Riihirauhaa

Meillä on kotona vanha riihi. Lapsena kävimme tädin kanssa heinänseivästyksen lomassa hiipimässä riihellä näkyisikö riihitonttua. Ei näkynyt, mutta pölkky riihen kylkiäisissä oli usein kumollaan. Täti kertoi, että tonttu istui usein pölkyllä, joka oli kaatunut, kun tonttu pinkaisi meitä piiloon. Riihi oli lapsena jännittävä paikka. Nyt aikuisena riihi on minulle erityisen tärkeä paikka, jossa mieli rauhoittuu ja tulee levollinen olo. Lasten kanssa on viety tutit riihitonttu-vauvalle, joka on niitä enemmän tarvinnut kuin jo 2-vuotiaat ihmislapset.

Muutama vuosi sitten isäni lämmitti riihen ja kuivasi ylisillä ruislyhteitä. Oli taianomaista istua iltaisin lämpimässä, viljan ja savuntuoksuisessa riihessä. Varstasimme kuivista lyhteistä jyvät irti, olipa se pölyistä hommaa! Kyläläiset kävivät katsomassa touhujamme. Riihessämme on pidetty myös riihitanssit, jossa pantiin jalalla koreasti. Nykyään monet riihet seisovat usein unohdettuina ”romuvarastoina” pusikoituneiden peltojen reunassa. Moni riihi on päässyt myös arvoiseensa uusiokäyttöön kirkkona, kappelina tai kyläläisten yhteisenä kokoontumispaikkana. Onneksi isäni on pitänyt hyvää huolta meidän riihestämme ja minä aion jatkaa perinteitä. Kun haluan rauhoittaa mieleni, voin huoletta astua sisään riihen matalasta ovesta ja tuntea syvää sisäistä rauhaa, josta monet olisivat valmiita maksamaan maltaita.