Metsistä ja metsänelävistä

Suomalaisten nykyisen elintason ylläpitämiseen tarvitaan nykyisellä kulutuskäyttäytymisellä noin 6 globaalia hehtaaria asukasta kohti vuodessa. Määrä on kansainvälisesti korkeahko, mutta verrattuna Suomen biokapasiteettiin, joka on yli 13 globaalia hehtaaria asukasta kohti, olemme vielä selkeästi turvallisella puolella. Samaa ei voi sanoa koko ihmiskunnasta. Maapallon vuosittainen biokapasiteetti lasketaan olevan kulutettu jo elokuun puoliväliin mennessä. Mikäli biokapasiteetti jaettaisiin tasan koko maapallon väestön kesken, asukasta kohti riittäisi noin 1,8 globaalia hehtaaria. Tämä tarkoittaisi suunnilleen Moldovan, Marokon tai Lesothon elintasoa.

Suomen huoltotaseesta kansantalouden tilinpidon mukaan perustuu vajaa kolmannes tuontihyödykkeisiin. Erityisesti energiahuollon toteuttamisessa olemme lähes 70 prosenttisesti tuonnin varassa. Kulutushyödykkeistä myös suuri osa on tuontitavaraa. Toisaalta bruttokansantuotteesta noin kolmannes suuntautuu vientiin. Osallistumme jo merkittävästi muidenkin kansojen kulutustarpeen tyydyttämiseen.

Metsien hyödyntäminen uhka luonnon monimuotoisuudelle

Kysyntä globaaleille hehtaareille on kovassa kasvussa maailmalla johtuen elintason noususta ja ihmiskunnan kasvusta, mutta myös tarpeesta korvata uusiutumattomia luonnonvaroja uusiutuvilla. Tämä merkitsee lisää mahdollisuuksia Suomen hyödyntämättömälle biokapasiteetille. Samalla synnytetään osaamista ja kehitetään teknologiaa, joille on käyttöä muissa maissa.

Ja metsässähän se Suomen biokapasiteetti on. Lisääntyvä hyödyntämispaine metsien puuvaroja kohtaan lisää myös huolta ja toimeliaisuutta metsien monimuotoisuuden ja luonnollisten prosessien säilymisen puolesta. Eliölajien taantumisia ja häviämisiä todetaan seurannoissa, erityisesti vanhoista metsistä ja kuolleesta puusta riippuvaisten lajien osalta, ja vastakohdaksi esitetään romantisoituja kuvia rappeutuvista kuusimetsistä eliölajien ideaaliympäristönä.

Metsäntutkijat ovat yrittäneet pohtia, millainen oli todellisuudessa metsäluonto ennen ihmisen vaikutuksen alkua. Varmoja vastauksia näyttää olevan vaikea antaa, sillä ilmasto ja muut tekijät ovat muuttuneet paljon jääkauden jälkeisenä aikana ja ihminen on ollut läsnä lähes koko sen ajan. Mallia on haettu pohjoisen erämaista, joissa ihmisen vaikutus on ollut vähäisempi. Tämä taitaa ohjata mielikuvia myös eteläisen Suomen metsien luontaisesta kehityksestä.

Metsäpalot määrittelevät metsät

Yksi Suomen metsäluontoa määrittävä tekijä on selvä. Metsäpaloilla on ollut merkittävä rooli metsien elinkierrossa ja metsissä elävien eliöiden elinolosuhteissa. Luonnonvaraisten metsäpalojen määrästä ja laajuudesta ei voida saada enää kovin tarkkoja tietoja. Tiedetään toki, että salamat sytyttävät paloja. Tilastoidulla noin 200 vuoden jaksolla 20 % paloista on ollut salaman aiheuttamia. Rajoittamattomina palot ovat edenneet olosuhteista riippuen laajallekin. Ne ovat voineet kyteä turpeessa viikkoja ja syttyä useita kertoja uudelleen saman kesän aikana.

Etelä-Suomessa palot ovat olleet paljon yleisempiä kuin Pohjois-Suomessa. Vanhat männiköt ovat sopeutuneet paloihin ja saattoivat selvitä niistä elävinä, mikäli tuli ei noussut latvapaloksi. Kuusikot ja lehtipuustot sen sijaan kuolivat paloissa herkästi. Intensiivisessä palossa paloivat myös pensas- ja kenttäkerros sekä kunttaakin. Kasvillisuuden sisältämä typpi haihtui taivaalle ja valtava määrä tuhkaa ja hiiltä levittyi tuulen mukana alapuolisille maa- ja vesialueille. Lämpö muutti kivennäismaan kemiallisia prosesseja. Ns. nilelle palaneet alueet saattoivat pysyä vuosikymmeniä aukeina, josta on esimerkkinä Tuntsassa vielä 1960 salaman sytyttämänä palanut 120 000 hehtaarin alue. HS kirjoitti 36 vuotta tapahtuneen jälkeen, että laajoja alueita paloalasta on edelleen vailla kasvustoa. Metsäpohjien on havaittu viime aikoina rehevöityvän kaikkialla, mikä lienee ainakin osin metsäpalojen puuttumisen seurausta.

Ihmisten vaikutus lisääntyi merkittävästi erämaiden asutuksen kiihtyessä 1600 ja 1700-luvuilla. Tämä näkyy myös metsäpalojen määrässä. Etelä-Suomessa metsät paloivat 1800-luvulla keskimäärin 20 – 60 vuoden välein. 1960-luvulla metsäpaloissa tuhoutuneiden alueiden määrä romahti kehittyneen palontorjunnan johdosta. Metsiä myös hyödynnettiin ihmisten tarpeisiin. Kaskettiin metsää, poltettiin tervaa, kaadettiin saha- ja polttopuuta. Näiden yhteisvaikutuksesta 1850-luvulla havahduttiin tilanteeseen, jossa laajoilla alueilla Etelä-Suomessa ei ollut enää metsiä. Sahapuusta oli pula lähes kaikkialla ja polttopuutakin oli vaikea löytää joiltakin alueilta. Vain Kainuussa ja Lapissa sekä pienillä alueilla Suomenselällä todettiin puuta olevan edelleen saatavilla runsaasti. Etelä-Suomen metsien on täytynyt olla pääosin nuorempia kuin 50 vuotta. Eliölajien on pitänyt sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.

Metsävarat kasvuun tehotoimilla

Suomessa ryhdyttiin toimenpiteisiin metsävarojen turvaamiseksi. Asiantuntemusta hankittiin Saksasta, synnytettiin maailman ensimmäinen metsälaki ja kehitettiin metsäorganisaatioita. Metsävarojen inventoimiseksi kehitettiin maailman edistyksellisin järjestelmä. Metsävarat ja niitä hyödyntävä teollisuus saatiin nousuun. Silti maa-alaan nähden metsätalous pysyi aika vaatimattomana. 1950-luvulla oivallettiin, että metsätaloutta voidaan harjoittaa kestävästi, vaikka puuta hakattaisiin enemmän kuin sitä kasvaa. Tämä tarkoitti käytännössä vajaatuottoisten metsien uudistamista, soiden ojituksia ja kehittyvää metsänviljelyä ja –hoitoa. Valtio tuki toimenpiteitä. Puuvarat saatiin voimakkaaseen kasvuun ja luotiin pohja metsäteollisuudelle, johon nojaa Suomen nykyinen vauraus. Metsäteollisuus loi myös alustan kone-, laite- ja automaatioteollisuuden kehittymiselle, jopa tietotekniikan menestyksellekin. Ilman tätä panostusta Suomi olisi aika erilainen kansantalous.

Etelä-Suomen metsät ovat siis muuttuneet radikaalisti viimeisen sadan vuoden aikana. Metsäpaloja ei käytännössä enää ole. Puuvarat ovat moninkertaistuneet. Viimeisen 50 vuoden aikana metsien puumäärä on kaksinkertaistunut, vaikka sieltä on hakattu samana aikana nykyistä puustoa vastaava määrä. Järeän puuston määrä on viisinkertaistunut. Erityisesti järeän kuusen ja lehtipuuston määrä on kasvanut. Vanhojen metsien määrä on kaksinkertaistunut. Yllättäen myös kuolleen puun määrä on noussut suuremmaksi kuin viimeiseen sataan vuoteen. Uusia suojelualueitakin on perustettu, vapaaehtoisia suojelutoimia toteutettu ja metsien käsittelyä muutettu merkittävästi ympäristöystävällisempään suuntaan.

Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu

Metsien kehitykseen nähden metsäluonnon köyhtymisen trendi tuntuu ristiriitaiselta. Vanhan metsän lajiston on täytynyt olla 1800-luvulla todella vähissä. Eikö suuntauksen pitäisi olla ylöspäin vanhojen metsien osuuden kasvaessa? Metsien yleisilmeessä on toki tapahtunut paljon muutakin kuin puuston kasvu. Metsiköt ovat pienialaisempia ja varsin homogeenisia rakenteeltaan, todelliset ryteiköt puuttuvat, ja kuolleen puuaineksen määrä on pieni verrattuna luonnontilaiseen metsään. Silti tilanteen pitäisi olla parempi kuin aikoihin. Mihin eliölajien esiintymismääriä pitäisi verrata? Vai onko kuitenkin lopulta kyse siitä, että Suomen metsät ovat vain kapea kaistale valtavan taigan läntisessä reunassa, ja eliölajien määrän köyhtyminen on Suomea suurempi kysymys? Mene ja tiedä?

– Markku Paananen, asiantuntija, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Biotalousinstituutti