Alla raukean auringon
Alla raukean auringon
Kallinjärven vesi
virtaa salaperäisenä
jäänreunan syvyydestä, ja solisee
ohi koivujen, kiirehtii mutkan taa.
Laskeva aurinko sirottelee oksistoon kultansa
– välillä lähellä, kaukana
Metsän sylissä liukuvana
liitelee rajoilleen, hiljalleen
Ympärilläni iltataivaan tuli
punaa kosteina kiiltävät korret,
Nauhaan kirkkaat helmet putoilevat
Naavat huojuvat hiljaa
kuusen kuivilla käsivarsilla,
lahdesta höyryä kohoaa
hiljaista
Kevät sulattaa jäästä palasia
kappaleita, paloja lasia
hajoaa virtaan kuin Lemminkäisen
murtuvien aaltojen ääni
joki laulaa, ei hellitä koskaan
Tuuhea turkki lupautuu lämmittämään,
saukko laskee alas miltei jo kyljellään
Kuohuiksi muuttuu tuo tummentuva hahmo
häviää veteen, vaeltelee reviiriään
Aina on joku ennen, valveillaan
Metsä luo uutta mullasta maan
Kultaisten aurinkojen kiertoessa
seittinsä peittona ympärillemme:
metsälle ja maalle
Pitäen kaiken koossa, voimissansa,
kuin jääpeite peittää järven levollisena:
vaikka ulkopuolella on kylmä,
Saarijärvi pysyy paikallaan.
Ja maa nukkuu unta.
Oletko ajatellut Suomessa satavan aina lunta?
– Niin se on.
Korkealla on kylmää.
Alhaalla vangitsen nyrkkiin puristettuun käteeni
Sen voiman,
Jotta voin nauraa kaikille, aurinko
Kuin kullero
Vaientaa tuskan, huudon Kullervon
Kannattaa odottaa, asiat tulevat aikanaan.
Jokainen teko on kohti päämäärää.
Yö valvoo valon unta,
korppi ylitti metsänreunan,
varjo sipaisi polkuuni,
yhtyi metsän syliin
– pimeys kuin iso halaus,
Joka täyttää mielen ja koko kehon
Tuumana oppii, stressinä palaa
Minulleko talvi jo kevättä?
– silloin ei pimeää pelkää
Ajatuksia, intoa riittää
ja pääskysten tultua keväästä kiittää!
Ja musta valoon ponnistaa
joka aamu varhemmin.
Metsässä avautuu inspiraatioon,
Olen vapaa-ajattelematon mutten ajattelematon.
Tajuan miksi teen ja mitä jo on
Kieleni, mieleni kimallus kielen päätä hohdattaa.
Siinä ajatukseni lamppu; suu avautuu
ja valo syöksyy luokse jonkin valtavan
Aurinko syöksyy!?
– Sen lämmössä itseäni kokoan –
Totuus näyttäytyy kokijan kehoon painettuna elämän jälkenä
ja kehon kautta se eletään todeksi, oivalluksen pohjaksi toiselle
Millainen on pelto
täynnä vihrein askelin
elämän antia?
Ettei jo huominen
varise sormien
lomitse, silmien
ajan synkkään väriin
Usvan peitto hiipii,
kun valmius muutokseen,
lehtien vihreään
voima kimaltelee
kosteudeksi tiivistyy
kun tunteet tai lämpö muuttelee,
ne leiliin tipaksi.
Elä!
niin ei haittaa vaikka heräät
joku aamu tuntemattomasta maasta.
Motiivit ja aistit säilyvät silti.
Yö kirkastuu
Ennen kuin yö hyökkää tyhjällä hiekalla
ihmisen jälkiä laskemalla
tiedon ravistan,
liukenee yö taivaaseen,
vaan tuulen mukana vihureineen,
järven voima lakoamalla
tuo pienen aarteen
niin kauaksi unohtuneen
yöllä on valtavasti tähtiä,
jotka laahautuvat vanoiksi virtaan
liikkuvat itsekin, Maailman suuressa yössä
kuvastusten siltaan
– se oli minun ainoa ääneni
teljetty valo, ja päivä putosi
alinomaa kotiin yöhön verkkaisaan,
hävisi onnea uneksiakseni –
hiljaiselo päättyy pian,
kylmät terälehdet sulavat
kerässä olevat aukeavat
Kevät koittaa kaikkialla, kun Pohjolan vihreät metallit
heräävät eloon
hengitämme tuoretta multaa, puhdasta raikkautta, metsän katveet
jotain, mitä muut eivät ole vielä kietaisseet,
paksuun rasvaan sivelty teräs
Laskeudun kosken rantaan. Iloni virtaa kotokoskeni kuohuissa. Aurinko paistaa sumun läpi sirottaen huurteisen ilman kultaansa. Ilmassa sataa höyryä, jonka kylmyys nostattaa. Se tuntuu kasvoillani. Voin vain olla ja tunnen eläväni eteenpäin.
Valkoisten pilvien virrassa
Ainoa aine kiinteänä
nestettä kevyempää,
vakaaksi pohjaksi sille, joka jäljelle jää
kun noste, kimpale tanssii tyrskyisään
jään, vaitonaisena minä
kiertoon yhtymään
Kankeina kuusen oksia,
vain raapivat naamani,
laahasin ajatuksia
liian tiuhaan mukanani
Kirjoi muistoksi hetken elämää,
silti vatsani kuorsaa
vaikka hengitys rauhallinen
kenen käsiä viima kutittaa?
Muuten, öisin olen hiljaa?
Valkoisena lampaan villassa
Aallot tuovat rannalle aikaa
jota kivet ovat koskettaneet, edessä
niillä on iän aromi ja sisus elämää vanhaa
ja tauottomat liikkeet väreilevät
niiden laineessa lähden liitoon
kuin pisara vedessä
Tuuli vetelee viivoja
uurtaa viluaan puistattavien aaltojen ääneen
taas kohti kesää, lämpimän veden kepeyteen
Kosken kintereillä
Pallon pientareella, luonnon sylissä
Erehdyksistä, luovista ratkaisuista
löytyy ymmärrys
rakentavien ja hajottavien voimien
geneettisessä sodassa yksilön kyvyille
uppoutua ympäristön aarteiksi.
Ei vertailun satimeen
vaan löytääkseen
sattuman paratiisille
hetken onneen
Otamme käteemme soihdun,
Sytytämme kuun ja auringon
ja kaikkea niiden alla!
Luppo liehuu aarniossaan
meidän lippumme
halkoo Pohjolan vesien hiuksia,
joissa taivas kylpee
painoton hulmu
kuin hiljaisuuteen liitävä parvi
Saloissaan kaikuu luonto
kutsuvasti hiljaisuudessa
viipyen vaistojen virrassa
ihmistä kun ei sitä enemmän muuta,
karussa rikkaudessa monta suuta
karussa? Ei, ei minnekään paenneena,
vaan yhä tässä ympärillä, kaikkena
Kun vähällä selviää elämässä,
löytää onnen, niin usein silloin,
kun vähältä piti isännän hilloin
tärkeilijöiden paperipiinoin
elon rikkauden keskiössä
Silti muistetaan valittaa,
kun pyrkimys toki parempaan
Kyllä luonnon keskellä pärjää.
Jäytää toki tarpeilijoiden kuraa
väärään monttuun, mutkaan
Kun kädet vaipuvat yöhön
ja taivas ilman kuuta niin kansa
ilman muuta, nukahtaa tähtivyöhön
– Pulmuset ovat jo tulleet –
Ne kurovat ylös, pohjoiseen!
Lapin keloon kurkottaen,
karuun rikkauteen!
Näin eloon taas tilaa antaa,
rauhaan kantaen!
Taivaalla tuuli purjehtii
ja kompassi pulmusissa
ohjaa parven kirman kotiin
yhteiseloon tanssiessa
jättäen poluilleen leiman
suuren tuulen vuoren laeksi
valahti maan pintaan vaipuen, taas
kukoistaa tovi kasteen ajaksi
olemalla toisella tavalla,
rikasta metsän voima
eikä verso veroista välitä,
niin syvällä puhtaalla sijalla
vertaisensa koko juuristolla
Huimaa taian uimaa
vettä ilon surun suosion.
Tarina alkaa tämän hetken,
jolta avantoni läpäisen
lävitse jään, mieleni se on
Kun vihreys valloittaa pellot ja metsät,
jotten katseeltani riuhtoisi liikaa,
nauran lomille koulun. Ja ystävät:
arjen velka unelle – se vain kasvaa!
Kasvaa muukin, pelto ja
helmoissa helottavissa
kevät suunkin hymyyn saa
kaikkea valtavasti
suinkin ehtii kokemaan
katsahdan tienoon
syke suonissani
näin talvesta
sulin märin kelluu
telkätkin koskessa
kurkia!
Lentävät aurat taivaalla, sohjoiseen
törmäävät peltoon kohta. lie jo tänään?
etelästä itään, länteen, pohjoiseen
odottaen auraa, kylvöstä itämään
Sade ystäväni huuhdo maahan uudestaan jalkani.
Pinnalle vakaan maan ja kuvan saan, kiirehdi
Ehdin taas, nousu auringon
omaa aamuani läheten
odottaa pidemmän aikaa.
Kun kellojen paljouteen syventyy
laskee tunteja päivien sijaan
sijaan silloin minä voimani kesälle
kuvastaen itseni tuottajaan
Korsi kasvaa
luonto sanelee puuhiaan
täällä ja tuolla laajenee
mielenrauha on alku viisauteen
Rauha, salama, metsä palaa
huomenna?
ei pala jos palaamme ja loimumme
tukahduttaa kaiken, syttyy taas
näin arkuus muutokseen sortaa
kenen puoleen elo (kääntyy )
ilman tukahduttavaa sadetta?
Anna palaa!
Viljelijä raatoi
uupui roti varmuus, toiveikkuus
kodista — työstä
Kun lämmin tuuli vie taas tähkäpäät kitaansa,
tuivertunut tuli on sivellyt lämmön maahansa
Miljöön katse, jota veden ja maan luomet hellivät
– työt niiden välissä ovat vapaita,
mutta aina luonnon ohjaamina
Ei ole enää sanojen kieltä,
luonne kertoo kaiken,
isojen sydämien kolke
soi viesti yhteinen
Kun vaikenee kavion ääni,
metsä jo kuiskaa vain,
pääni enää humisee.
On hetki, se pysähtyy mukanain
yhteinen muisto
on lähtenyt siivilleen
lauluna ystävän mieleen
sitä tulta tummentelee
valitsevat väärät kuvat
joilla laon kansaan ampuvat
vaan niinkin uutiset tekee
Häivää vuosisatojen kosketuksin
ne ovat pehmentäneet onnea kukin
saaneet loistamaan mudan ja orvokin
– nuo särmät terälehtien salaisin
Jemmaan jyväset ja auringonkukan
kohtalonkukan ja kevätkaihonkin
leijonankita kesäpäivänäkin
karjuu, kiertäen röyhyjään kiitoksin
humalaan, vaipuu elämää universumin
tähtien takaa, kukka jo ujuttaa
kylväen siemenen laji kerrallaan
terälehtien kätköistä aukeaa
poimusto nyt, menneeseen ja tulevaan
Talvi, mustavalkoinen elokuva
Kevät, rapistelee vehreys korvina
silmilleni raukeuden symbolina
nousevat värit ja lämpö hehkuva
Tule kesä jo!
Kuppini jo kylmänä kädessäni
höyry ei valoa tavoita
yrtit joskus muistan keränneen
nyt ne jo lämmittävät hauteen
Valo yhä taemmas laskee
talvella ollut on se lähin:
aurinko vuosia matkaa, teen
sen aurinkovuosin lasken
käsistäni pöydällä
paperipinkan päälle
aurinko kulkee kesällä
kauimpana kuvustamme
onnen sille löydän
kuin paikalleni pään
mehiläisen lento,
yli taas käy kevään
lennon suhinassa
maha on yhteinen
räiskyy pieniin silmiin
täällä ollut kerran satu
vaikka äänet muuttuvat
on tunne pysyvin
ole laulu kesässä
sinun on melodia,
jonka haluat oppia
joko annoit sen toiselle?
miten niin suuri
mahtuu pieneen lippaaseen?
hellä vetesi, hauras
kupusi taivaan veen
Riisuu paidan
mänty iltaisin
alhaalta ylös
nostan omani
naulaan kannan sen
oman naulani paikalle
aurinko taaemmaksi laskee
kesään kohisten
uin kohti siluetteja,
tutisevat varjot
viipyvät vedessä
aallot kiinnittävät
huomionsa kaikkeen
ympärillään lokit
Aallon tuntematon maalaus
tavoittaa rantakivet
pisara tippuu kaislaan
lehdeltä järven tasoon,
sateen jälkeen on tyyntä
tuikin tavoittaa pinnan
jotain tuiki tärkeätä
öisissä kuoreen kemuissa
veden kuorta kuhistessa
Intohimo!
Avara mäntyinen metsä
harjun mytyt maisemassa
värähtelee kaikkialle ympärille
elämä koostuu suikaleista
yllään onnen päivät
tuuleen liimatut kankaat
todellisuudesta repeytyvät
yhä enemmän aikaa
vähemmän suoritettavaa
kun mökkikausi koittaa
ja tikat lentävät, takaa
etten käy kotvaan puhelimeen,
vaan hetkeen kantaen, sateeseen
roiskin näytelmän puutarhaan
jaan ronskin kasvupyräyksen
yrteillä sisääni ratsastan
annan ilmasta tilaa kasvaa
yhtyvät joksikin sydämillään,
pikkulokeilla satujen siivet
hevosille yhteisen liidon
suistuneet vakoon kesken siemenvyön
nousee, ei lakoon, ihmeen maanpinnan työn
nouse kohteliaisuuttasi
ja hengitä syvään, veto kerrassaan
Suitsetun jyvänä suistettu siru,
hiekanmuruna jokaisella
kevyen liikkeen aallottajalla
ilon hypähdyksissä,
arvokkuus kedolla
on niissä, jotka elävät
Elon kirmassa kouluaamu
Riesaava kepeys taas
aamuisin elon tavoittaa.
Kolistellen luurankaa.
Kalkkaroina olon heleys
autuaasti paleltaa,
UskoMaanko tunteeseen?
Sopiikos omaan uneen?
kyseenalaistan, niin herään
Voimala koin keskellä
ahmii auringon rasiaan
pakkanen paukuttaa
itseni hetekan takaa
löysi minut jostain sieltä
Joki virtaa, elon puuroon
virran vuoksi jyllää sillalla,
jolla kävelen koulun turoon
kuuntelen, kai oivaltamalla?
Hetki onnen tiellä vierii koulumatkaksi.
Tietojeni torille käytävät kokoan,
mietin ja istun hetkeksi
nekö ovat todellisia sanoja?
Sydämellä kirjoitan välit rivien.
Ne vain eivät kuulu, vaikuttavat vain,
luokkaan jo samoan.
Minkä huoneen aukaisen?
Siellä siintävät symbolit. Sanoja on paljon.
Ja sieltä niitä tulvii. Etenen, nautin siitä.
Perille tuskin pääsen, totuus sanojen lomissa
Kaupassa pärskäyksiä
raukea yö
aallosto logossa kouluun
Jukka tuumii,
oma loma ruokalassa…
Naurahtava hymähdys
Minne tunnuksemme kiirii
tulikoktailit tuimenevat
saras on herkkyyden peili
kotikylän onnenlaakso:
”Se on ihan Maailman paras!”
Nostaa tapittimensa
katsomaan taivaalle
vaikka hymyssään itse
katsoo elon virtaan
maisemassa, mielellään
Kun aika koittaa,
höljyy luokissa taivaalle
rapistelu tunnilla istuessa
– häilyvä kauneus
lumikko ja vesihuikka!
Uudet polut johdattavat
uusien havaintojen äärelle.
Joka aamu maailma voi syttyä
uudestaan niille, jotka ovat
avoimina!
Niin juuri, suuri joki
lipoo jo kieltään ilmaan
joka pisara toistaan
tuki ja hoki sataa
Jääpuikot kuolaavat
auringonpaisteessa,
matkallamme Tähkään
lamppuina loistavat
Onneksi näemme valon,
se voi vain tarkentaa
uneen yön ja muistojen
virtaan, luonnon kulkuun
Vaan paljon näyttää
Hehtolitroina
Vaa`an siemenet?
Valintoja
Elämän pihdeistä pihisti
onnen nauraen itselleen
vie tyytyvän tunnetta hän
yhä edelleen
Mukavaa on eloisin mielin
toiselle tilaa antaen,
löytää yhteisen
Ja taipuva maaseutu takana päin
siirtyy huomiseen
talven tuima horros lopuillaan
Päivä laskee metsän rantaan,
huipentuu taivaalla,
tänään eri tavalla kuin huomenna
Pilvet – ne seilaavat,
keväisten unten rajamailla…
Tuntuu jollain lailla samalta,
kuin joskus ennenkin!
kevään tuoksu rapsahteleva palava
saavutti kotvan suupalan
jossain pinnan alla
täytti kieleni huurteeseen
– unohtui paloon, palatakseen
Kulje omaa polkuasi,
Tie muodostuu
Ken kulkee jo takanasi, hänelle se avautuu
ja on löytänyt etsimänsä,
sama polku – yhteinen Déjà-vu
Olet matkalla sinne, minne ajatukset kuljettavat.
Kun pysähtyy muistumiin,
Voi jäädä paikoilleen
Eteenpäin, pohtien uusiin kuviin
Suurinta onnea on tuntea olevansa juuri nyt
Muuttuu taivas, muuntuu maa
että kaikella on tarkoitus,
ehkä aina parempaan
hetkien arvo, olemisen innoitus
sattumiksi ansaitaan…
Onko järki mieleni tiellä,
kaikki unta oliko vain?
Vajaan minä kukistan vielä
ja kokoan tunteillain
Mieleni vajaa sisustan.
Ettei liian myöhään
unemme löytäisi toisiaan
maan ja veden korkeuksissa
Inspiraation ystäviksi tulevaisuuteen
kohottaa
tärkein
siivilleen
Runosarja Tarvaalasta, © Otso Heinsola