Käsi pitelee lampun polttimoa vasten valoisaa taivasta.

Z.J. Clevestä ja ammatillisesta opettajankoulutuksesta

Jo Z.J. Cleve sen aikoinaan tiesi. Kukako Z.J. Cleve? Ja mitä tiesi… ja milloin?

Zacharias Joachim Cleve (1820–1900) toimi Helsingin yliopiston kasvatus- ja opetusopin professorina vuosina 1862–1882. Kari Väyrynen (1986) toteaa hänen olleen maamme ensimmäinen pitkäaikainen pedagogiikan professori.

Cleve tiesi, että vasta koulun täysi autonomia voi taata sen todellisen yhteiskunnallisen hyödyn ja vaikutuksen. Koulua ja koulutusta ylipäätään ajateltaessa ei voi ajatella ainoastaan välitöntä, lyhyen tähtäyksen hyötyä. Perspektiivin tulee olla laajempi. Koulutuksen yhteiskunnallisten sitoumusten pohtiminen vaatii laajaa näkökulmaa yli sen, mitä kunakin hetkenä voidaan pitää yleisesti tarpeellisena. Cleven ajatukset liittyvät hegeliläiseen dialektiseen ajattelutapaan. Sen mukaan koulutuksen tehtävänä on asettua kriittiseen vuoropuheluun ympäristönsä kanssa, ja koulun riippumattomuutta sen sivistystehtävälle ulkoisista intresseistä tulee korostaa. Tässä on koulun institutionaalinen dialektiikka. Vasta sen periaatteellinen autonomia mahdollistaa sen ”hyödyllisyyden”. Täyttääkseen tehtävänsä koulu ei siten voi olla ”valtaolojen järjestämisen tai ajatustavan johtamisen välikappale”, kuten Cleve toteaa. (Väyrynen 1986.)

Viimeisten vuosien aikana maamme koulutusjärjestelmän kehittämisessä on lähes tyystin unohdettu cleveläinen ajattelutapa. Ammatillisen koulutuksen tehtävä on redusoitunut työelämässä tarvittavien taitojen oppimiseen. Koulutus toteutetaan suurelta osin työpaikoilla niissä vaadittavan osaamisen uusintamista varten. Ammattisivistykselliset ainekset ja kansalaisosaamiset on karsittu reformin myötä koulutuksesta lähes kokonaan pois. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut palvelevat parhaansa mukaan niitä ympäröivän yrityselämän tämänhetkisiä tarpeita samalla, kun useiden humanististen tieteiden opintosuuntien olemassaolo on uhattuna.

Cleven ajatusta koulun yhteiskunnallisen autonomisuuden merkityksestä voi soveltaa myös pienempiin mittakaavoihin. Esimerkkinä voi pitää vaikkapa ammatillista opettajankoulutusta suhteessa sen toimintaympäristöihin. Vuosien mittaan opetus- ja kulttuuriministeriö ja Opetushallitus ovat muutamiin otteisiin pyrkineet käyttämään ammatillisia opettajakorkeakouluja omien pyrkimystensä edistäjänä. Esimerkiksi vastikään tehdyssä ammatillisen koulutuksen reformin yhteydessä opettajakorkeakouluja haluttiin käyttää toimeenpanokouluttajan roolissa erilaisten hankerahoitusten houkuttamana. Myös Opetushallituksen rahoittama opettajien täydennyskoulutus on rahoituksen mukanaan tuoman tarkan säätelyn alaista. Varmaankin voidaan ajatella, että opetushallinnollamme on ammatillisen opettajankoulutuksen rahoittajana ollut siihen oikeuskin. Tällöin opettajankoulutus on kuitenkin menettänyt sellaista kriittistä etäisyyttä ammatillisen koulutuksen ilmiöihin, joka toiminnan kehittämisen kannalta olisi tarpeellista. Voidakseen toimia ammatillisen koulutuksen tai korkeakoulutuksen kehittäjänä, ammatilliset opettajakorkeakoulumme tarvitsevat riittävän autonomisen aseman suhteessa opetushallintomme lyhyen aikavälin tavoitteisiin.

Ammatilliset opettajakorkeakoulut ovat joutuneet etsimään rooliaan myös niiden ammattikorkeakoulujen yksiköinä, joihin ne 1990-luvulla liitettiin tai joiden yksiköiksi ne perustettiin. Kaikkien opettajakorkeakoulujen kohdalla kehitys lienee johtanut siihen, että ne nähdään omien ammattikorkeakoulujensa pedagogisina kehittäjinä. Tällöin on unohtunut opettajakorkeakoulujen ensisijainen tehtävä ammatillisen opettajuuden valtakunnallisina kehittäjinä. Kukin niistä on toiminnassaan alisteinen ammattikorkeakoulunsa strategisille päämäärille, jotka palvelevat useimmiten muita kuin valtakunnallisen toiminnan edellyttämiä päämääriä. Niiden toiminta on myös liitetty ammattikorkeakoulujen erilaisiin rakenteisiin ja toimintatapoihin, jotka perustuvat joihinkin muihin, kuin nykyaikaisen pedagogisen toiminnan kehittämisen lähtökohtiin. Tällainen lyhytnäköinen toiminta, jossa opettajakorkeakoulujen riittävä etäisyys kehittämisen kohteena oleviin ilmiöihin on hävitetty, ei palvele opettajakorkeakoulujen roolia yleensä suomalaisen pedagogisen toiminnan kehittäjinä. Eivätkä ne tällaisessa roolissa pysty myöskään parhaiten palvelemaan isäntäorganisaatioidensa toiminnan kehittämistä.

Kirjoittaja:

Harri Keurulainen, yliopettaja
Jyväskylän ammattikorkeakoulun ammatillinen opettajakorkeakoulu

Kirjoittaja toimi ammatillisessa opettajakorkeakoulussa yliopettajana vuodesta 1991 alkaen sekä 15 vuotta opettajankoulutuspäällikön tehtävissä alkaen vuodesta 2000. Hän jää eläkkeelle maaliskuun alussa 2022.

Lähde:

Väyrynen, K. 1986. Persoonallinen tieto ja koulu. ”Suomen koulujen isän” Z.J. Cleven dialektinen kasvatuskäsitys. Teoksessa J. Manninen & I. Patoluoto (toim.) 1986. Hyöty, kansakunta ja sivistys. Kustannusyhtiö Pohjoinen. 321–348.

Leave a Comment