Ympäristöongelmien ydintä etsimässä

Luin osana biotalouden kehittämisen opintojani maailman ympäristöhistoriaa käsittelevän teoksen, jonka kaiut kimpoilevat nyt mielessäni, kun seuraan yhä kiihtyvää keskustelua ympäristöongelmista ja niiden hoidosta. Seuraavana on pääosin referaattini teoksesta. Haluan jakaa sen Tarvaalan tarinoiden lukijoiden kanssa eväiksi keskusteluun.

Alkuperäisteos

Kirjan alkuteos on amerikkalaisen J. Donald Hughes’n kirjoittama An Environmental History of the World: Humankind’s Changing Role in the Community of the Life. Kirja on kirjoitettu vuonna 2001 ja sen suomenkielinen laitos on vuodelta 2008. Kirjasta on tehty myös toinen englanninkielinen laitos vuonna 2009 (DU Portfolio 2016), mutta sitä ei ilmeisesti ole suomennettu.

Helsingin yliopiston dosentti Mikko Saikku kuvaa esipuheessa J. Donald Hughes’ia (s. 1932) pitkän linjan ympäristöhistorioitsijana, joka työskentelee Denverin yliopiston historian professorina. Hänellä on ollut merkittävä rooli koko ympäristöhistorian tieteenalan luojana. Hän on ollut perustamassa alan tieteellisiä seuroja Amerikkaan http://www.aseh.net/ ja Eurooppaan http://www.eseh.org ja on toiminut ensimmäisen ympäristöhistorian tieteellisen aikakausikirjan päätoimittajana. Internet –lähteet kertovat, että hän on tehnyt julkaisuja edelleen aivan viime vuosina. (DU Portfolio 2016)

Maailman ympäristöhistoria

Kirjan lähtökohtaa kuvataan esipuheessa haasteelliseksi johtuen aiheen laajuudesta ja moniulotteisuudesta. Hughesia pidetään yhtenä varteenotettavimmista henkilöistä kirjoittamaan kyseinen teos. Teksti pohjautuu vahvasti hänen henkilökohtaisiin näkemyksiinsä ja tutkimuskohteisiinsa. Toki viittausten määrä muihin julkaisuihin on myös varsin mittava.

Hughesin näkökulmat pohjautuvat amerikkalaiseen ympäristöhistoriaan ja maailmankatsomukseen. Hänen lähestymistapansa perustuu hänen kehittämäänsä kolmeen ympäristöhistorian tutkimuksen ulottuvuuteen: materialistiseen painotukseen, kulttuuri- ja aatehistorialliseen suuntaukseen ja poliittisiin prosesseihin ja yhteiskunnalliseen kontrolliin. Hughes on käsitellyt näitä lähestymistapoja uudemmassa julkaisussaan Three Dimensions of Environmental History (2008). (DU Portfolio 2016)

Kertomukset käsittelevät ihmisen vaikutusta luontoon ja vastaavasti luonnon vaikutusta ihmisyhteisöjen menestykselle. Luonnon oma dynamiikka ja erilaisten luonnonprosessien merkitys ympäristön itsensä muuttumiselle ei ole erityisemmin esillä. Vertailukohtana on luonnontilainen maapallo, joka tarkoittaa maapalloa ilman ihmisen epätasapainottavaa vaikutusta. Tämä tulee esille jo teoksen englanninkielisestä nimestä, Humankind’s Changing Role… Toki ihminenkin tunnustetaan osaksi eliökehää, koostuvaksi samoista ainesosista kuin muutkin elolliset ja täysin riippuvaiseksi luonnon tuottamista hyödykkeistä.

Kirja etenee aikakausittain lähtien esihistoriallisen ajan ja sitä muistuttavan myöhemmän Australian aboriginaalien ja Arizonan hopien elämäntavan harmonisesta suhteesta luontoon. Sivilisaatioiden kehittyessä alkavat ihmisten vaikutukset lisääntyä ja paikallisia ympäristöongelmia esiintyä. Ongelmilla on aina ollut viimekädessä tuhoisia vaikutuksia sivilisaatioiden menestykseen. Itseasiassa hän kytkee ihmisten kyvyttömyyden huolehtia ympäristöstään ihmisyhteisöjen menestystekijöihin.

Ympäristöongelmien evoluutio

Sumerilaisten Uruk, muinainen Egypti ja Mayojen Tikal ovat tunnettuja muinaisia korkeakulttuurin esimerkkejä. Ne ovat kaupungistumisen esiasteita ja kulttuurin ja luonnon erottajia. Niissä ihminen sijoitti itsensä luonnon yläpuolelle ja alkoi hallita luontoa omien kasvavien tarpeidensa tyydyttämiseen. Tämä edellytti laajempien maa-alueiden ja resurssien valloittamista itselle, metsien kaatamista, peltojen raivaamista, kasteluvesien johtamista viljelysten käyttöön, ja niin edelleen. Ihmisen ekologinen jalanjälki alkoi kasvaa. Samalla tulivat luonnontuho-, jäte- ja saastumisilmiöt, jotka johtivat suuriin ongelmiin ja jopa romahduksen aiheuttajiksi mainituille sivistyksen kehdoille.  Ekosysteemin rajat tulivat paikallisesti vastaan.

Muinaisissa kulttuureissa koetut ilmiöt ja katastrofit olivat eräänlainen helposti hahmotettava ”pilot-vaihe” ympäristöhistorian prosesseista, jotka tulivat toistumaan ja moninkertaistumaan niin antiikinajan, keskiajan kuin moderninkin aikakauden sivilisaatioissa. Mittasuhteet muuttuivat ja ihmisen vaikutus ulottui vähitellen maapallon joka kolkkaan. Luonnon omien prosessien tasapainoa horjutetaan entistä vakavammin, ja ihminen valjastaa maa-alueita, vesistöjä ja mineraalivaroja kiihtyvällä vauhdilla omiin tarpeisiinsa ekosysteemien kantokyvystä piittaamatta.

Hughes vyöryttää nykyaikaa kohti tultaessa hengästyttävän määrän ihmisen aiheuttamia ympäristöongelmia ja -uhkia lukijan sulatettavaksi. Esimerkit lähtivät alueelliselta vaikutukseltaan suppeahkoista tapauksista ja laajenevat koskemaan koko maapalloa, sen eliökehää, vesivaroja ja jopa ilmastoa. Suomalainen lukija tunnistaa ”penttilinkolamaisia” tuhon ennusteita Hughesin näkökulmissa.

Tutkijan ote alkaa hieman kirvota ympäristöongelmien laajentuessa käsitysmatriisien ulkopuolelle hallitsemattomaksi kakofoniaksi ihmispopulaation kasvun malthusilaisen J-käyrän lähestyessä äärimmäistä kulmakerrointa. Ymmärrettävien mallien tuottaminen ympäristön nykytilasta on jo mahdotonta. Eväiden antamiseen ihmiskunnalle tulevaisuuteen ympäristön suojelemiseksi Hughesilla ei enää juuri panoksia löydy. Ehkä se ei ole tutkijan tehtäväkään, tai sitten hän on menettänyt uskonsa kestävään ratkaisuun ihmisen ja luonnon suhteessa. Pohjoismaiden yhteiskunnat hän silti näkee jonkinlaisena valon pilkahduksena kestävästä elämänmuodosta.

Kaupungistuminen luonnon ja ihmisen suhteen muuttajana

Hughes nostaa johdonmukaisesti läpi hahmottamansa ympäristöhistorian yhdeksi merkittävimmistä ympäristöön vaikuttavista tekijöistä kaupungistumisen. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma aikana, jolloin todistellaan innokkaasti kaupunkimaisen elämäntavan tehokkuutta ympäristön kuormittumisen kannalta. Ihmisten palvelemiseksi toteutettavien prosessien tuotantopanokset suhteessa henkilömäärään ovat alhaisemmat kaupungissa kuin haja-asutusalueella. Näin ollen ei tarvittaisi yhtä paljon luonnonvaroja ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen kuin maaseudulla.

Ilmiön juuret ovat perustavammanlaatuiset. Luonnon kanssa sopusoinnussa elävällä ihmisellä oli konkreettinen tuntuma ympäröivään luontoon ja sen mahdollisuuksiin. Käytännössä kyseiset ihmiset olivat keräilijöitä ja metsästäjiä / kalastajia, ja ehkä pienessä mitassa maanviljelijöitä. He kokivat kulutuksensa vaikutukset ympäröivässä ekosysteemissä lähes välittömänä palautteena. Mikäli kulutus ylitti kyseisen eliön tai muun luonnonvaran ekologisen kantokyvyn, seuraukset tulivat pienempinä saalistusmahdollisuuksina tai muina ongelmina. Näin ollen ihmisillä oli tarkka kokemukseen perustuva käsitys, kuinka paljon luonnosta oli varaa ottaa. Vaihtoehtoisesti luonnonvoimat pitivät huolen, että ihmispopulaation koko rajoittui saatavilla olevaan ruokaan ja muihin ekosysteemin palveluihin. Ihminen oli dynaamisessa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.

Ihmisten kerääntyminen ja organisoituminen kaupunkeihin muutti tämän suhteen. Kaupunki ei enää ollut omavarainen luonnonantimien suhteen kasvavalle väkimäärälle, joten luontoa piti alkaa valjastaa ihmisjoukon ruokkimiseen ja vaatettamiseen ym. entistä tehokkaammilla menetelmillä. Samalla elintaso nousi, jolloin kulutus henkeä kohti kasvoi myös. Järjestyneeseen yhteiskuntaan tuli työnjaon myötä sellaisia ihmisryhmiä, jotka eivät osallistuneet ruuan ja muiden hyödykkeiden tuotantoon, joten muiden piti tuottaa heidän tarvitsemansa ruoka ja tarvikkeet. Tällaisia olivat esim. sotilaat ja papit.

Ihmisillä ei ollut tietoa tai malttia hyödyntää kaupunkien ympärillä olevia luonnonvaroja kestävästi, joten se johti metsien ylihakkuisiin ja peltojen suolaantumisiin virheellisen kastelun seurauksena. Sotiminen ja kehittyvä teollinen tuotanto vaativat osaltaan lisää luonnonvaroja. Kaupunkien ympärillä koettiin ekokatastrofeja metsien hävitessä, puun loppuessa, tulvien ja maanvyöryjen ilmaantuessa, peltojen köyhtyessä ja suolaantuessa ja eliöiden hävitessä. Lisäksi ihmiskeskittymän synnyttämien jätteiden käsittelyyn ei ollut kunnollisia menetelmiä, joten ne toivat oman ympäristöongelmansa kaupungille. Mielenkiintoinen on havainto, että luonnonvarojen liikakäyttö ja jäte- ym. ongelmat olivat useassa tapauksessa syynä kaupunkiyhdyskuntien ratkaisevaan heikentymiseen ja tuhoutumiseen.

Hughes lähtee liikkeelle sumerilaisten Urukista ja Mesopotamian varhaisista kulttuureista, joiden tuhoksi koitui viljelysmaan pilaantuminen suolaantumisen seurauksena. Mayojen Tikalissa väestön kasvu ja metsien häviäminen johtivat kuivuuteen ja yhteiskunnalliseen katastrofiin. Kaupungissa luonnon ja ihmisen väliin oli syntynyt kuilu, joka esti ihmisiä näkemästä heidän vaikutustaan luontoon, joka tuottaa heidän elämälle elintärkeät hyödykkeet. Kuluttamisen tarve johti ekologisen kantokyvyn räikeään ylittymiseen ja elinolosuhteiden romahdukseen.

Antiikin aikana filosofit ja jotkut uskonharjoittajat alkoivat pohtia ihmisen suhdetta luontoon. Ihmisille pyrittiin opettamaan sopusointua luonnon kanssa, mutta teoria ja käytäntö eivät kuitenkaan kohdanneet, ainakaan sivilisaation ytimissä, kaupungeissa. Niin Ateenan kuin Roomankin keskeiseksi tuhon aiheuttajaksi Hughes näkee luonnonvarojen liikakäytön ja siitä aiheutuneet ympäristöongelmat. Ihmisyhteisöjen muut arvot ja tarpeet ylittivät luonnonmukaisen elämäntavan reunaehdot mennen tullen.

Kaupungistumisen aiheuttama ongelma nousee esiin myös keskiaikaista Firenzeä käsittelevässä kertomuksessa. Kaupungit kehittyivät muun muassa laajenevan kaupankäynnin myötä ja luonnonvarojen hyödyntäminen ulottui entistä laajemmille alueille. Löytö- ja ryöstöretket sekä kaupankäynti ulottuivat jo lähes kaikkialle löydetyillä mantereilla. Kehittyvä elämäntapa vaati yhtä uusia hyödykkeitä ja elintasotuotteita, joiden valmistamiseen tarvittiin entistä enemmän luonnonvaroja, kuten puuta. Keskiaikaiset taloudet olivat riippuvaisia puusta ja kuluttivat sitä kasvavia määriä. ”Keskiaikainen teollistuminen tuhosi läntisen Euroopan luonnon”, todetaan kirjassa.

Joissakin kaupungeissa pyrittiin kestävään tuotantotapaan, josta esimerkkinä kuvataan inkojen pääkaupunki Cusco. Elämäntapa ei kuitenkaan ollut kestävä johtuen toisesta ihmisyhteisöstä. Espanjalaiset valloittajat ryöstivät ja tuhosivat Inka-kulttuurin.

Uudelle ajalle tultaessa talousopit loivat jatkuvalle kasvulle pohjautuvat mallinsa, kuten Adam Smith. Niissä lähtökohtana oli talouskasvu biosfäärin kustannuksella, ja tämä omaksuttiin erityisesti kaupunkimaisen elämäntavan menestyksen synnyttäjäksi. Varallisuus kasaantui kaupunkeihin ja varallisuuden haltijoiden tehtävänä oli kasvattaa sitä parhaan kykynsä mukaan. Ekologinen kestävyys oli liian kaukainen näkökulma, jotta sitä olisi vaivauduttu pohtimaan taloudellisessa kilpajuoksussa.

Luonnon hyödyntämisen painopiste siirtyi siirtomaihin ja muille kaukaisille alueille Euroopan ja Yhdysvaltojen omien raaka-ainevarojen käydessä riittämättömiksi nopeasti kasvavan väestön ja sen vielä nopeammin kasvavan kulutuksen tyydyttämiseen. Silloin sivilisaation huippua edustavien länsimaisten yhteiskuntien kerskakulutusta mahdollistettiin siirtomaiden luontoa ja ihmisten resursseja ryöstämällä.

Ihmisen mielettömyys, piittaamattomuus ja ahneus kulminoituvat Lontooseen. Voimakkaana siirtomaavaltana Englanti pystyi tuottamaan kansalaistensa, erityisesti suurkaupungeissa elävien, kulutukseen ja kansallisvarallisuuteen sellaisia määriä luonnon hyödykkeitä, että ne ylittävät moninkertaisesti maan oman tuottokyvyn. Nopea teollistuminen ja taloudellinen kilpajuoksu loivat järjestelmän monikansallisine yhtiöineen, joka edelleen riistää valtavia maa-alueita, merten luonnonvaroja ja paikallisten ihmisten mahdollisuuksia elinalueidensa hyödykkeisiin. Tavallinen lontoolainen kaduntallaaja ei ole tietoinen elämäntapansa hinnasta, ei tunnusta sitä tai ei ole valmis ainakaan muuttamaan sitä. Hän ei voisi olla kauempana keräilijä–metsästäjän suhteesta luontoon ja käsitykseen luonnon kantokyvystä suhteessa omaan kulutukseen.

Onko siis kaupunkimainen vai maaseutumainen elämäntapa tänä päivänä kestävämpi ja luontoa vähemmän rasittava? Hughesin kirja ei anna suoraa vastausta, mutta todistaa väkevästi, että kaupungistuminen on peri syy siihen, että ihmisen käsitys luonnosta ja ekologisesta kantokyvystä on hämärtynyt tai suorastaan loppunut kokonaan. Voiko ihmisten palauttaminen takaisin luonnon ääreen palauttaa ymmärryksen luonnon prosessien suojelemiseen ja siten tuoda vastauksen tulevaisuuden ympäristönsuojelun haasteeseen? Voiko nykyistä tai tulevaa ihmismäärää enää järkevästi edes hajauttaa maaseudulle?

Maailman ympäristöhistoria -kirjaa lukiessa lensin lentokoneessa Siperian yli Japaniin ja perillä näin maailman suurimman kaupungin ja käsittämättömän ihmispaljouden. Siperia on valtava tyhjä maa Suomen ja Japanin välissä. Kuinka paljon sinne mahtuisikaan ihmisiä, mikäli olosuhteet muuten mahdollistaisivat elämisen siellä. Suurkaupungin järjettömyys näyttäytyi perillä. Ihmisiä on pakkautuneena valtavaksi muurahaiskeoksi. Kaikki se energian ja materiaalien kulutus. Ihmispopulaatio mättää suuhunsa kaiken mitä maa ja meri tuottavat suunnattomilla alueilla. Luonto on työnnetty kauas pois ihmisten tieltä. Me kutsumme sitä kulttuuriksi. Hughesin kyynisyys ja oma haluni nähdä uusia mahdollisuuksia vuorottelivat mielenmaisemassa.

Lähteet: J. Donald Hughes: Maailman ympäristöhistoria. Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino 2008, University of Denver. J. Donald Hughes’n DU Portfolio. https://portfolio.du.edu/dhughes (siteerattu 3.4.2016)

– Markku Paananen, Asiantuntija, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Biotalousinstituutti