Metsän jatkuva kasvatus ei sovi yleismenetelmäksi

Luontojärjestöt ovat Vihreiden tukemana tehneet näkyvää kampanjointia ja aloitteen eduskunnalle avohakkuiden lopettamiseksi ja siirtymiseksi jatkuvaan kasvatukseen perustuvaan metsänhoitoon valtion metsiä hallinnoivan Metsähallituksen mailla. Jatkuva kasvatus tapahtuu suurimpia puita metsästä valikoiden poistamalla ja jättämällä syntyneet mikroaukot taimettumaan luontaisesti. Näin metsässä pysyy jatkuvasti puupeite, ja toisaalta metsän hoitoon tehtäviä panostuksia, kuten metsän viljelyä ja taimikonhoitoa, ei tarvita. Aloitteen taakse on saatu tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa. Epäilemättä näköpiirissä on laajemminkin vaikuttaminen Suomen metsätalouteen kuin pelkästään valtion metsien osalta.

Metsät paloivat ja harsittiin

Suomessa ja muuallakin Pohjoisen havumetsävyöhykkeen alueella harjoitetaan pääasiassa metsänhoitoa, jonka juuret ovat 1800-luvulla. Tällöin alkoi metsänhoitomenetelmien kehitys ja evoluutio kohti nykyisiä käytänteitä ja säännöstöä. Suomessa havahduttiin tuolloin tilanteeseen, jossa erityisesti Etelä-Suomen metsät olivat käyneet hyvin vähiin. Laajalti oli puutetta sahapuuksi soveltuvista suurista puista, mutta oli jopa alueita, joilla oli vaikeuksia saada polttopuutakaan.

Tilanteeseen olivat johtaneet suunnittelemattomat hakkuut, harsintahakkuiksi kutsuttu puunkorjuu, laiduntaminen, kasken- ja tervanpoltto sekä hallitsemattomat metsäpalot. Tarvittiin aina 1980-luvulle saakka yltäneet ponnistelut, ennen kuin voitiin todeta, että tilanne on hallinnassa. Muistan, kuinka 80-luvun lopulla Karstulan vanhat miehet muistelivat aikaa nuoruudestaan, jolloin kylillä puhuttiin, jos joku oli saanut hakkuussa sata mottia hehtaarilta. Nykyisin kolminkertainenkaan määrä ei herätä kenenkään huomiota. Olemme unohtaneet, kuinka toisenlainen on metsien yleisilme aikoinaan ollut.

Sen aikaiset metsäntutkijat loivat niin kutsutun paloekologian käsitteen metsätalouden perustaksi. He olivat omin silmin nähneet kuinka metsäpalot vaikuttavat metsiin. Tuolloin Etelä-Suomen metsät paloivat usein, paikoin jopa 20 – 60 vuoden välein. Koko jääkauden jälkeisen ajan Suomen luonto on ollut ekologis – sosiaalinen kokonaisuus, jossa ihminen on ollut läsnä vaikutuksineen. Metsäpalojen aiheuttaminen on ollut hyvin merkittävä vaikutus. Salamat ovat myös sytyttäneet metsäpaloja.

Rajoittamattomina metsäpalot ovat voineet palaa kauan ja laajalla alueella. Usein palo on mennyt maapalona polttaen vain alikasvuston ja osan kunttaa, usein silti tappaen myös isommat lehtipuut. Isot männyt ovat voineet siitä selvitä. Palamattomia alueita on jäänyt väliin, kuten kosteita notkoja ja suosaarekkeita. Lahopuuta on syntynyt paljon.

Kuluneen kesän kaltaisia lämpimiä ja kuivia kesiä on luonnollisesti esiintynyt silloinkin, varmasti useampia metsän biologisen kiertoajan kuluessa, jolloin palot ovat kiihtyneet latvapaloiksi tuhoten kaiken, mikä metsässä kasvaa. Erityisesti vanhat ränsistyneet kuusikot ovat tulenarkoja. Satametriset lieskat ovat polttaneet puuston perusteellisesti, mutta myös suuren osan kunttaa. Runsas alikasvos ja kuollut puuaines ovat edistäneet palon voimaa. Vuonna 1960 koettiin viimeinen salaman sytyttämä suurpalo Lapissa Tuntsassa. Yhteensä Suomen ja Neuvostoliiton puolelta paloi 120 000 hehtaaria, vaikka tulta oli sammuttamassa pelkästään Suomen puolella 500 miestä. Varsinkin kuusikot tuhoutuivat. Paikoin maa paloi niin ”nilelle”, ettei siellä vielä 30 vuoden päästäkään kasvanut mitään.

Metsäpalo uudistaa metsän

Yleensä palon jälkeen ovat avoimet alueet lähteneet metsittymään voimakkaasti. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen luonto on sopeutunut valloittamaan paljaan maan. On helposti todettavissa, että avoin alue metsittyy monin verroin tehokkaammin kuin puiden varjostama alue. Puita voi kuolla myös myrskyn ja tauti- tai tuholaisepidemian seurauksena. Alkaa metsäsukkessio, jossa pioneerilajit valloittavat alueen. Ne ovat lehtipuita, horsmia, heiniä jne. Karuille alueille syntyy männyntaimikko. Vähitellen puut syrjäyttävät kenttäkasvuston. Lopulta kuusi valloittaa rehevät maapohjat. Koska lehtipuut ja mänty eivät siedä varjostusta, niiden taimikot syntyvät valoisille paikoille ja varsin tasaikäisinä. Puuston kasvaessa perimältään vahvimmat yksilöt valloittavat latvustilan ja heikommat jäävät kitumaan alle tai kuolevat.

Palon tai avohakkuun jäljiltä maapohja lämpiää, ja lämmön ja valon vaikutuksesta karike ja kuntta alkavat lahota sekä maaperän kemiassa tapahtuu muutoksia. Tämä vapauttaa ravinteita, toisin sanoen resursseja, eliöiden ja kasvien käyttöön. Muutama vuosi avohakkuun tai palon jälkeen biologinen monimuotoisuus on suurimmillaan. Puuston kasvaessa resurssit alkavat sitoutua puihin ja kunttaan, jolloin niiden kierto ja hyödynnettävyys vähitellen supistuvat. Puuston alkaessa kuolla, siihen sitoutuneita resursseita alkaa taas vapautua, jolloin siihen erikoistuneet lajit saavat mahdollisuuden. Kuntassa oleva resurssivaranto on kuitenkin moninkertainen puustoon verrattuna, joten tarvitaan lämmin ja valoisa vaihe, jossa kuntta pääsee hajoamaan.

Avohakkuu on luonnon prosessia jäljittelevä kompromissi

Nyt luontojärjestöt vaativat toimintamallia, jossa tämä luonnon kiertokululle tarpeellinen vaihe estettäisiin. Sitä perustellaan luonnon monimuotoisuuden edistämisellä, hiilensidonnalla, taloudellisilla argumenteilla jne. On virhe vähätellä metsäpalojen ja sitä jäljittelevien avohakkuiden merkitystä metsäluonnon kierrossa. Toki city-vihreän romanttiseen metsäkuvaan raju metsäpalo istuu huonosti, kuten avohakkuukin. Vallitseva metsänkäsittely perustuu kompromissiin, jossa kilpailussa kuoleva puusto otetaan harvennushakkuin hyötykäyttöön, ja avohakkuu jäljittelee metsäpalon tai ison myrskytuhon aikaansaamaa uudistumista metsän kiertokulussa mahdollistaen samalla puuraaka-aineen hyödyntämisen. Puuryhmiä, jättöpuita ja lahopuuta pyritään jättämään enenevässä määrin hakkuualoille.

Suomessa harjoitettiin laajasti aina sota-aikoihin saakka harsintahakkuuksi kutsuttua hakkuutapaa. Suurimmat puut poistettiin ja uskottiin jäljelle jääneen pienemmän puuston kasvavan sitten tilaa saatuaan suureksi. Sen sijaan syntyi ajan myötä paksukunttaisia kitukasvuisia kuusikoita. Puustojen perimä rapistui nopeasti, koska huonompilaatuiset puuyksilöt jätettiin siementämään jälkipolvia. Paksu kuntta myös esti metsittymistä. Tarvittiin laajat Mera –ohjelmat vajaatuottoisten metsien uudistamiseksi jälleen kasvukuntoon. Lisäksi perustettiin Metsänjalostussäätiö pelastamaan metsäpuiden perimää. Jatkuva kasvatus on huolestuttavan lähellä harsintahakkuuta, joka vääjäämättä johtaa vastaavanlaiseen kehitykseen.

Kaikki metsät eivät ole palaneet, vaan niiden uudistuminen on tapahtunut jatkuvan kasvatuksen omaisesti. Näin ollen sellaisilla kohteilla jatkuvan kasvatuksen harjoittamista tulisi lisätä. Tulisi kehittää kohdevalintaa nämä näkökohdat huomioiden. Ruotsissa kehitetty häiriödynamiikkaan perustuva kohdeluokittelu voisi olla hyvä ”rautalankamalli” pohjaksi. Alla oleva piirros kuvaa sen periaatetta.

Avohakkuiden kieltämisen ja pelkästään jatkuvaan kasvatukseen perustuvan metsähoidon käyttöönottamisen seuraukset olisivat katastrofaaliset Suomen metsätaloudelle ja metsäluonnolle. Ei pidä unohtaa, että paloekologian käsite perustuu empiiriseen aineistoon, ei nykytutkijoiden juupas – eipäs -arvailuun. On aiheellista myös huomata, että hiilensidonnan ja luonnon monimuotoisuuden välillä ei ole yhtäläisyysmerkkejä.

-Markku Paananen, asiantuntija, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Biotalousinstituutti