Goodman. Helsinki: TA-tieto Oy.

Kortteinen, M. (1992) Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Helsinki: Hanki ja jää.

Shamir, B., Dayan-Horesh, H. & Adler, D. (2005) Leading by Biography: Towards a Life-Story Approach to the Study of Leadership. Leadership. Vol. 1, s. 13–29.

Sintonen, T. (1999) Etninen identiteetti ja narratiivisuus. Kanadan suomalaiset miehet elämänsä kertojina. SoPhi: Jyväskylän yliopisto.

Watson, T.J. (1994) In Search of Management. Lontoo: Routledge.

Watson, T.J. & Harris, P. (1999) The Emergent Manager. Lontoo: Sage.

Young, M. (1967) Meritokratian nousu 1870–2033. Tutkielma koulutuksesta ja tasa-arvosta. Helsinki: Weilin & Göös.