Arjen havaintoja biotaloudesta
Koluan mielelläni metsäpolkuja ja syrjäisiä pikkuteitä. Täällä landella kun asuu, ei muuta lähiluontooni juuri kuulukaan. Luonnossa työpäivän kuormitus asettuu oikeisiin mittasuhteisiin ja monet mieltä painavat asiat loksahtavat usein paikalleen kuin itsestään.
Lähden kulkemaan polkua metsään. Katseen harhaillessa metsän puolelle mieleen tulee, että mitä kasveja agrologiopintojen ajoilta sitä vielä tunnistaakaan? Mitä kaikkia metsätyyppejä tämän polun varrelle mahtuu? Onko talvi- tai myrskytuhoja ilmaantunut? Millaisia arvoja tämän metsän omistajalla on? Mitä toimenpiteitä seuraavaksi tekisin, mikäli itse palstan omistaisin?
Metsän takaa alkaa kajastaa valoa ja saavun peltoaukealle johtavalle tielle. Seuraan joka vuosi innolla lumien sulamista ja pellon kasvuston tilaa talven jäljiltä. Mitä kasveja tänä vuonna pellolle nousee? Onko edellisen vuoden kasvustoon tullut vaurioita? Kuinka sääolot vaikuttavat juuri tämän lohkon kasvuun tänä kesänä? Kynnetäänköhän lohko tänä syksynä? Miten ojitus toimii syksyn rankkasateiden jäljiltä tai kevään tulvien aikaan? Nyt pelto kuitenkin vielä lepää lumipeitteen alla ja kerää voimia uuteen kasvukauteen.
Jatkan matkaani peltoviljelyyn uppoutuneena, kunnes havahdun sulaneen ojan veden solinaan. Olen saapunut järven rantaan. Millä korkeudella järven pinta mahtaa tänä vuonna olla? Mietin, miten hienoa onkaan, että juuri tämä järvi on vedenlaadultaan hyvällä tasolla. Muistelen viime kesää, kun kurkistelin laiturilta, että näkyykö sen alla sitä pientä hauenpoikasta, jonka niin usein siellä näin. Mietin, kuinka tärkeää ”roskakalojen” elintarvikekäyttö on. Mieleeni nousee jääkaapissa olevat haukifileet, jotka odottavat pääsyä murekkeeseen. Ne palauttavat arjen velvollisuudet mieleeni ja lähden kohti kotia.
Kotimatkan kuljen kohti laskevaa aurinkoa. Alan taas pohtia, että jokohan tänä vuonna hommaisimme ne aurinkopaneelit? Nykyisillä sähkönhinnoilla ja viime aikojen myrskytuulilla voisi kyllä pientä tuulimyllyäkin harkita. Matemaattisia laskutoimituksia paneelien kapasiteetista miettiessäni saavun kotipihaan, josta tuttu hirnahdus palauttaa mieleni taas tähän hetkeen. Käyn heittämässä hevoselleni päiväheinät ja mietin taas, että arvokasta tavaraa se on tuo lantakin. Muistelen niitä tunteja Tarvaalan labrassa ja luokassa, jossa laskimme, kuinka monen hevosen lanta tarvittaisiin tyydyttämään meidän pienen tilamme lämmöntarve. Määrä ei ollut suuri ja asia kiehtoo mieltäni edelleen. Samoin kuin paalimuovien hyödyntäminen, siinä sitä makaa taas tavaraa odottamassa uusiokäyttöä, joka on Suomessa vielä harmittavan vähäistä.
Pysähdyn hetkeksi ja mietin, miten paljon käytännön oppeja olenkaan saanut agrologiopinnoista. Ennen katselin metsässä vain maisemia, pelloilla korkeintaan kasvatettavaa lajia, järven rannassa potentiaalisia uimapaikkoja ja hevosen lanta aiheutti lähinnä huokauksia jokapäiväisestä arjen hyötyliikunnasta. Kaikkiin näihin asioihin sain hyvän perusosaamisen agrologiopintojen aikana. Usein sitä kuvittelee, että opinnoista saa pohjaa lähinnä työelämään. Kuitenkin ne avaavat silmiä moneen arjessa esiin tulevaan havaintoon ja kysymykseen. Näistä, itselle arkipäivän asioista ja epäkohdista sitä usein innostuu kehittämään asiaa eteenpäin ja samalla voikin aueta ovet uusiin työpaikkoihin.
Jälleen on todettava, että agrologiopinnot avaavat poikkeuksellisen paljon väyliä monelle eri alalle, omien mielenkiinnon kohteiden mukaisesti. Ja se, jos mikä, tuo elämään valtavasti mahdollisuuksia!
Teksti ja kuvat: Projektiasiantuntija, agrologi (AMK) Aija Hytönen, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Biotalousinstituutti