Maatilaharjoittelussa Uudessa-Seelannissa osa 1
Terveiset maapallon toiselta puolen!
Täällä sitä ollaan oltu jo tovi ja paljon on ehtinyt oppimaan ja näkemään uusia asioita. Olemme töissä maitotilalla, jolla on 24 lypsyrobottia. Robottien määrä on siis valtava tavanomaiseen verrattuna. Lehmiä tilalla on noin 1500 ja niistä lypsyssä noin 1300. Tila on yksi yhdeksästä maitotilasta, jotka omistaa Van Leeuwen Dairy Group. Yhtiö on perheomistuksessa ja sen juuret ovat peräisin Hollannista. Yhtiöllä on yhteensä lehmiä noin 12 550 ja peltoa niiden ruokkimiseen on n. 30 000 hehtaaria.
Opiskelemme neljättä vuotta Tarvaalassa, joten nyt oli ¨viimeinen tilaisuus¨ hyödyntää ulkomaan harjoittelun mahdollisuus. Mielessä oli jo pitkään pyörinyt ajatus ulkomaille lähdöstä, mutta uskallusta ei aiemmin löytynyt tarpeeksi. Innostus harjoittelulle syttyi, kun internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi tietoa täysin uudesta maitotilasta, jolla on 24 lypsyrobottia ja oli joku jonka kanssa lähteä. Uusi-Seelanti vaikutti muutenkin erittäin kiehtovalta maalta. Onneksemme tilalla on nettisivut, jonka kautta yhteydenotto sujui helposti. (http://www.vanleeuwendairygroup.com/)
Harjoittelupaikka varmistui kevään aikana ja sopimukset täytettiin. Seuraavaksi selvitettiin mitä tarvitaan, jotta harjoittelu onnistuu ja pääsemme maahan. Meidän tuli hakea työviisumia ja tietenkin passit tuli laittaa ajantasalle ja tarkistaa rokotukset (joita tänne ei juurikaan tarvita). Hommasimme myös kansainväliset ajokortit, jotta voimme tarvittaessa todistaa ajo-oikeutemme. Viimeisenä, muttei vähäisempänä varasimme lentoliput, jonka seurauksena lompakko koki pienoisen inflaation. Ja tietysti piti PAKATA!! Ongelmatilanteissa vuoropuhelu yhtiön kanssa onnistui sähköpostitse ja omistajat olivat todella avuliaita.
Matkaan lähdettiin 21. päivä syyskuuta. Ensin lensimme Helsingistä Tukholmaan, josta matka jatkui Bangkokiin ja sieltä Aucklandiin. Kaiken kaikkiaan matka kesti noin 46 tuntia. Perillä olimme yhdentoista aikaan aamupäivällä (23.9.). Ja sitten alkoi turvatarkastukset… Siellä seisottiin muiden maahantulijoiden kanssa odottaen että jono liikkuisi, jotta pääsee taas seuraavan viranomaisen haastateltavaksi. Vaelluskengät olisi kannattanut ostaa vasta täältä. Syynä tähän on se, että kun mainitsimme sellaisten löytyvän rinkastamme, ohjasi virkailija meidät ”lisäselvitysjonoon” jossa vierähti ylimääräiset kaksi tuntia. Saattaa kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta kun olet ensin istunut lentokoneessa ja lentokentillä 46 tuntia (halvimmat lennot, jee!) rupea pinna olemaan vähän kireällä. Noh, päästiin tarkastukseen, laukut avattiin ja virkailija totesi, että nämähän ovat aivan uuden näköiset kengät eikun eteenpäin vain.
Pääsimme lopulta hotelliin Aucklandissa ja loppu päivä ja seuraava yö meni nukkuessa univelkoja pois. Tutustuimme kaupunkiin muutaman päivän ajan. Tämän jälkeen lensimme paikkaan nimeltä Christchurch, joka on eteläsaaren suurin kaupunki. Tietämättämme kaupungin lähihistoriaa, suuntasimme keskustaan ja ihmettelimme vaurioituneita rakennuksia ja korjaustöitä joita oli käynnissä joka paikassa. Christchurchissa oli tapahtunut maanjäristys vuonna 2011, joka oli tuhonnut kaupungin keskustan ja vienyt 160 ihmisen hengen. Kaupungissa ei siis ollut hirveästi nähtävää.
Christchurchista matkamme jatkui Waimateen bussilla. Bussi -ja junaliput kannattaa Uudessa-Seelannissa varata hyvissä ajoin, sillä julkiset liikenneyhteydet eivät kulje joka tunnin välein (kerran tai pari päivässä). Paikalliset käyttävät paljon lentokoneyhteyksiä liikkuessaan paikasta toiseen. Noh, bussi jätti meidät pois kyllä Waimatessa, mutta kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Rinkat siis selkään ja kävelemään.. Ei siinä tosin kauaa mennyt, kun joku paikallinen maanviljelijä noukki meidät autoonsa ja tarjosi meille kyydin. Täällä kaikki paikalliset ihmiset ovat olleet ihan huippuja ja kerran jos toisenkin olemme apua tarvitessamme sitä myös saaneet. Uusi-Seelanti on logistisesti hankala maa. Tiet ovat erittäin vaihtelevia ja kuskin pitää olla tarkkana, sillä mutkia, nousuja ja laskuja riittää. Välimatkat täällä ovat samankaltaisia kuin Suomessa.
Päästyämme Waimateen yövyimme yhden yön paikallisessa hotellissa ja seuraavana päivänä tilan työnjohtaja haki meidät tilalle. Tila sijaitsee kukkulan päällä, eikä tilan omistajat asu tilan läheisyydessä. Tilan työntekijät asuvat vaihtelevien etäisyyksien päästä tilasta. Ja meidän harjoittelijoiden asunto on tietysti tämän kukkulan alapuolella, joten joka työvuoroon mentäessä on mäki kiivettävä ylös.
Asunnossamme on huoneet viidelle henkilölle. Suurin osa harjoittelijoista tulee Hollannista, sillä tilan omistajien sukujuuret ovat sieltä peräisin. Aluksi asunnossamme oli meidän lisäksi kaksi hollantilaista poikaa, joista toinen vaihtoi osoitteensa naapuriin melko pian (ei johtunut meistä :D). Muutaman viikon jälkeen saatiin taas uutta väkeä taloon, tänne tuli kaksi tyttöä hollannista. Sitten tulikin uusi poika, joka oli Belgiasta ja melkein samoihin aikoihin tuli uusi tyttö naapuritaloon Kanadasta. Väki täällä vaihtuu tiuhaan, ihmisiä tulee ja menee, jotkut ovat töissä pidemmän aikaa ja osa taas vain muutaman kuukauden.
Työporukka tilalla on vahvasti kansainvälinen, sillä tällä hetkellä tilalla on työntekijöitä paikallisten lisäksi Filippiineiltä, Argenttiinasta, Ukrainasta, Etelä-Afrikasta, Hollannista, Belgiasta, Kanadasta, Fiji-saarilta ja tietysti Suomesta.
Harjoittelua on enää jäljellä pari viikkoa, joten loppu häämöttää jo. Seuraavassa blogipäivityksessä keskitymme enemmän navetan arkeen, fiiliksiin harjoittelun jälkeen ja matkailuun Uudessa-Seelannissa.
Terveisin,
Heidi & Ilkka
